21.7.12

Heinäkuun iltapäivä



Mielipolkuni on täytetty kivimurskeella. Siinä ei voi kävellä eikä ajaa pyörällä. Kaupungin puistoihmiset ovat käyttäneet samaa taktiikkaa kuin syrjäseudun teillä: antaa kulkijoiden tampata maa tasaiseksi.

Mutta pelkkien kävelijöiden ja pyöräilijöiden voimin tämä ei tietenkään tapahdu. Sade voisi tiivistää kivimurskaa, mutta tuskin tarpeeksi. Se jää siihen suhteellisen irrallaan ja jos tulee seuraavaksi kova talvi ja paljon jäätä, niin se huuhtoutuu mereen. Usein notkossa on vettä keväällä.

Ehkä työntekijät pitivät työtään välttämättömänä, koska taas on syntynyt uusi väylä puiden takaa jollekin uudelle talolle. Vieressä on avo-oja, polun alla on putki, josta valuu ruskeaa vettä merenlahteen. Kellään ei ole käynyt mielessä merenlahden puhdistaminen. Että mitään ei tarvitse tehdä koska maa nousee kuitenkin ja lahti kuivuu. Meri vetäytyy kohti Ruotsia. Voi siihen mennä sata vuotta, mutta entä sitten, niin käy kuitenkin.

Todennäköisintä on että virastoissa ei kukaan ajattele mitään. Näinä aikoina on varmaan parasta olla keinuttamatta venettä ja kuunnella vain mitä ylemmät sanovat. Sillä tavalla ei ole koskaan myöskään vastuussa ja se on hyvä se.

Heinäkuu on pysähtynyt kuukausi. Taivas on sininen jatkuvasti, valo ei vähene eikä lisäänny, välillä yritän katsoa kelloa että mihin aikaan aurinko paistaa ja milloin on hämärä. Sähkövaloa ei tarvitse lukemiseen.



Netissä vetää puoleensa Viron eli Eestin kalakotkas-sivusto: täällä. Siellä on kalasääksen pesä. Poikasia on kolme ja niiden syömistä, makoilua ja pientä keskinäistä kahistelua on hieno seurata. Sääkset ruokkivat yhdessä poikasensa, isä ja äiti. Nyt pienimmälläkin poikasella alkaa olla jo sulkia selässä ja pyrstössä. Pian ne lentävät.

Kamera katsoo suoraan pesään. Sääksiä ei oikein voi antropomorfoida samalla tapaa kuin lemmikkieläimiä. Niillä on pitkä kaula, viirut silmistä kohti päälakea ja katse ja kaulanliikkeet käärmemäisiä. Ajattelen melkein heti, ensimmäisenä päivänä, että tiettävästi linnut ovat dinosaurusten suoria jälkeläisiä. Sitten muistan että meilläkin on liskoaivot ja että linnutkin ehkä näkevät unia.

Aivot ovat kolmen kerroksen iso talo kallon sisällä, ihmisillä. Siellä ovat pikkuaivot, joissa ne unet ovat ja perimmäiset tarpeet. Jos uni on perimmäinen tarve, sillä tuskin on muuta funktiota kuin purkaa päivän asioita pois mielestä ja kertoa sen sijaan kaikenmaailman tarinoita. Joku kuului radiossa sanovan painokkaasti että Freud oli väärillä jäljillä. Puhui aivotutkimuksesta.

Jos sääksen poikaset siinä rähmällään maatessaan näkevät unia, niin ehkä ne näkevät unta lentämisestä. Minä näin paljon lentounia nuorempana, nyt en enää kovin usein, mutta joskus kuitenkin. Ehkä sääksillä on myös suurunia, joissa ne kertovat itselleen dinosaurusten valtakunnasta.

Tällä viikolla sääksenpoikaset rengastettiin. Siitä on sivustolla video. Olen joskus tavannut lintuihmisiä, jotka etsivät rengastettavia. Minusta ne ihmisetkin jollain tavalla muistuttavat lintuja.

