Talvi on hitaasti kääntymässä
kevääksi. Tuntuu siltä että tänä vuonna yhtäjaksoista talvea
on kestänyt kestämistään ja ihmisparalla on pimeyden ja kylmän
kanssa kestäminen. Sinänsä ei se haittaa kovin paljon, koska
sisätiloissa riittää tekemistä.
Lainasin juuri kirjastosta kirjan
sähköisen lukulaitteen. Silmät ovat kyllä sen vuoksi vähän
punaiset. Kontrasti on liian pieni verrattuna tietokoneeseen. Siinä
ei ole mitään ongelmaa, voin ladata Gutenberg-projektista
vaikka kuinka paljon kirjoja, mutta olin ajatellut että jospa voisin
lukea pitkälläni kirjaa niinä päivinä kun polvea kolarin jälkeen
särkee.
Säryn suhteen olen kyllä oppinut jo
sen verran, että koska kipu on subjektiivinen juttu, niin oikeasti
sitä ei tietenkään satu, koska vakuutusfirma on sen näin
todennut. Tämänikäisillä on luonnollista kulumaa ja vaikka säryt
äityvät kuin tauti aina kun joku auto törmää minuun ja kaadun
(tai edes kun uhkaa törmätä ja kaadun), niin se on
vakuutuslaitoksen mukaan pelkkää sattumaa eikä sillä ole mitään
tekemistä todellisuuden kanssa. Todellisuus on siis se polvi jonka
kannattamana raahustan vesijumppaan että polvi voisi vähän
paremmin vaikka se ei voikaan. Ihmeparantuminen ei vain ota
tapahtuakseen.
Tästä en rupea filosofeeraamaan
yhtään enempää, koska vakuutuslaitos on ihmistä viisaampi.
Niillä on lääkäreitä jotka kirjoittelevat koulutukseensa
kuuluvasti että ei voi sattua, niin ei ole mitään tapaustakaan.
Oikeastaan minun pitäisi kuvitella että auto otti ja lensi
ylitseni, se ei tullut lainkaan edes sitä katua pitkin, jossa
vihreät paloivat minulle. Oikeastihan autolla on nimenomaisesti lupa
ajaa kevytliikenteen päälle. Jossain on varmasti instanssi joka
laskee pisteitä niille autoille. Joku puhui lehdessäkin
autopuolueesta.
Istun siis ja psyykkaan itseäni
valmiiksi huomiseen marssiin kaupungin läpi. Vesi on kyllä hieno
elementti kun pääsen sinne asti. Se kannattelee ja se on sininen.
Voisi vielä toivoa vähän aurinkoa, mutta siitä ei juuri ole
huomenna toivoa, vain tuulesta ja rännästä.
Ilman vuodenaikoja ei voi elää. Syön
egyptiläisiä makeita ja halpoja appelsiineja kilokaupalla ja
jollain perustasolla olo muuttuu niiden mukana toivorikkaaksi.
Appelsiineista ymmärtää että aurinko on vielä olemassa.
Netissä on keskustelua filosofi Pekka
Himasesta ja pääministeri Jyrki Kataisesta. Olen äitynyt
keskustelemaan asiasta ystäväni Petrin kanssa. En olisi ehkä
kiinnittänyt asiaan paljon huomiota, ellei blogituttu olisi ottanut
debattia esille täällä
ja minusta perusteellisella tavalla, jonka minäkin ymmärsin. Ja
koska Eufemia tuntee tutkijoita, samoin kuin Petri, uskalsin
sanoa muutaman sanan itsekin.
Petrin kanssa päästiin muinaisiin
kreikkalaisiin ja kyklooppiin. Olin unohtanut sen luolakohtauksen,
jossa Odysseus puhkaisee kykloopin silmän. Sitten
kyselijälle ilmoittaa että Ei-Kukaan on puhkaissut silmän,
koska niin Odysseus esitteli itsensä. Siitä tuntuu olevan kysymys
tässä valtiojohtoisessa sopassa.
Kuuntelin tänään iltapäivällä
toimittaja Anu Silfverbergin ja yhden tiedetutkijan (nimi
katosi päästä) mielipiteitä kulttuuritunnilla (Radio Yle 1,
Kultakuume) ja kuulin radiotoimittajan ja Long Play-nimisen
nettilehden Silfverbergin keskustelua filosofian ihmeestä nimeltä
Himanen ja pääministeristä, Suomen valtion, joka pitää hänestä.
