Heinäkuun iltapäivä

Mielipolkuni on täytetty kivimurskeella. Siinä ei voi kävellä eikä ajaa pyörällä. Kaupungin puistoihmiset ovat käyttäneet samaa taktiikkaa kuin syrjäseudun teillä: antaa kulkijoiden tampata maa tasaiseksi.

Mutta pelkkien kävelijöiden ja pyöräilijöiden voimin tämä ei tietenkään tapahdu. Sade voisi tiivistää kivimurskaa, mutta tuskin tarpeeksi. Se jää siihen suhteellisen irrallaan ja jos tulee seuraavaksi kova talvi ja paljon jäätä, niin se huuhtoutuu mereen. Usein notkossa on vettä keväällä.

Ehkä työntekijät pitivät työtään välttämättömänä, koska taas on syntynyt uusi väylä puiden takaa jollekin uudelle talolle. Vieressä on avo-oja, polun alla on putki, josta valuu ruskeaa vettä merenlahteen. Kellään ei ole käynyt mielessä merenlahden puhdistaminen. Että mitään ei tarvitse tehdä koska maa nousee kuitenkin ja lahti kuivuu. Meri vetäytyy kohti Ruotsia. Voi siihen mennä sata vuotta, mutta entä sitten, niin käy kuitenkin.

Todennäköisintä on että virastoissa ei kukaan ajattele mitään. Näinä aikoina on varmaan parasta olla keinuttamatta venettä ja kuunnella vain mitä ylemmät sanovat. Sillä tavalla ei ole koskaan myöskään vastuussa ja se on hyvä se.

Heinäkuu on pysähtynyt kuukausi. Taivas on sininen jatkuvasti, valo ei vähene eikä lisäänny, välillä yritän katsoa kelloa että mihin aikaan aurinko paistaa ja milloin on hämärä. Sähkövaloa ei tarvitse lukemiseen.

Netissä vetää puoleensa Viron eli Eestin kalakotkas-sivusto: täällä. Siellä on kalasääksen pesä. Poikasia on kolme ja niiden syömistä, makoilua ja pientä keskinäistä kahistelua on hieno seurata. Sääkset ruokkivat yhdessä poikasensa, isä ja äiti. Nyt pienimmälläkin poikasella alkaa olla jo sulkia selässä ja pyrstössä. Pian ne lentävät.

Kamera katsoo suoraan pesään. Sääksiä ei oikein voi antropomorfoida samalla tapaa kuin lemmikkieläimiä. Niillä on pitkä kaula, viirut silmistä kohti päälakea ja katse ja kaulanliikkeet käärmemäisiä. Ajattelen melkein heti, ensimmäisenä päivänä, että tiettävästi linnut ovat dinosaurusten suoria jälkeläisiä. Sitten muistan että meilläkin on liskoaivot ja että linnutkin ehkä näkevät unia.

Aivot ovat kolmen kerroksen iso talo kallon sisällä, ihmisillä. Siellä ovat pikkuaivot, joissa ne unet ovat ja perimmäiset tarpeet. Jos uni on perimmäinen tarve, sillä tuskin on muuta funktiota kuin purkaa päivän asioita pois mielestä ja kertoa sen sijaan kaikenmaailman tarinoita. Joku kuului radiossa sanovan painokkaasti että Freud oli väärillä jäljillä. Puhui aivotutkimuksesta.

Jos sääksen poikaset siinä rähmällään maatessaan näkevät unia, niin ehkä ne näkevät unta lentämisestä. Minä näin paljon lentounia nuorempana, nyt en enää kovin usein, mutta joskus kuitenkin. Ehkä sääksillä on myös suurunia, joissa ne kertovat itselleen dinosaurusten valtakunnasta.

Tällä viikolla sääksenpoikaset rengastettiin. Siitä on sivustolla video. Olen joskus tavannut lintuihmisiä, jotka etsivät rengastettavia. Minusta ne ihmisetkin jollain tavalla muistuttavat lintuja.

