Rottia ja ihmisiä

Ja sitten taas mennään eteenpäin. Vai mennäänkö? Luin kertomusta nenetsi-retkistä, joita tehtiin vuonna 1927-28, ehkä vähän muulloinkin. Neuvostoliittoa ylistetään tekstissä ja mustavalkokuvat ovat hienoja. Samanlaisia kuvia oli Kai Donnerin Siperia-kirjassa.

Mutta se ylistys saa miettimään heti, mikä on retkikuntien tieteellinen osaaminen. Olivatko ne erityisesti etnografisen kartoittamisen perään? Retkikunnan johtajana oli V.Evladov.  Lyhyt sitaatti:
”No matter how much they hurried, it was decided to celebrate the 1st of May (International Workers’ Day - ed.) solemnly. As much so as it was possible in camping conditions the team members gathered in the choom (skin tent) of the herders to a common supper. At the holiday table Evladov and Spitsyn reminisced about the ”May Day meetings” of the past, told the native herders how workers celebrate the 1st of May in big cities. Kalmykov translated their stories into the Komi (Zyrien) language. ”(Julkaisun copyrightit: P.V. Evladov, photographs 1998; T. I. Pika, compiling 1998;  Sovetsky Sport Publishing House 1998)

Luin Kai Donnerin yrityksistä saada Petrograd/Leningradin vallanpitäjiltä ja yliopistoinstituuteilta, lupaa jatkaa nenetsien, joita silloin kutsuttiin samojedeiksi, etnografista tutkimusta. Kirjeenvaihtoa siitä episodista oli Louherannan väitöskirjassa, joka on Ylen sivustolla. Siellä on myös erinomaisia otteita Donnerin Siperia-teoksista, kuunneltavissa monen tunnin verran.

Venäjän vallankumouksen jälkeen Kai Donneria ei ollut oikein olemassakaan entisissä instituuteissa, mutta Evladoville annettiin lupa lähteä. Erityisesti kiinnittää huomiota tuon Vapunpäivän lopun juttu: venäjänkielinen puhe käännettiin komin kielelle, vaikka nenetseillä on oma kieli. Komit puhuvat suomensukuista kieltä, nenetsit eivät. Ehkä tarkoitus oli saada poropaimenet tuntemaan itsensä työläisiksi?

Mutta ehkä Venäjällä seuraavaksi ruvetaan tekemään etnografista tutkimusta siitä, millaisia tapoja ja tottumuksia neuvostoihmiset aikoinaan oppivat. Nenetsit ovat siellä kyllä edelleen olemassa, ehkä he olisivat sopivia etnografeja seuraavaksi. Harmittaa Kai Donnerin puolesta.

Luen myös Günther Grassin opusta, jonka suomennoksen saimme 1987, Oili Suomisen: Rottarouva  (Die Rättin), rupesin Grimm-veljesten innoittamana miettimään sanan taustaa. Ruotsiksi se on råtta ja suomeksi rotta ja englanniksi rat. Mutta sitten on esimerkiksi sana raatihuone, joten pitää ruveta miettimään miten suuri rottapopulaatio on missäkin kaupungissa ollut.  Kaikenlaisia ihmisen näköisiä ja muotoisia rottia?

Lähes kaikki Grassin kirjat ovat nimenomaisesti magnum-opuksia, eikä Rottarouva tee poikkeusta. Grimmin veljekset eivät pelkästään keränneet satuja vaan myös aloittivat Saksan etymologisen sanakirjan tekemisen. Grass ja Grimmin veljekset maistelivat saksan kieltä päivittäin ja kirjoittivat siitä. Murteita kuulemma saksassa riittää.