Mutta tässä vaiheessa, kun poikaset eivät vielä lennä, päivän ohjelmanumero on katsoa emoa ruokkimassa poikasia. Ne syövät nähtävästi ainoastaan kalaa. Lintujen nimi on englanniksi osprey, joka sana esiintyy myös virolaissivustossa. Osa sivustosta on englanniksi. Niin pitääkin, koska virolaiset aloittivat projektinsa EU-tuella.

Amerikkalaiset ystäväni arvuuttelivat lajimääritystä, joko osprey tai sea eagle. Tai sanovat niiden olevan sukua keskenään. Luin asiasta: kalasääksi on haukka-lintu. Mutta niin on myös kotka. Täällä Merenkurkun lähellä näkyy joskus merikotkia kaupungin päälläkin. Pitäisi kysyä joltakin, mahtaako saaristossa olla myös sääksiä.



Lapset ovat vapaana koulusta. Heidän äänensä tuo jonkinverran lohdutusta. Heissä on elämää aivan riittämiin. He tulevat tekemään omat ratkaisunsa. Kaupunki heijaa edelleen sukupolvien välissä, vetäytyy ja lähenee, muuttuu ja säilyy muuttumattomana.

Kesän mittaan on ollut monia uusia taidenäyttelyitä kaupungin gallerioissa ja museoissa. En tiedä mikä kuvissa on tikittänyt, mutta ne ovat aivan ilmeisesti olleet puristumia yksittäisten taiteilijoiden mielistä. Kuvat ovat irrallaan kaupungin huminasta, joka, kuten sanottu, on isompi kuin mitä paikan koosta voisi päätellä.

Jossain määrin kuvat liittyvät elokuviin, jos ne ovat jälkeen uuden aallon tehtyjä. Euroopan muutos tuntuu olohuoneissa jos sen tahtoo tuntuvan. Merkityksiä riittää kun vilkaisee historiankirjoja. Estetiikka muuttuu hitaasti. Modernismi kääntää kylkeä ja murahtaa.

Siitä voi olla iloinen, jos jossain näkee saranan, ikkunan vähän auki kohti Afrikkaa tai Aasiaa.

Voin avata ikkunan ja kuunnella lasten puhetta, suomea ilman aksenttia vaikka lasten ihonväri on selvästi tummempi kuin suomalaisten. Istun portailla ja kyselen lapsilta mitä he muistavat vanhasta maasta. Pyydän että he muistaisivat mahdollisimman paljon. Sillä tavoin heistä tulee rikkaita koko lopuksi elämää.

Vähän vanhemmissa lapsissa voin lukea epäilyä. Joku heistä sanoo, että se entinen on jäänyt taakse. Tai että äiti on sanonut niin. Entä isoäidit? He jäivät sinne, hoitavat sukulaislapsia kun vanhemmat käyvät töissä. En saa selvää siitä mitä se työ on. Mutta kaupungit joista he ovat viimeksi tulleet, ovat olleet täynnä pakolaisia eikä siellä ole ollut peltoja mitä viljellä.



Mahtavatko he tietää enää mistä ruoka tulee? Ovatko heidän isänsä ja isoisänsä olleet vain kaivoksissa, käyneet kotona ja menneet takaisin? Ja sittenkö tuli sota?

Kun heille näyttää valokuvia ihmisistä, he kyselevät vanhoista ihmisistä. Keitä he ovat? Muistan että Afrikassa on valtaosa maailman lapsista ja nuorista. Ihmiset muuttavat leivän perässä. Sitten he muuttavat sotaa pakoon. Leipä ja sota liittyvät yhteen. Se on paha se.