Mutta tässä vaiheessa, kun poikaset eivät vielä lennä, päivän ohjelmanumero on katsoa emoa ruokkimassa poikasia. Ne syövät nähtävästi ainoastaan kalaa. Lintujen nimi on englanniksi osprey, joka sana esiintyy myös virolaissivustossa. Osa sivustosta on englanniksi. Niin pitääkin, koska virolaiset aloittivat projektinsa EU-tuella.

Amerikkalaiset ystäväni arvuuttelivat lajimääritystä, joko osprey tai sea eagle. Tai sanovat niiden olevan sukua keskenään. Luin asiasta: kalasääksi on haukka-lintu. Mutta niin on myös kotka. Täällä Merenkurkun lähellä näkyy joskus merikotkia kaupungin päälläkin. Pitäisi kysyä joltakin, mahtaako saaristossa olla myös sääksiä.

Lapset ovat vapaana koulusta. Heidän äänensä tuo jonkinverran lohdutusta. Heissä on elämää aivan riittämiin. He tulevat tekemään omat ratkaisunsa. Kaupunki heijaa edelleen sukupolvien välissä, vetäytyy ja lähenee, muuttuu ja säilyy muuttumattomana.

Kesän mittaan on ollut monia uusia taidenäyttelyitä kaupungin gallerioissa ja museoissa. En tiedä mikä kuvissa on tikittänyt, mutta ne ovat aivan ilmeisesti olleet puristumia yksittäisten taiteilijoiden mielistä. Kuvat ovat irrallaan kaupungin huminasta, joka, kuten sanottu, on isompi kuin mitä paikan koosta voisi päätellä.

Jossain määrin kuvat liittyvät elokuviin, jos ne ovat jälkeen uuden aallon tehtyjä. Euroopan muutos tuntuu olohuoneissa jos sen tahtoo tuntuvan. Merkityksiä riittää kun vilkaisee historiankirjoja. Estetiikka muuttuu hitaasti. Modernismi kääntää kylkeä ja murahtaa.

Siitä voi olla iloinen, jos jossain näkee saranan, ikkunan vähän auki kohti Afrikkaa tai Aasiaa.

Voin avata ikkunan ja kuunnella lasten puhetta, suomea ilman aksenttia vaikka lasten ihonväri on selvästi tummempi kuin suomalaisten. Istun portailla ja kyselen lapsilta mitä he muistavat vanhasta maasta. Pyydän että he muistaisivat mahdollisimman paljon. Sillä tavoin heistä tulee rikkaita koko lopuksi elämää.

Vähän vanhemmissa lapsissa voin lukea epäilyä. Joku heistä sanoo, että se entinen on jäänyt taakse. Tai että äiti on sanonut niin. Entä isoäidit? He jäivät sinne, hoitavat sukulaislapsia kun vanhemmat käyvät töissä. En saa selvää siitä mitä se työ on. Mutta kaupungit joista he ovat viimeksi tulleet, ovat olleet täynnä pakolaisia eikä siellä ole ollut peltoja mitä viljellä.

Mahtavatko he tietää enää mistä ruoka tulee? Ovatko heidän isänsä ja isoisänsä olleet vain kaivoksissa, käyneet kotona ja menneet takaisin? Ja sittenkö tuli sota?

Kun heille näyttää valokuvia ihmisistä, he kyselevät vanhoista ihmisistä. Keitä he ovat? Muistan että Afrikassa on valtaosa maailman lapsista ja nuorista. Ihmiset muuttavat leivän perässä. Sitten he muuttavat sotaa pakoon. Leipä ja sota liittyvät yhteen. Se on paha se.

En tiedä mitä vastata kysymyksiin joita tulee solkenaan. Joskus lapsilla on liituja ja he piirtävät kuvia asfalttiin. Siinä voin olla mukana. Nyt näkyy myös ilo ja mielikuvitus, aivan yhtäkkiä. Värejä valtavasti. Mieli sentään osaa kuvittaa maisemia, koko ajan niissä tapahtuu. Korttelissa pulppuaa nauru ja jatkuu pitkän iltapäivän ajan.

