24.5.15

Lokit kiljuvat


Minulla on aika iso torni sähköisiä vempeleitä työhuoneessani. Muistaakseni sitä kutsuttiin nimellä räkki. Se on hankittu talouteen lähinnä murrosikäisen lapsen vaatimuksesta joskus 80-luvun loppupuolella. Kun laps lähti, torni jäi .

Lapsen mielestä tornissa olisi voinut olla enemmänkin vilkuvia ja muita valoja. Tuossa näkyy vain radion (88.7 Mhz) ja kahden koneen virran osoitus. Jaa, mutta alkuperäisen tornin yläpuolella, levysoittimen päällä, on myös CD-soitin, jossa näkyy mitä kuinka monennetta biisiä soitetaan parastaikaa ynnä minuuttilukema.

CD-levyt eivät kuulemma nykyisin käy kaupaksi. Olen pari vuotta yrittänyt kuunnella YouTuben ja nettiradion kautta musiikkia, tietokoneella. Se ei tunnu samalta. Siinä on jotain pielessä.

Torniini on liitetty neljä kaiutinta, korkeita nekin, ja ne soivat pehmeästi. En tiedä minkä takia tietokoneen kautta kuuluva musiikki on terävämpää ja jollain tavalla viiltävää. Sama saksofoni siellä soisi kuin nytkin, jazzia kun soitan. Pidän erityisesti John Coltranen musiikista, nyt soi Expression. Musiikkiromppu on ostettu joskus Stockmannilta, vuosi näyttää olevan 1977 ja 1987,  oletan 70-luvun levyn olleen älppäri.

Tutustuin hänen musiikkiinsa kun sain joskus opiskeluvuosien aikana lahjaksi LP-levyn nimeltä Olé. Sen levyn toinen puoli on yhtä pitkää kappaletta. Musiikissa on espanjalainen sävy, selvä latinalainen rytmi. Mutta Coltranen improvisoimana siitä on tullut ajatonta musiikkia. Coltranen vuoksi rupesin vähän myöhemmin pitämään myös Carlos Santanasta, vaikka musiikki on aivan erilaista. Joka tapauksessa musiikki on musiikkia, eikä minun ole pakko karsinoida sitä. En halua.


Levysoitin ei enää toimi eikä C-kasettinauhuri. Olisi yritettävä löytää jostakin radiovehkeiden korjaaja. Tässä kaupungissa on joskus sellainen ollut. Ei ole ainakaan enää siellä minne joskus kuskasin tätä edeltävän levysoittimen, jossa oli C-kasettisoitin myös.

Työkirjojen, esseekirjojen, kirjallisuushistorioiden ja sellaisten hyllyssä, siis käsikirjahyllyssäni, on erillinen alaosasto, jonka sisällä on hirmuinen määrä älppäreitä ja kasetteja. Alan olla valmis kääntämään kaupungin ylösalaisin löytääkseni korjaajan. Tarvitsen tätä tavallista, ihmisenmittaista, ainakin omille korvilleni ystävällistä soittopeliä.

Olen psyykannut itseäni siihen, että vastaus on se tavallinen: ei kannata. Mutta kyllä melkein kuurojen korvien hyväksi kannattaa tehdä jotain.

Nyt on hiljainen sunnuntai-iltapäivä. En tarvitse huusholliin ääntä, mutta kun istun työhuoneessa, joku usein kuuntelemani musiikki toimii aivojen kannattelijana. Riippuu siitä mitä teen. Jos satun lukemaan hentoa runokirjaa, tuskin silloin soi jazz. Ehkä mieluummin joku klassinen musiikki. Kaikki runokirjat eivät ole kuitenkaan hentoja.

Olen ollut viikon yksin kissan kanssa. Tämä on avoin asunto: toisen korvia on kunnioitettava jos kuuntelee musiikkia yhdessä. Siinä ei juuri ole ongelmia. Harvemmin siitä sota tulee. Saattaa se joskus tulla järsimään nenääni, mutta se tarkoittaa vain tahtovansa sapuskaa.

Eilen katselin Ylen Teemalta Helsinki Lit-kirjallisuuspäivien ohjelmaa. Se oli tärkeä ohjelma. En tarvitse kirjallisuusohjelmiin televisiota, mutta nyt tein havainnon. Voin lukea kirjailijoiden sanoja huulilta!

Olen oppinut huulien lukemisen jo 12-vuotiaana, jolloin kuulo meni toisesta korvasta. Minut siirrettiin saman tien etupulpettiin, koska en nähnyt enää taululle saati kuullut. Korvasta lääkäri sanoi että hermo kuoli. Ei se kuollut, mutta 1950-luvulla ei ollut koneita mittaamaan kuuloa kovin tarkasti.