En tiedä mitä vastata kysymyksiin joita tulee solkenaan. Joskus lapsilla on liituja ja he piirtävät kuvia asfalttiin. Siinä voin olla mukana. Nyt näkyy myös ilo ja mielikuvitus, aivan yhtäkkiä. Värejä valtavasti. Mieli sentään osaa kuvittaa maisemia, koko ajan niissä tapahtuu. Korttelissa pulppuaa nauru ja jatkuu pitkän iltapäivän ajan.

Pitäisikö minun ottaa muutama lapsi mukaani ja viedä heidät suomalaiseen taidenäyttelyyn? Pyytää muutama äiti mukaan?


11.7.12

Levottomia unia



Minulla oli ystävä, jolla oli levottomat jalat. Kuunneltiin Siekkareiden tai vaihtoehtoisesti Hassisen koneen biisiä Levottomat jalat. Opeteltiin tanssiskelemaan niin että se oli enemmän liikuntaa. Hidasta aaltoilua. Ei hyppimistä niin kuin nuorena.

Yksinkertaisesti päätettiin että hyppiminen jääköön Provinssin päälavan esiintyjiä katsellessa. Tästä on tietysti jo kauan.

Kesällä on ihan helppoa tuntea kaipuuta johonkin menneeseen. Olen hitaasti mutta varmasti opettelemassa uudestaan sitä tanssia. Nyt siihen liittyy sellaista aaltoilua, josta voi muistaa vesijumpan, tai kellumisen keskelle järveä jossa voi katsoa pilvien nopeaa vaihtelua vaikka loppuelämän.

Sitten joogaharjoitukset. Lihakset menevät huonoon kuntoon, koska nyt päätti ruveta satamaan koko ajan, eikä minua huvita kastua litimäräksi. Lämpötila putosi keskipäivän 25 asteesta 17 asteeseen. Joku tuttu sai kesäflunssan. Sateesta ei ole paljon väliä jos pääsee uimaan. Pään ja kropan lämpötilaa voi yrittää tarkkailla. Joogan aikana ei saa puuskuttaa. Näistä vaatimuksista pitäisi päästä eroon sillä tavalla, että elämä vain yksinkertaisesti virtaisi ja ihminen, esim. minä, voisi tehdä tarvittaessa muutaman korjausliikkeen, muu hoituisi siinä ohessa. Työtä tehdessä. Mutta työn on oltava kiinni elämässä, muuten elämäkin karkaa.



On turhaa kuvitella olevansa samanlainen kuin joku tuttu, vaikka tuttavan kanssa on joitakin yhteisiä elämänalueita. Tässä pätee ihan sama kuin missä tahansa suhteissa. Esimerkiksi pari kertaa on tullut tänä kesänä vastaan jonkun lausuma ylevän kohtalokas ultimaatumi: lapsen ja vanhemman väliin ei saa asettua.

Silti täältä kauempaa katsottuna on ehkä helppo nähdä millaiset ne välit ovat ja millaisiksi ovat muuttumassa. En oikeastaan ymmärrä mitä tarkoittaa asettuminen vanhemman ja lapsen väliin. Tärkeintä on että lapsi pääsee kasvamaan ja varttumaan, että häntä ei alisteta eikä nöyryytetä niin, ettei hän löydä omaa tietään. Sinun lapsesi eivät ole sinun.



Sitten kävin pitkästä aikaa kirjastossa ja käsiin osui Markus Nummen Karkkipäivä (Otava 2010). Siinä ovat pääosassa lapset niin kuin olivat jo Kiinalaisessa puutarhassa, vaikka sen yksi päähenkilö onkin Mannerheim. Kiinalaisesta puutarhasta minulle jäi yksi lause, jonka kirjoitin dinosaurus-tietokoneen näytönsäästäjään: Midilimangar!, mutta en aio ruveta selittämään sanaa, vaan pyydän ihmisiä lukemaan senkin kirjan.