Pitäisikö minun ottaa muutama lapsi mukaani ja viedä heidät suomalaiseen taidenäyttelyyn? Pyytää muutama äiti mukaan?

Esteettistä logistiikkaa

Piti menemäni Helsinkiin junalla. Mutta uutisten mukaan monet ihmiset valitsevatkin linja-auton, koska VR ei kykene pitämään junia kulussa. 

Kävelin päättämättömänä edestakaisin jotain, jota arvon kaupunginisät ja -äidit suvaitsevat kutsua matkakeskukseksi. Siitä oli oikein arkkitehtuurikilpailukin. Minusta lopputulos on susi.

Ei tapahtunut mitään muuta kuin hienon aseman rumentaminen ja pysyvästi. Meillä on yksi noita tsaarinajan hienoja asemia. Ensin vietiin aseman puisto, se noin vain halkaistiin kahtia. Eivät auttaneet valitukset, ei niillä ole merkitystä jos ”tarvitaan” katua viemään autoja ties mistä kaupungin keskustan toriparkkiin, joka sekin maksoi miljoonia, taatusti. Toriparkissa on aina tilaa, joten olisi kiinnostavaa joskus nähdä tilejä ja taseita että koskahan kaupungin investoinnista alkaa tulla voittoa.

Mutta millaisen kuvan arkkitehtikilpailun voittajarakennuksesta – josta ainakaan minä en nähnyt muuta etukäteistä havainnekuvaa kuin lasikuution –  satunnainen matkailija saa saapuessaan linja-autolla tai junalla kaupunkiin? Suurin osa ihmisistä on valitettavasti jo totutettu rumuuteen ajat sitten. Ehkä kukaan ei sanoisi mitään.

Tämä ei ole mielipidekysymys, koska satuin näkemään aika monta kilpailuun osallistunutta työtä ja useimmissa kuitenkin kunnioitettiin vanhan aseman ainutlaatuisuutta. Valitussa ei.

Tuloksena on siis lasinen pömpeli aseman takana, raiteiden ja puiston edessä. Sen funktio on istuksia odottelemassa junaa. Pömpeliltä ei siis puiston puolelta enää erota asemaa. Puisto on lievästi kohoavassa maastossa. Eikä siinä ei ole enää niin monta puuta että sitä voisi edes kutsua puistoksi. Paljon olivat istuttaneet jalopuita.

Logistisesti marssiminen asemalta ”matkakeskukseen”, joka ei ole mitään sen kummempaa kuin tiililegopalikkapömpeli varustettuna kyseisellä ilmauksella, hissi ylös sillalle, josta kulkee virtanaan autoja, ja sitten: Matkahuolto. Ilmeni että vaikka olemme saaneet uuden Matkahuollon, niin linja-autolla ei edelleenkään pääse Helsinkiin alle seitsemän tunnin, kun taas juna kulkee aikataulun mukaan noin neljässä tunnissa.

Minulla oli ongelma. Joukkotiedotusvälineet olivat kirkuneet katastrofia VR:n vaihteiden huollossa, ihmisten heittämistä pakkaseen kuudeksi tunniksi, vaunujen ja vetureiden rikkoutumista koska on kova talvi. Pääsisinkö Helsinkiin alle seitsemän tunnin?

Päätin ottaa riskin. En myöhästynyt kuin puoli tuntia, koska Keravalla vaihteet olivat tukossa. Mutta jo Riihimäen jälkeen päätin olla syyttämättä Valtion Rautateitä mistään. Lunta on aivan tuhottomasti. Ei sitä tapaa näin paljon tulla.

Valtiota kyllä syytän. Minusta on typerää tehdä ihmisten ja tavaroiden kuljettamisesta bisnesyhtiö. Mutta suomalaiset ovat tottelevaista vaalikarjaa, ja siellä  VR-yhtiön hallituspaikalla (johtokuntapaikalla?) istuu poliitikkojakin miettimässä kapitalismin lainalaisuuksia. Muistaakseni yhtiössä on valtionenemmistö, vaikka en luekaan talousuutisia, koska en pidä numeroista. 