En käsitä vieläkään oikein mitä on tapahtunut, mutta olen
loukkaantunut, koska mielestäni kysymys on tieteen
riippumattomuudesta. Täsmennys: Suomen valtio ei ole sama kuin
pääministeri, joten en väitä Suomen valtion pitävän Pekka
Himasesta.
Olen ollut yliopistossa vuosina
1965-95, aina välillä töissä ja aina välillä opiskelemassa ja
rakastanut opinahjoani, opettajat ovat olleet hienoja ja
opiskelukaverit jääneet monet ystäviksi lopuksi elämää. En ole
viihtynyt yhdessäkään työpaikassa niin hyvin kuin yliopistossa.
Se johtuu siitä, että siellä oleminen on saanut minut tuntemaan
itseni riippumattomaksi. Saan ajatella mitä haluan, tietysti tietyin
rajoin sikäli mikäli myös kirjoitan asiasta jotain, mutta
työpaikassa minun on noudatettava ehdottomasti sääntöjä joita
pomo käskee.
Pomot ovat kuin valuvassa peililasissa
vääristyneitä proffien ja yliopistolehtoreiden kuvia. Niiden
antamat säännöt ovat sattumanvaraisia, eikä niihin useimmiten ole
mitään sen kummempaa syytä. Melkein aina pomo on ollut huonommin
koulutettu kuin minä. Ne kerrat jolloin se ei ole ollut huonommin
koulutettu, se on ollut vinksahtanut. Tämä oli yleistys, koska
joskus on ollut oikein hyviäkin pomoja. Laskeskelin joskus, että
kuitenkin harvassa olivat hyvät.
Sitten kun olen taas päässyt takaisin
työttömäksi olen voinut mennä uudestaan yliopistoon. Siellä olen
pitänyt eniten kirjastoista, niiden rauhasta ja siitä
suunnattomasta ilosta, mikä lisääntyy niteiden lukemisen myötä.
Miksi sitä iloa pitäisi kuvata? Se
ehkä lähenee varhaislapsuuden ensimmäisiä oivalluksia, kykyä
kutsua ilmiöitä jollain nimellä, kykyä liittää ilmiöitä
ihmisiin ja muihin olioihin ja lopulta myös itseeni. Jossain
vaiheessa minusta on tullut tajuinen ihminen. Ilo syntyy siis siitä,
että ymmärrän uusia asioita ja tiedän että koska ne ovat
tiedekirjoissa, niin ne ovat totta. Siis totta niin kauan kuin tulee
uusi kirja, joka löytää uuden ilmiön ennen tutkitun tilalle,
esimerkiksi. On hyvä ettei pysyvää ole, koska elämäkään ei ole
pysyvää. Sillä tavoin ihmiset voivat kokea olevansa yhtä muiden
ilmiöiden ja olentojen kanssa.
Olen tietoinen siitä, että tiedon
tutkiminen ei ole kaikille ihmisille iloisin ja uusin asia. Kaikilla
on oma suuntansa, kaikilla ei voi olla samaa, koska ihmiset ovat
erilaisia. Mutta muistan vieläkin sen miltei hartaan tunteen kun
pääsin lukiosta pois ja pääsin vapaan tieteen ja vapaiden
ideoiden keskelle. Se oli vapautumista koulun kahleista.
En vieläkään oikein tiedä,
miksi koulu oli pitänyt rakentaa sekä instituutiona että
rakennuksena vankilan näköiseksi. Ei sillä ainakaan tulevia
opiskelijoita kovasti kannustettu. Minulla onneksi oli kaiken aikaa
isä ja sen sisko ja sittemmin muutama muu läheinen, joiden mielestä
olin aivan oikealla tiellä, vaikka siitä ei tullutkaan virkaa eikä
valtaa eikä rahaa.
Tässä Himas-tapauksessa on kyse
jostain muusta kuin oppimisen ylistyksestä. En voi käsittää sitä,
mitä kukaan on hyötynyt tästä omituisesta piiloleikistä.
