Ripsa: viihtyminen

Olen käynyt sivistysoppikoulua ja sivistysyliopistoa. Nämä ovat ehkä vieraita käsitteitä nykyopiskelijoille, joilla on mielessään ammatti. Oli pyrittävä oppikouluun 10-vuotiaana.

Silloin jäi osa pyrkijöistä ovien ulkopuolelle. He jatkoivat kansalaiskouluun ja sitten sen jälkeen ammattikouluun tai ammattiin suoraan. Töissäkin oppi ammatin.

Vuonna 1970 tehtiin peruskoululaki, jolloin lapset joutuvat valitsemaan elämäntiensä vasta 15-vuotiaana. Kymmenvuotias ei osaa vielä ajatella miksi haluaisi tulla (mutta 15-vuotias osaa?). Minä niin kuin monet muutkin ovat ihmetelleet tulemistaan koko elämänsä. Oli sitten koulutie ollut millainen tahansa.

Maisa tekee sound checkin juhlasalissa

Oppikoulumme oli yksityinen ja maksoi paljon rahaa. Isä ja äiti tekivät kumpikin työtä, isä peräti kahta työtä, että perhe pystyi kustantamaan kolme lastaan oppikouluun. Kun kävin viikonloppuna koulumme 90-vuotisjuhlassa, mietin ankarasti miten ihmeessä Tampereen radan varren työläisperheet pystyivät lähettämään lapsensa kouluun. Vapaaoppilaspaikkoja oli, mutta ei loputtomasti.

Kirjat oli ostettava kirjakaupasta, ne maksoivat paljon, mutta niitä ei vaihdettu vuodesta toiseen, vaan kulkivat perheissä lapselta toiselle. Meidän lukioluokkamme (kaikissa kunnissa ei ollut lukiota) kirjoitti ylioppilaiksi 1964. Luokastamme tuli lukion senioreiden järjestämään juhlaan paljon kavereita: 21 kaikkiaan. Useimmilla jotka eivät tulleet, oli jokin este. Yksi oli sellainenkin, että luokkatoveri ei ollut enää elossa.

Olen ajatellut Kipaa nyt neljä päivää. Muun muassa häntä, mutta myös muita joista tuli ystäviä. Kipan perheellä oli valtava puutarha, jonka keskellä oli lampi. Meillä oli keskikoulussa perunannostoloma ja sain perunoiden sijaan poimia puutarhan omenoita, pakata niitä laatikoihin. Osa lähti eteenpäin kauppoihin, osa meni kellareihin. Talviomenat tulivat kauppoihin jouluksi.

Kipa opetti minulle minkälaista kohtelua mikäkin omenalaji vaati, kertoi nimet ja opasti ensimmäistä kertaa työssä, jossa perheen lisäksi oli päiväläisiä. Puutarha oli valtava. Sen toisessa päässä oli tie joka vei Liuksialan kartanoon ja toisessa päässä Tampereen tie. Alueen nimi on Pikkola. Luin Kangasalan Sanomista, että Pikkolan alueelle tulee uusi koulu. Aamulehti oli uhkaillut ettei uutta lukiota enää tule.

Pääoven portaita tulin kolinkolin alas tönimättäkin hyvin nuorena anorektikkona

Meidän koulumme kohtaloa ei vielä tiedetä. Juhlan aikaan oli synkkä ja myrskyisä yö, joten en saanut selvää kuvaa siitä miltä ympäristö nyt näyttää. En ole käynyt Kirkkoharjun alla olevassa koulussa sitten vuoden 1963. Olen huono matikassa (syypää on tietysti matikanope, enkä lukenut matikkaa kuin minimaalisesti keskikoulussa, sen jälkeen menin kielilinjalle: eikös ole niin että lahjattomia lapsia ei nykypsykologian mukaan olekaan?), joten en osaa ihan laskea kuinka paljon siitä on aikaa.