Pidän puista, lumesta, talitinteistä ja muutamista ihmisistä kissojen kanssa ja joskus ilmankin.

Mutta ilmeisesti nämä kapitalistiset lainalaisuudet tässä VR:n tapauksessa tarkoittivat sitä – kuten muutaman matkustajan kanssa filosofoimme – että ihmiset on heitetty töistä työttömyyteen kun  keksittiin lumen ja jään sulattaminen vaihteista sähköllä.  

Kunnon talvea ei ole ollut vuosiin, joten oli vähintään kvartaaliloogista, että sellaista ei tulisi. Minä en vain käsitä sellaista yhtälöä, että meillä on 300 000 työtöntä (taas, niin kuin ei 90-luvun vastaavissa luvuissa olisi ollut tarpeeksi!) ja sitten ei saada vaihteita harjatuksi puhtaaksi.

Ilmeisesti kyse on korkeammasta matematiikasta.

Pääsin perille. Minulla oli tehtävä: hoitaa kahta lapsenlasta pari päivää. Siinä oli varsinaisia logistisia loikkia, kun yksi vanhemmista on töissä aivan toisessa suunnassa kuin toinen. Ei siinä mitään kvanttihyppyjä tullut omalle kohdalleni, virus-hyökkäyksistä toipuvat lapset ovat hyvin luonnollinen ilmiö. 

Olen asunut Helsingissä 1970-luvulla. Kaikki on muuttunut. Melkein. Yhtenä iltapäivänä päätin jatkaa ekstreme-urheilua ja lähdin Helsinkiin kävelemään. Matka Kampista Hakaniemeen onnistui väistelemällä varoitusnauhoja: katoilta putosi jäänsekaista jäätä. Joku ministeri määräsi, että nyt on pudotettava lumet katoilta. Suomalaiset ovat tottelevaista kansaa.

Rakastan Helsingin keskustaa, mutta sitä oikeaa, vanhaa. Niissä ovat esteettiset kvaliteetit vielä kohdallaan ja  rautatieaseman kello oli maalattu surrealistiseksi (dadaistiseksi?): kymmentä vaille kaksi.  Pysähdyin ostamaan maahanmuuttajan pitämästä kukkakaupasta Ninnille kissanruohoa ja sain pätevät ohjeet vehnänkasvatuksesta, jotka ilmoitin Ninnin ihmiselle, Anitalle. 

Tallustelin metrosta kohti aavaa Mustalahtea, joka on ristitty Aurinkolahdeksi. Kokonainen uusi korkeiden legopalikkatalojen rykelmä on noussut entisen metsän keskelle. Yksi pikkuinen rakennus on jäänyt siihen vastapäätä Vuosaaren taiteilijataloa, siinä se sinnittelee keskellä korskeita betonilasikuutioita.

Mitään esteettisiä kvaliteetteja ei ole ajateltu, vaan vain rahan lakeja. Yllätin itseni  ihmettelemästä ilmiötä. Ihmisethän väistämättä viihtyvät huonosti rumassa ympäristössä. He alkavat väistämättä voida huonosti. Kauniin ympäristön merkitys tunnetaan ja tiedetään.

Siitä läheltä on häädetty Miina Äkkijyrkkä kyyttöineen. Mutta eiväthän kyytöt tietysti kuulu kuvaan yhtä hyvin kuin puudeleitaan ulkoiluttavat uusrikkaat. 

Luin Hesarin kritiikkiä kirjasta jossa käsiteltiin muun muassa anarkisti Kropotkinia. Kirjan on kustantanut Savukeidas, sen verran ehdin nähdä. Aivan jutun alussa – siis kulttuurisivuilla – oli kuuluisa  Proudhonin julistus: ”Omistaminen on varkautta”.