Olen varmaan ostanut kirjan jostain divarista, tiedän etten ole lukenut sitä ennen. Olen aina sitten Kampelan lukemisen tykännyt Grassista. Uneni ovat nyt olleet kummallisia, kun olen liikkunut niissä vähän kaikkialla. Grass sanoo miltei joka luvussa ainakin pari kertaa että ”niin sanoi rottarouva joka tuli uniini”. Grass väittää saaneensa joululahjaksi joskus lapsena rotan, jollaista hän toivoi kovasti. Kirjassa käydään läpi erilaisia rottalajeja, mutta ainakin kirjan rottarouvan sanomisista selviää että kyllä: he, rotat, ovat selvinneet neutrinopommista ja nyt ”humaaniaikojen” jälkeen Danzig/Gdanskissa on kaikenvärisiä rottia. Ehkä laboratoriorotat ovat vain minkä tahansa rottalajin albiino-mutaatio?

Neutrinopommit olivat niihin aikoihin ajankohtaisia ja siitä seurasi se, että ilmeni mistä syystä rottarouva oli Grassin unissa. Grass oli nimittäin maatakiertävällä radalla, mutta ei saanut enää yhteyttä kehenkään missään maan pinnalla, siis ihmiseen, mutta sitten rottarouva tuli hänen uniinsa ja Grass sai tietää olevansa ainut jäljellä oleva ihminen. Oletan että rottarouvan luonne tulee paremmin esiin loppupuolella kirjaa. Gdansk ja Danzig siellä ovat ja kasubien maa, tietenkin. Niin ja myös Lyypekki.

Pitää nyt vielä muistuttaa että Günther Grassin kaikkia kirjoja on luettava varovasti. Paitsi rottarouvaa, niin kirjassa esiintyy myös täysgotiikan mestarimaalari Lothar Malskat. Grass käy myös keskusteluja hänen kanssaan. Tietenkin Malskat on kotoisin siitä lähistöltä, Königsbergista.

Lothar Malskat oli oikeasti elossa (kuoli 1988) ja aikamoinen veijari. Sai työkseen korjata Lyypekin Marienkirchenin maalaukset jotka tuhoutuivat II maailmansodan pommituksissa.  Maalaukset olivat freskoja. Nuori Malskat sai tehtäväkseen korjata freskot ja rupesi töihin. Oli niin surkea tilanne että kirkon freskoista ei ollut oikein mitään näkyvissä enää, joten nuori gotiikan mestari Malskat veti seinät valkoisiksi ja rupesi maalaamaan sitten uusia täysgotiikan töitä.

Kirkon juhlallisissa avajaisissa oli esimerkiksi Konrad Adenauer. Töitä tultiin katsomaan sieltä sun täältä. Hyvin ihmeenkaltaisia ne ilmeisesti olivatkin. Yhdessäkin kuvassa tepasteli muun muassa kalkkuna. Sellaisista ei oltu kyllä Euroopassa kuultukaan gotiikan aikaan. Kolumbuskin lähti vasta 1400-luvun lopulla valloittamaan Amerikkaa.

Malskat kuvitteli että joku huomaa hänen jujunsa. Ei huomannut. Hän joutui ilmiantamaan itsensä ja yrityksen joka hoiti projektin juoksevia asioita. Tuomarit eivät ottaneet uskoakseen että mitään sellaista voi ikinä tapahtua. Lopulta kalkkuna huomattiin ja taiteilijanero joutui vankilaan. Sittemmin ilmeni että maalari oli väärentänyt myös nykytaiteilijoiden töitä.

Joka tapauksessa Günther Grass käy tapaamassa maalaria siellä korkealla telineillä ja:
”Eiei! minä huudan ja laskeudun telineiltä. Tämän me hoidamme ilman rottia ja kyyhkyjä. Ei tässä tarvita mitään Jumalan ruoskana toimivaa ruttoa. Ihminen on kehittynyt noista Malskatin täysgotiikan ajoista. Aivan omin voimin, oman itsensä herrana, vihdoin täysivaltaisena hän voi itse tehdä lopun itsestään, vieläpä niin perusteellisesti ettei tähteiden tarvitse jäädä kitumaan. Siksi hän jo käy luonnon ja sen luomien kimppuun. Sillä jo ennen ihmistä pitää saada tuhotuksi tämä metsä, sen herkkä aluskasvillisuus, tuo järjenvastainen pakopaikka, tuo Kuningas Rastaanparran arvaamaton valtakunta…”
(Rottarouva, s. 310)


Näin se käy. Malskatin tapaisia veijareita on Suomessakin ollut käräjillä, mutta eivät kai ole sentään täysgotiikan mestareita olleet. Sellainen maalaustaide kyllä todennäköisesti tuo leivän, vaikka välillä joutuukin vankilaan.