Tulin päivällä paunulaisella (nro 70 niin kuin ennenkin) ja olin kauhistunut näkemästäni. Pikkolan puutarhasta eikä edes talosta näkynyt vilaustakaan (juhlan aikaan joku sanoi että on siellä vielä muutama puu ja lampikin on, mutta eivät näy enää tielle). Aivan kuin jättiläinen olisi askeltanut sinne tänne harjujen ja järvien välissä ja heitellyt kammottavia palikkataloja sinne tänne.

Minä lähdin matkaan ajatellen että jos löytyisi paikka, sellainen jossa olisi työtilat kummallekin meistä, turvallinen paikka Lidialle myös käydä ehkä ulkona silloin tällöin.

Muutin mieleni jo bussimatkan aikana. Kotipitäjääni ei ollut enää. Liuksialan tiestä oli tullut Kaarina Maununtyttären tie (?). Kirkkojärveä ei enää näkynyt tielle. Vähän matkan päässä harmaakivikirkko seisoi kuin se kuuluisa kipeä peukalo keskellä kammotuksia. Viistosti vastapäätä näkyi kyllä pyöreä kirjakauppa, mutta en päässyt selville siitä onko siellä vielä kirjakauppa. Tuskin vain. Urkutehtaalla luki että Kirjakahvila. Mutta nyt siihen aiotaan rakentaa asuntoja...

Urkutehdas on ajat sitten mennyt konkurssiin. Jostain syystä urkuja ei enää tarvittu. Kun olin lapsi, niitä haettiin ympäri Eurooppaa, olivat hyviä urkuja. Harmaakivikirkossa lauloin kirkkokuorossa sitä joululaulua On pyhä jouluyö, alttona tietenkin. Muistikuva tuli yhtäkkiä, kun sitä äsken laulettiin radiossa. Muistan jokaisen nuotin, vaikka en osaakaan enää laulaa. Laulun tekijä on tuntematon, koulun laulukirjassa sanottiin että ranskalainen sävelmä.

Minulla oli silloin vielä kuulo kummassakin korvassa. Laulaminen oli puhdasta iloa.

Kipan ylioppilaskuva oli monien muiden kuvien ohella isossa kasassa. Kipa oli jumalaisen kaunis nuori nainen. En tiedä mihin hän kuoli, siitä ei puhuttu.

Pihan myrskyiset männyt

Mutta koulun edessä oli tie entiseen kotiini harjun rinteellä, keskellä ne kaksi mäntyä jotka muistan hyvin. Suoraan vastapäätä pääovea oli Ilmonin talo (joku ehkä muistaa yhden niistä lapsista, Einar Ilmonin, jonka töitä on Ateneuminkin kokoelmissa). Se on hävitetty. Tilalla on tyylittömiä omakotitaloja. Viistosti oikealla oli Tulenheimon hevosten laidunmaa. Hevoset tulivat tervehtimään varsinkin jos oli joskus iltaisin käynyt tuomassa niille leipää. Muistelen että se oli kiellettyä, mutta rakastin hevosia. Ne tiesivät kuka minä olin.

Yöpaikan emäntäni Anja näytti minulle sunnuntai-iltapäivänä täydellisen hävityksen jonka kohteeksi Huutijärven harju on joutunut ihan viime aikoina. Siis aivan tavallista suomalaisesteettistä maaseuturakentamista. Anjan veli Aulis tuli kylään ja keksin että saisi tulla rankkasade ja huuhtoa harjun alas Vesijärveen. Kangasala on ihmistensä paikka, mutta se on pakotettu Tampereen esikaupungiksi.

Tulvasta ei tulisi vahinkoa. Luonto loisi maiseman uudestaan. Anjan ja Auliksen talot ovat vanhoja, ne eivät sorru.

Ajattelin ihmisiä. Olen aivan vakuuttunut siitä, että ihmisen malli, joka meillä on, tulee näistä ihmisistä, joiden kanssa on kasvanut, oppinut, ymmärtänyt tai ei. He ovat tärkeitä ja heidän tapaamisensa näytti ajan kulun, mutta he ovat peilejä joista näin miksi olen se mikä olen.

Meissä on kaikissa edelleen se sama ihminen kuin lapsena ja nuorena.