Mutta sitten jo piti mennä piirtämään ja lukemaan lasten kanssa.

Olen nyt kotona. Sataa märkää lunta, kattotalkoot maassa jatkuvat, vaikka oheisvahingoilta ei ole vältytty. Kaksi kuollutta ja parikymmentä loukkaantunutta. Mutta kun oli ministerin määräys.

Yksinäinen kattomies katselee loputonta työmaata.

Klikkaa isommaksi!

Talvi jatkuu, talvi

Koska tahansa räystään lumi putoaa niskaan. Tiaiset räpyttelevät epätoivoisesti yrittäessään löytää kolon josta pääsisi räystään alle lumen suojaan.

Lumi on pakkautunut jääksi ja ruvennut luisumaan pitkin kaltevia kattoja kohti ohikulkijoita. Odotan milloin ylilentävä helikopteri (se tuo Pete) tai roskisauto tai vain päiväkotilasten kimeät äänet pudottavat jään päähäni. 

Sitten olen päätä lyhyempi.

Onneksi on hirmupakkasilla sentään sisällä lämmin. Ei vaiskaan, ei meillä juuri koskaan ole hirmupakkasia. Tänään näkyy olevan -12, mutta on se lauhtunut ja taivaalla näkyy harsomaisia pilviä, joista yleensä seuraa säätyypin muutos.

On kivaa kun voi selata kaiken maailman lehtiä ja löytää kiinnostavia asioita. Olen käynyt New Yorkin keskuskirjastossa ja nettilehti Literary Kicks ilmiantoi pari päivää sitten, että Lou Reed ja kumppanit pitävät konsertin Tuli Kupferbergin terveydenhoitomenojen kattamiseksi. Kupferberg kuului aikoinaan, ennen aivoinfarktia, The Fugs-yhtyeeseen, joka on Amerikan hienoimpia. Tilaisuudesta tehtiin myös radiojuttu. Tämä linkki on uusi, ja radiojuttu löytyy saman tien vielä, koska se oli sentään tehty joulukuussa. 

Jälkimmäisessä linkissä puhuvat kaksi Velvet Undergroundin jäsentä, Maureen Tucker ja Lou Reed. Haastattelija kysyy kyllä typeriä kysymyksiä siitä miten sävellykset syntyivät, ja Lou Reed korvin kuultavasti miettii vastausta ja toteaa sitten että kunhan soitettiin. Hän muisti kiittää vielä Andy Warholia, jota ilman koko yhtyettä ei olisi aikoinaan syntynyt. Musiikki syntyi Warholin Factoryssä, tehtaassa, jossa hänellä oli työhuone ja jonne kerääntyi New Yorkin nuorta taideväkeä joskus 1960-luvun puolivälissä.

Olisi toivottavaa että presidentti Barack Obama onnistuu terveydenhoitouudistuksessaan, vaikka republikaanit saivat nyt enemmistön senaatissa. Tavalliselle ei-kellekään ei pidetä tukikonsertteja aivoinfarktin jälkeen. Kyllä ei-kukaan kuolee ja sillä hyvä.

Englantia puhuville tekee hyvää aina välillä pelkästään kuunnella englantia, se onnistuu jopa tällaiselta varttikuuloiselta ja olen huomannut että silloin tällöin kuuntelu tekee hyvää sanavarastolle ja ääntämiselle. Tässä on yksi syy tietokoneiden siunauksellisuudelle. On mahdollista ilman erillistä maailmanradiota kuunnella radioita ympäri maailman.

Kun siis ulkona on viima ja pakkanen puree, niin on mukava painaa korvansa tietokoneen kaiutinta vasten ja kuunnella sitä musiikkia, jonka on joskus osannut ulkoa. 

Allu-vanhakissa ajattelee että kun menisi ulko-ovesta ulos, sen sijaan että tyhmät ihmiset usuttavat parvekkeelle, niin siellä olisi vastassa kesä. Kissaparka on menettänyt turkkinsa pörröisyyden, niinhän me vanhemmat ihmisetkin menetämme. Hän on sentään ihmisiässä jotain yli 90-vuotias, vaikka kissanikä 20 vuotta ei kuulostakaan kovin paljolta.