Rottarouva on hurja kirja. Siellä on vaikka mitä ja enemmänkin. Mutta pitää olla varovainen. Ei romaaneissa välttämättä aina ole kyse fiktiosta.

Reviirejä

Miksi venäläiset onnistuivat kehittämään itsestään valtion? Miksi eivät esimerkiksi samojedit, jotka olivat erinomainen kauppiaskansa? Miksi venäläiset pyrkivät valtaamaan niiden pohjoisten alueiden alueet? Näyttää siltä noiden matkakuvausten perusteella, että  valtaamiselle ei ole mitään muuta syytä kuin valtaaminen. Kirjoissa kyllä sanotaan että Siperia on tavattoman rikas alue, mineraalit, kaivannaiset, öljy, kivihiili, kaikki. Mitähän venäläiset oikein ajattelivat?

Silloin kun venäläiset alkoivat levittäytyä aroilta kaikkiin ilmansuuntiin, eivät oikeastaan mitkään muutkaan kansat pysyneet paikoillaan. Siperian kansoilla oli tärkein syy kalastus ja metsästys. Se tarkoitti sitä, että alueet joita kukin heimo käytti, olivat suuret. Venäläiset eivät näyttäneet olevan kovin kiinnostuneita metsästämisestä. Sen sijaan keskityttiin aluksi vaihtokauppaan. Samojedit ja muut pohjoisen ihmiset ostivat turkiksilla mitä ajattelivat tarvitsevansa.  Sitten saattoi olla ajatuksena myös jo verotus.

Kai Donner kertoo Siperia-opuksessaan aika selvästi vuoden kierron työt ja matkat ja kaikki. Samojedit matkustivat vuodenkierron mukaan. Kysymys ei ollut porojen mukana jutaamisesta, kuten Suomen lappalaisilla oli sitten paljon myöhemmin, vaan metsästyksestä. Ihmettelin piirroskuvia niistä hyvin siroista ja kapeista kelkoista.   Mutta Donner kertoo että niillä menee todella helposti kumoon. Pulkka on helpompi ajettava. Kelkan päälle heitetään vain poron talja, laitoja siinä ei ole. Mietin sellaista käytännöllistä asiaa, että mitä samojedit tekevät jos jalas menee poikki keskellä matkaa tundralla. Ehkä heillä oli mukanaan korjauskalustoa?

Olavi Louheranta osoittaa väikkärissään syyn Donnerin  laaja-alaisuuteen. Hänen tarkoituksensa ei ollut vain rakentaa kielioppia eteenpäin, olla kunnon filologi. Hänen piti tietää miten hänen tutkimansa ihmiset elivät. En ole varma oliko etnografeilla rajaukset tutkimusten suunnasta, mutta Donner osasi katsoa ympärilleen. Yksi asia oli mitä sai syödäkseen. Ilman ruokaa ei oikein voi kulkea porokaravaanissa alle 50 asteen pakkasessa.

Louheranta keräsi etnografista materiaalia myös muilta kuin Donnerilta. Mielenkiintoinen oli hänen ajatuksensa dieetistä. Kun samojedit istuskelivat jurtissaan keväällä kuukausitolkulla, eivätkä menneet esimerkiksi pyytämään kutuhaukia joista, niin yksikin suomalainen etnografi (K.F. Karjalainen, yksi Siperian-kävijöistä), on sitä mieltä että samojedit ovat saamattomia ja laiskoja. Ei kyllä kirjoita siitä ylemmyyden tunteesta, vaan vihaisena siitä, että eivät tee mitä pitää.