Kiinalaisessa puutarhassa lapset ovat uiguureja, Karkkipäivässä suomalaisia. Lapsuudessa on eroa mutta perimmältään lapsuus on samaa. Uiguurikylässä lasten ja vanhempien väliin osui väkivaltaisuuksia, jostain syystä Takla Makanin autiomaan reunalla asuvien ihmisten maahan ruvettiin kiinnittämään huomiota, siirtomaaisäntiä ilmestyi nurkille. Suomen lähiön kerrostaloalueen sosiaalitapaukset taas aiheuttavat kärsimystä juuri lapsille. Juoppoperhe on aivan yhtä paha kuin jonkun muun addiktion riivaaman yksinhuoltajan perhe. Ja toisinpäin. Sosiaalista kontrollia ei oikeastaan enää ole.

En muista kuinka kauan Unescon ja Unicefin perustamisesta on, mutta tätä peruskulttuuria ei oikein murra mikään: lapsen ja vanhempien suhde. Pitäisi olla niin että lasten oikeudet ylittävät kaikki muut aivan siitä syystä, että lapset edustavat tulevaisuutta. Aikuisille, lapsia haluaville, pitäisi olla kasvatusta. Aikuiset eivät malleja juuri enää saa suvuista, jotka ovat pirstoutuneet ympäri Suomen ja maailman. Mutta en kyllä keksi, kuka sellainen kasvattaja olisi. Minusta tuntuu että kasvattajien koulutus on vähentynyt. Yliopistojen tulosvastuullisuus alkaa jo näkyä.

Ääripäitä löytyy: hellyyden ja hemmottelun ympäröimä Tavallinen Onnellinen Perhe ja lasten kaltoinkohtelu. Nummen kirjassa ei romantisoida mitään. Kirjan lopussa lukee, että kirjailija on saanut sosiaalityöntekijöiden raportteja kirjan pohjaksi, siis Karkkipäivän. Aivan ilmeisesti Nummi on tehnyt yhtä lailla taustatyötä Kiinalaisessa puutarhassa. Mannerheim oli todella niillä main vuonna 1908, tehtävä oli kartoittajan, siinä ohessa piti kartoittaa suuren ja mahtavan Venäjän intressejä maalla jossa ei ollut valtiota. Suojattomien keskellä. Uiguurit ovat turkinsukuista kieltä puhuvia muslimeja ja suomi kielenä kuuluu samaan uralilais-altailaiseen kieliperheeseen kuin turkki ja sen sukukielet.

Muistan Kiinalaisesta puutarhasta vedessä polskivat lapset silloin, kun Kiina ja Britannia eivät olleet vielä iskeneet kynsiään heimon maihin. Karkkipäivässä on talvi ja pieni lapsi kyyhöttää pitkään piilossa uima-altaan pohjassa, kun lapsisakki oli hakannut hänet. Aikuisen käskystä.

Uiguureista osa lähti pakoon Himalajan solan läpi Intiaan, Suomen talvessa pienelle pojalle ei löydy suojaa enää.



Karkkipäivän opetus on yksinkertainen: Suomen hyvinvointivaltio on jo rapistunut siihen kuntoon että sen pelastaminen pitäisi aloittaa heti. Huono-osaisuuden ketjuttuminen sukupolvien myötä on todettu jo selvästi. Tutkimuksia on tarpeeksi. En ole oikein käsittänyt miksi poliitikkojen mielenkiinto on jatkuvasti kohdistunut rahan liikkeisiin. Jos ne häiritsevät maan ihmisten elämää, siis rahan liikkeet, niin olisiko mahdollista kääntää katsetta, siellä ylhäällä päättävissä piirteissä, kohti sosiaalista oikeudenmukaisuutta?

Suomi on ollut luokkayhteiskunta varmasti aina, mutta ennen alimmillakin luokilla on ollut työtä. Enää ei ole. Ei meillä pitäisi olla varaa luokkaerojen lisäämiseen. Siitä aiheutuu väistämättä epäjärjestystä, joka tuntuu kaikkialla. Pahinta on väkivalta.