Yritän saada ylipursuavaa valokuvakansiota johonkin järjestykseen. Olen viikon ajan siirrellyt tai kopioinut niitä rompuille ja toiseen tietokoneeseen, niin että en menetä niitä yhdessä rysäyksessä jos tämä kone ottaisi ja kuolisi.

Mutta sitten unohdun katsomaan kuvia.

Tässä Ilimari panee Elsan kiljumaan (kuva ei ole epäskarppi vaan kuvattavat!). Muistan oikein hyvin kun Ilimari oli itse kaksivuotias ja sitä piti ottaa koivista kiinni ja pyörittää ympäri että se sai kiljua. Kommuunin ihmiset ryntäsivät katsomaan, onko se pentu taas viittä vaille halkaissut kallonsa kun on yrittänyt kävellä alas portaita tai on kiivennyt ylös nukkumalaverille ihan vain sillä puheella että ”kyllä mä osaan”.

Sitten mentiin taas Auroran poliklinikalle ja lujaa. Kai ne lääkärit tajusivat että poika on juuri oppinut kävelemään, eikä tietenkään suostu kävelemään, vaan juoksee, kiipeää, työntää sormiaan pistorasioihin, avaa tulikuumia hellan tai pönttöuunin metallisia kahvoja tai muuten vain menotessaan  kaatuu naamalleen.

Joka kerta pelkäsin että joku lääkäri soittaa poliisille: täällä on lastaan pahoinpitelevä äiti. Kyllä,  asiasta puhuttiin jo 1970-luvun puolivälissä. En ole ollut ollenkaan hämmästynyt lapsia pahoinpitelevien vanhempien löytymisestä nyt tämän uuden sukupolven vanhempien joukosta.

Mihinkäs ne olisivat hävinneet. Kai meillä nyt sentään jonkinmoinen sukupolvien ketju vielä toimii. 

Ennen ja jälkeen

Ei ole tarvinnut lukea Aristoteleen Nikomakhoksen etiikkaa tietääkseen, että työ, poliittinen toiminta ja älyllinen pohdiskelu muodostivat kolme radikaalisti toisistaan poikkeaville periaatteille ja kriteereille rakentuvaa aluetta. Heterogeenisyys ei tietenkään poistanut leikkauskohtien mahdollisuutta: älyllinen ajattelu saattoi kohdistua politiikkaan, poliittinen toiminta taas vuorostaan ruokki usein ja mielellään tuotannon aluetta koskevia ajatuksia ja niin edelleen. Mutta olipa leikkauskohtia kuinka monta hyvänsä, Työ, Ymmärrys ja Politiikka pysyivät olennaisesti erillisinä. Siihen oli rakenteelliset syyt. (s.45)
(Paolo Virno: Väen kielioppi. Suom. Inkeri Koskinen. Tutkijaliitto 2006)



Vuoden 2005 lopulla

Tämä kaupunki on minikokoa. Luulisin että asukkaita on suunnilleen kriittinen massa, että tämä ei ole enää maaseutua, noin 58 000. Tämä on keskellä Suomea mutta meren rannalla.

Kun olin töissä läänivainaan toimistossa joskus tämän vuosituhannen alussa, tutustuin ihmisiin, jotka työkseen katselivat kaupunkia ympäristönäkökulmasta. Kuulin, että kaupungin kokoon nähden tämä on Suomen autoistunein.

Vaikka keskustaa leikkaavat komeat esplanaadit, kirkot ja hovioikeus toisissa päissä, niin entinen kuvernementin pääkaupungin tiivis keskusta ei suuresti houkuttele varsinkaan lapsiperheitä, koska lukuun ottamatta aivan pientä aluetta kaupungin torin ympäristössä, autoilla on kaikkialle esteetön pääsy.