Varttikuuloisen on järjettömän kivaa saada istua omalla sohvalla ja katsoa ihmisten suunliikkeitä ja eestaas pyöriviä käsiä ja tajuta mitä sanotaan. Usein radio-ohjelman jälkeen jää harmittamaan kun en ole kuullut mistä teoksesta tai ihmisestä on kyse. Nyt ei ollut tekstitystä, mutta kamera seurasi uskollisesti sitä ihmistä joka puhui. Oli Teemalta hieno temppu näyttää helsinkiläisten iloksi tullutta festivaalia. Ei aina festareita pelkästään helsinkiläisille!

(Kuvia voi näpäyttää isommiksi!)

Viime vuonna kävin yhtenä päivänä Helsingin kirjamessuilla. Istuin eturivissä, mutta en nähnyt näin läheltä puhuvia kasvoja. Jouduin kysymään tauolla vierustoverilta mitä sanottiin. Messut eivät ole minua varten. Sitä paitsi mikrofonein toistettu replikointi jää kaikumaan niin että päässä keskustelusta tulee kakofoniaa.

Puhuivat kuusi tuntia englantia ja ruotsia. Ymmärsin jopa Jörn Donnerin ja Lena Anderssonin ruotsinkielistä keskustelua. Ja pidin siitä. Epäortodoksisesti jäin miettimään miksi minusta on ristiriitaista kun suomenruotsalainen ja rikssvenski puhuivat keskenään. Minusta he joutuivat vähän väliä määrittelemään kantansa.

Kieli ei olekaan mielipidekysymys vaan isompi kulttuurikysymys. On ilmeisesti pakko aina miettiä samaa vanhaa asiaa: Ruotsissa on varaa olla vapaamielinen tai suvaitsevainen, koska Ruotsin ei tarvitse käydä sotia, tai ei ole tarvinnut satoihin vuosiin, Suomi on ollut joutilaampi jäämään taistelutantereeksi.

En ole keksinyt yhteensopimattomuuteen muuta vastausta kuin historian. Se muuttaa kansan luonnetta.

Minulla ei ole kirjahyllyssäni Franz Kafkan romaania Oikeusjuttu. Tänään tulee televisiosta Orson Wellesin ohjaama Oikeusjuttu, jonka olen nähnyt vuoskymmeniä sitten, hyvin nuorena. Rupesin selailemaan Milan Kunderaa (Romaanin taiteesta), ja huomasin hänen kirjoittavan myös Kafkasta. Muu ei olisi mahdollista. Hän on jyrkästi sitä mieltä, että psykologinen realismi on jättänyt jälkeensä ”loukkaamattomia normeja”.

1. on annettava maksimimäärä tietoja henkilöhahmosta: hänen ulkonäöstään, puhetavastaan, käyttäytymisestään; 2. on tunnettava henkilöhahmon menneisyys, koska siellä ovat hänen käyttäytymisensä syyt; ja 3. henkilöhahmolla tulee olla täydellinen itsenäisyys, toisin sanoen kirjailijan ja hänen pohdiskelujensa täytyy väistyä sivuun ollakseen häiritsemättä lukijaa joka haluaa antautua illuusion valtaan ja elää fiktion totena.
(Toinen osa/ Keskustelu romaanin taiteesta)

Teki hyvää sukeltaa Kunderan ajatuksiin. Muistan pitäneeni Wellesin kuvittelemasta Oikeusjutusta. Olin kyllä lukenut kirjan ennen kuin näin elokuvan, Euroopassa filmatun ja valmistuneen jo vuonna 1962. Periaatteessa minusta elokuva on käsikirjoitettava erikseen ja romaanit on luettava. Joskus joku filmatisointikin onnistuu.



Koska olen nyt paljon vanhempi tai en ainakaan alle 20-vuotias, olen kiinnostunut näkemään mitä olin tajunnut elokuvasta. Voi olla että olen ollut täysin metsässä. Ei olisi ensimmäinen kerta.

8 kommenttia:

Anonyymi kirjoitti...

ripsa

annoin devarin ja cd-radio-kasettisoittimeni pois, koska hikeeennyin tyystin siihen solmuiseen johtosykkyrään. langattomus on ihana asia.

aiemminhan elektroniikkaa suunniteltiin laittamalla tarpeelliset osat vierekkäin ja tekemällä niille sen jälkeen sopivan kokoinen kotelo. nyt muotoilija suunnittelee esimerkiksi taskuun mahtuvalle pienelle musiikkisoittimelle ensin ulkonäön. vasta sen jälkeen insinöörit pääsevät miettimään, miten haluttu tekniikka saadaan mahtumaan laitteeseen.

johtoja siis inhoan, ja kaukosäätimiä. jossakin vaiheessa sohvannurkassa oli neljä kapulaa, nyt on vain se yksi.

meri

Ripsa kirjoitti...