Olen yhä enemmän myös sitä mieltä että uiguureille ja tiibettiläisille pitäisi antaa vapaus. Ilman vapautta yhteistyö ei toimi, oli valtio mikä tahansa.


2.7.12

Mielen kuvia



Katsoin valokuvaa tädistäni. Istuu siinä aivan rauhallisesti puutarhakeinussa ja lukee lehteä. Hänen isotätinsä istui samaan aikaan talon portailla ja poltti piippua körttivaatteisiin puettuna. Noina aikoina ei pidetty yllä kauhistuttavia ikäpolvikuiluja, niin kuin nyt. Voi olla että ne olivat silloinkin, mutta vanhat eivätkä keski-ikäiset puhuneet asiasta yhtään mitään.

Sitten löytyi toinen kuva, siinä oli nuorimies, laiha, tarkkasilmäinen, tähtäämässä kiväärillä maaliin. Hänen vieressään oli isoisä, jonka mielestä jokaisen miehen on pakko osata ampua. Taito olisi välttämätön ennemmin tai myöhemmin.

Sitten on kuva perheestä: äiti, isä, tytär ja poika. Kuvassa on äärimmäinen hiljaisuus. Seinältä katsoo muutama hääkuva menneeltä vuosisadalta, ilmeet ovat vakavia, juhlapukuisia. Perhe on päivällispöydässä. Hiljaisuus kirkuu.

Jonkun kamera räpsähti. En tiedä kenen.

View from shore. Photo: Ilmari Ackley

Näihin aikoihin vuodesta muistan erityisen hyvin mieleen painuneet hetket kello kuusi aamulla isoäidin luona. Mentiin takaniitylle lypsämään lehmiä. Liiverin varjo viistoutui ja viittoi tielle, minä kolistelin maitokärryjä ja tiesin että voin työntää ne sinne, mutta en jaksaisi enää takaisin. Aurinko sädehti heleissä koivuissa ja tuomi kukki ikuisesti kaikki kesät.

Isoäiti tarjoaisi lämmintä maitoa ja minä kaataisin sen vaivihkaa kissan isoon kuhmuiseen kuppiin navetan nurkassa. Kissa oli suuri musta kolli ja eli niin kauan kunnes joku löi sen pään halki kirveellä tai pesäpallomailalla. Isoäiti voivotteli, kun oli ollut juuri kissarutto ja nyt tulisivat hiiret ja rotat.

Car that takes. Photo: Ilmari Ackley

Mielessä kaikki ihmiset pyörivät ja hyörivät, pysähtyivät hetkeksi, mutta kukaan ei sano mitään hyvin selvää. Ennen kaikkea suvut, sukulaiset, eivät tee radikaaleja ratkaisuja, elämä ei muutu, siinä ollaan leivän syrjässä ja pysytään. Sitten ne kuolevat pois.

Joku sortui katkeruuteen. Yksi katsoi kiikarilla aina vain etääntyviä lapsiaan, jäi yksin. Kiikari oli väärinpäin. Isotäti vietti 15 vuotta valkoisessa salissa. Hänen kasvonsa muuttuivat täydenkuun muotoisiksi, mutta eivät säteilleet valoa. Hän kyllä hymyili koko ajan, mutta silmiin ei tullut ilmettä.

Kysyin sitä puutarhakeinun tädiltä, joka pyysi olemaan häiritsemättä. Otin koiran hihnan ja lähdin juoksuttamaan sitä.

Mentiin koskelle, jossa oli lapsia uimassa. Päästin Sessen sinne mukaan, ja lapset kiljuivat että koira ravistelee veden päälle, ennen kuin ovat ehtineet kastautua. Katselin vedessä läpsyttelyä, ojensin käden siihen, missä vesi ryöppysi ylhäältä kivistä. Välillä häilähti varjo: vähän isompi kala.

Puhtaat vedet.

After rain. Photo: Ilmari Ackley