Ympäristöihminen toimistossaan sanoi, että lakisääteiset saastesuppilot keräävät hirvittävän korkeita hiukkaspitoisuuksia. Koska autoille on annettu hyvin suorat kadut, ne kulkevat lujaa ja asfaltti hankautuu ihmisten keuhkojen sisuksiin. Varsinkin lapsille ne ovat tuhoisia.

Kaupungissa on tasan yksi puisto ja se on kuvissa näkyvä aseman puisto. En ole huomannut terveysviranomaisten huolta puistojen vähyyden suhteen.

Asun aivan sen puiston kupeessa ja kävelin siellä usein. Puistossa oli runsaasti jalopuita kuten kuvernementin pääkaupunkiin kuuluu. Tsaarinajan virkamiehistä pidettiin hyvää huolta, lähellä oli myös työväen puutalokortteleita. Puistoon oli nyt tasavallan ja demokratian aikaan vaikea päästä: se oli ympäröity aidoin. Tekosyynä oli, että joku saattoi raiteiden yli loikkiessaan jäädä junan alle – ensimmäisessä kuvassa juna on menossa kohti varikkoa.

Mutta sitten ilmeni että on olemassa ympäristöihmisten 30-40 vuotta torjuma suunnitelma rakentaa puiston halki katu, joka nyt yhdistäisi mukavasti muutaman ison ostoskeskuksen ja torin alle kaivetun parkkipaikan.

Kaupungin ainoat keuhkot olivat menossa. Sen lisäksi katu tulisi kulkemaan hyvin tiiviisti rakennetun korttelin ohi, korttelissa asuu noin 1000 ihmistä. Korttelin takana on kolme koulua ja koululaiset kulkevat risteyksessä aamuin ja illoin.

Korttelin asukastoimikunta ehdotti kaupungille että korttelin nurkalle pannaan liikennevalot. Ei pantu. Ei edes ensimmäistä hidastustöyssyä.

Kaupungin kotisivun mukaan kaupunki on ”merellinen menestyjä”. Sen johto asuu kuitenkin jossain menneessä maailmassa, jossa autot kulkevat niin nopeasti kuin mahdollista ja onnettomuuksia tietysti sattuu.

Katu on tehnyt asuinkorttelista epäviihtyisän. Jatkuva meteli rassaa hermoja ja lasten vapaata pääsyä kadulle ei voida enää sallia. Korttelin piiritystilanteesta tuli pysyvä.

Ennen kadun rakentamista soitin huolissani kaupungille, sieltä vastasi joku insinööri, joka kertoi kadun olevan kuningasajatuksensa ja sen toteutumisen myötä hän lähtee eläkkeelle.

Siis horisija, jonka päähän on jäänyt soimaan ajatus että kunhan yksityisautoja on tarpeeksi, niin kyllä kaupunkikin menestyy.

Olisikohan niin ajateltu joskus 1950-luvulla viimeksi?

Itsestään selvästi kaupungin insinöörit (ensimmäistäkään arkkitehtiä ei kaupungilla tietenkään ole) eivät ole vaivautuneet käymään edes naapurimaiden kaupungeissa katsomassa mallia ydinkeskustan viihtyisyydestä.

Ei tämä ole ainut suomalainen kaupunki jossa vähät välitetään asukkaista. Oikeastaan se tuntuu olevan suomalaisten kaupunkien sääntö.

Kuukausi pari sitten juttelin korttelin kulmalla poliisin kanssa. Hän mittasi nopeuksia. Rikkomuksia tuli koko ajan. Poliisi sanoi että on yritettävä edes joskus vähän hillitä autojakin, vaikka poliisivaje on hirmuinen.



Vuoden 2008 lopulla, kamerakulma täsmälleen sama.

Ehkä olisi mahdollista Väellä ja Voimalla rakentaa kaupunkiin Työn, Ymmärryksen ja Politiikan leikkauskohta. Virnon kirja on lukemisen arvoinen miltei tarpeeseen kuin tarpeeseen.