Meri,

epäilemättä! Siivoaminen on huomattavan hankalaa, varsinkin kun noita koneita on siunaantunut. Täällä alakerran nurkassa on varsinainen käärmelauma johtoja.

Olen nähnyt ohjeen, jonka mukaan johdot on mahdollista panna ojennukseen legopalikoiden avulla. Tuntuu siltä, että kokoamisohjeen ymmärtämiseksi pitää osata korkeampaa matematiikkaa, niitä hiuksen näköisiä merkkejä ja deltoja ja sigmoja ja muuta tai olla vähintään arkkitehti.

Intuitio ei riitä.

Mutta ääni on kyllä hieno, mikä noista steroista lähtee. Rauhallinen, oikeansävyinen, vähän epätarkka.

Anita Konkka kirjoitti...

Katsoin Orson Wellesin Kafka-tulkinnan Oikeusjutusta. Se oli huikean heino leffa. En ole nähnyt sitä aikaisemmin. Oikeusjutun luin lukioluokilla, se teki silloin suuren vaikutuksen. Nyt tekee mieli lukea se uudelleen.

Ripsa kirjoitti...

Anita,

eikös ollutkin! En ollut muistanut sitä juttua väärin. En muista tarkalleen koska olen leffan nähnyt, mutta lukiossa tai ensimmäisinä opiskeluvuosina, siis 1960-luvun puolivälissä tai vähän sen jälkeen.

En edes muista missä, mutta olen ollut elokuvakerhoissa ainakin Porissa, Tampereella ja Portlandissa. Sen lisäksi Tampereen Kino-Palatsissa näytettiin todennäköisesti kaikki Uuden aallon leffat, pääsin näytöksiin ilmaiseksi niin kuin muutkin draamastudiolaiset. Kino-Palatsi oli ainutlaatuinen elokuvakasvatusväline.

Minä luulin että minulla on Kafkan Oikeusjuttu. Eipäs ollut. Mutta paitsi että leffa oli upea, se jäi myös mietityttämään. En ole muuten ennen enkä jälkeen koskaan nähnyt samassa leffassa Elsa Martinellia, Jeanne Moreauta ja Romy Schneideria.

Erittäin seksiä tihkuva esitys. Muistan ajatelleeni että onpas Welles ajatellut luovasti Kafkan sielunmaisemia. Toisaalta niin: joutuminen lain eteen, vaatiminen päästä oikeuden tutkittavaksi on todennäköisesti mitä hirmuisin esimerkki lukuisista tavattoman kielletyistä tunteista. Ajattelen Perkinsin ja Schneiderin piehtarointia oikeudenistuntopöytäkirjojen ja muiden dokumenttien keskellä...

Keiju kirjoitti...

Mukava törmätä tietoon, että tykkäät tai olet joskus tykännyt Santanasta. Itse suhtauduin artistiin/bändiin (Santana on periaatteessa bändi ja Carlos on julkaissut pari levyä nimellä 'Carlos Santana' ilman bändiään) kauan epäillen, kunnes löysin nimenomaan tuon nyt päässäni Coltraneen assosioituvan jazzahtavan kauden (noin 1972–77) tuotannon. Welcome-albumin nimikappale taitaa olla jopa lainattu Coltranelta? Ei niin tärkeä esitys, mutta albumi on erinomainen.

Fyysisten äänilevyjen kannattaja olen tietysti myös, vinyyli ja CD ovat mielestäni ihan ylivertaisia verrattuna mihinkään tietokoneelta kuunteluun.

Ripsa kirjoitti...

Keiju,

olen jossain vaiheessa harrastanut jazz-tanssia, Santana on hyvää tanssittavaa musiikkia myös.

Luusto on sen verran kehno, siis omani, että pitää liikkua koko ajan!

Minä muuten en tunne noita kappaleita enkä aikoja jolloin ne on tehty, joistakin biiseistä vain pidän, joistain en. Coltrane ja Santana ovat kumpikin säveltäneet musiikkinsa. Ne tuntuvat alkuperäisiltä.

Ja sitä myötä ajattelen sitten myös stereo-torniani. Kun löytäisin korjaajan...

Anonyymi kirjoitti...

Kylläpäs olet kamalan rakastettava ihminen, Ripsa. Puhut asioista, hengästymättä.

Ja sulla on kiva kissa. (Jos tuo mulkoilija on Se sun.)

Ripsa kirjoitti...

Anonyymi,

on pakko väittää vastaan: en ole sen kummemmin rakastettava kuin useimmat ihmiset ja usein sietämätön ja raivostuttava. Ja hengästyn, jos pitää kavuta portaita ja on kiirus ja jollekin pitää selittää jotain samaan aikaan!

Mutta Lidia-kissa on kiva. Tarkoitat tuota joka on kuvana tässä blogissa? On se nyt nätimpi kuin minä. Mä rakastan mun kissaa.