Donnerin mielestä samojedit odottivat että venäläiset lunastavat lupauksensa ja huolehtivat samojedeista. Sitten hän sanoo, että noiden ihmisten on kyettävä olemaan hyvin vähällä ruualla viikkoja, ehkä kuukausia, koska -50° talvimyrskyjä on, eivätkä ne ole harvinaisia. Ei silloin mennä kalaan tai lähdetä metsästämään. Oli opittava olemaan syömättä.

Donner kiinnittää huomionsa työkaluihin. Hän miettii eri kansojen kulloistakin asuinpaikkaa sillä tavalla, että missä päin on otettu käyttöön kupari ja milloin. Millä kansalla on ollut kuparia? Keiden kanssa samojedit kävivät kauppaa? Sitten kun nuoliin saadaan kuparinen kärki, saaliiden määrä nousee. Ja turkikset ovat samojedien rahaa. 

Vaikuttaa siltä että kansat, kokonaiset kylät ja pienet kaupungit ovat liikkeessä. Varmasti liikkuivat koska venäläiset lyövät hallinnollaan ja veronkeräyksillä kiiloja ihmisen alkuperäisiin asuinsijoihin. Osin heillä kyllä on keskinäisiäkin nahinoita. Mutta yleensä ne koskevat yksittäisiä metsästäjiä tai metsästäjäkyliä, jotka ovat liukuneet toisten kansojen reviirille. Tuskin niitä merkittiin. Mutta porotokista tiesivät kuitenkin kenen ne ovat. Donner ei näytä tuntevan sanaa tokka. Korvamerkittyjä olivat ilmeisesti aika aikaisin.

Jo Castrén huomasi matkoillaan, että joitakin kieliryhmiä oli hävinnyt kokonaan. Olivat muuttaneet pois tai ruvenneet puhumaan venäjää. Sitten joissain kaupungeissa oli kouluja jo alkuperäisasukkaille. Häviäminen tapahtui liudentumalla. Etnografit joutuivat vain toteamaan että se tai tämä kansa hävisi eikä kieltä ehditty tallentaa.

Noita venäläisten ja alkuperäisasukkaiden välisiä konflikteja seuraan jännittyneenä juuri siksi, että ne muistuttavan amerikkalaisten intiaanisotia. Jenkit olivat sitä mieltä että maa on autio ja tyhjä ja kun se ei jostain kumman syystä sitä ollut, niin se piti kiireimmiten saada siihen tilaan. Venäläiset olivat brutaaleja omalla tavallaan ja lopputulos oli tietysti sama.  Sekä Pohjois-Amerikan että Siperian alkuperäiskansat alkoholisoituivat hyvin helposti. Ehkä yksi syy nopeaan addiktoitumiseen on ollut häpeä siitä, että on juuttunut venäläiskylän laitamille ja alkanut unohtaa millaista on lähteä metsästämään.

Luen Louherannan väikkärin viimeisiä sivuja. Ja samaan aikaan viimeisiä sivuja Donnerin Siperia-kirjaa. Tulin lukemaan kirjoja rinnakkain (Siperia-kirja löytyy hyvinvarustetuista kirjastoista ja Louherannan väikkäri YLEn sivuilta). Louherannan tekstiä vasten huomaan yhtäkkiä oudon asian Donnerin tekstissä: kieli alkaa vaihdella ja muuttua. Olisikohan Donnerilla ollut apunaan esimerkiksi kansatieteen opiskelija, jonka hän on voinut panna puhtaaksikirjoittamaan muistiinpanojaan? Ja sieltä on tarttunut tekstiin mukaan puheenomaisuuksia ja vieraita sanontoja? Tuntuu jonkun suomen murteen kaiku osassa tekstiä. Sen laatu siis vaihtelee. 

Donner ei mainitse suomentajia, mutta olisiko hän ollut noin sujuva suomen kielessä?Donner kyllä kävi suomalaisen oppikoulun, mutta  en tiedä tuliko hänestä kirjallisesti kaksikielistä. Suomen kirjoitettu kieli tuskin oli vielä vakiintunut.

Mitä kieltä oli käytettävä yliopistossa? Helsingin yliopisto on kai ollut suurelta osin ruotsinkielinen. En ole ikinä onnistunut pääsemään näiden n.k. fennomaanien pään sisään. Suomen itsenäisyyteen oppineet ruotsinkieliset selvästi tähtäsivät.  Sekä Castrén että Donner ovat pureutuneet uralilaiseen, altailaiseen ja fenno-ugrilaiseen filologiaan ja etnologiaan. Siinä on ollut selvä ja johdonmukainen alku: millainen on ollut kieli? Mille se on sukua?  Siis suomi, ei ruotsi.

Kyllä sukulaisuus tarkoittaa jotain. Siperiassa on ollut kansoja ja kieliä vaikka kuinka paljon. Niistä voi päätellä mistä mikin kieli on peräisin. Missä on asuttu? Ja asuminen on sitten johtanut muihin kysymyksiin.

Pidän kansatieteestä juuri sen takia, että siinä on läsnä niin monta tiedettä. Donnerin suku on ollut alunperin lübeckiläinen kauppiassuku. Donnereita sitten muutti Suomeen ja täällä jostain syystä Keskipohjanmaalle. Donner miettiikin esimerkiksi miesten ja naisten töistä ja rooleista puhuessaan miten on asiat järjestetty Keskipohjanmaalla. Hän erityisesti kiinnitti kyllä huomionsa naisten töihin.

Samojedien keskuudessa ollessaan hänen kävi sääliksi naisia, joiden hän näki tekevän enemmän työtä kuin miesten. Onko metsästäjä-keräilijöiden taloudenpito yhteismitallinen maanviljelykseen perustuvan Keskipohjanmaan kanssa? Jostain syystä Keskipohjanmaan Kokkolassa on toiminut ja vaikuttanut Anders Chydenius, taloustieteilijä. En ole varma siitä, mitä taloustiede on. Tällä hetkellä se tuntuu olevan tapa tehdä ennustuksia siitä, mihin suuntaan ajat ovat menossa.

Korana-karanteenin aikana varmaan kaikki ovat kuulleet, että Suomen talouden arvellaan syöksyvän lamaan. En tiedä mitä käytetään ennustusten pohjana. Ja jos suunta on kehno, onko mahdollista tehdä jotain?

En aivan vielä nosta katsettani näistä opuksista. On mietittävä vielä. 

Lokit kiljuvat

Minulla on aika iso torni sähköisiä vempeleitä työhuoneessani. Muistaakseni sitä kutsuttiin nimellä räkki. Se on hankittu talouteen lähinnä murrosikäisen lapsen vaatimuksesta joskus 80-luvun loppupuolella. Kun laps lähti, torni jäi .

Lapsen mielestä tornissa olisi voinut olla enemmänkin vilkuvia ja muita valoja. Tuossa näkyy vain radion (88.7 Mhz) ja kahden koneen virran osoitus. Jaa, mutta alkuperäisen tornin yläpuolella, levysoittimen päällä, on myös CD-soitin, jossa näkyy mitä kuinka monennetta biisiä soitetaan parastaikaa ynnä minuuttilukema.

CD-levyt eivät kuulemma nykyisin käy kaupaksi. Olen pari vuotta yrittänyt kuunnella YouTuben ja nettiradion kautta musiikkia, tietokoneella. Se ei tunnu samalta. Siinä on jotain pielessä.

Torniini on liitetty neljä kaiutinta, korkeita nekin, ja ne soivat pehmeästi. En tiedä minkä takia tietokoneen kautta kuuluva musiikki on terävämpää ja jollain tavalla viiltävää. Sama saksofoni siellä soisi kuin nytkin, jazzia kun soitan. Pidän erityisesti John Coltranen musiikista, nyt soi Expression. Musiikkiromppu on ostettu joskus Stockmannilta, vuosi näyttää olevan 1977 ja 1987,  oletan 70-luvun levyn olleen älppäri.

Tutustuin hänen musiikkiinsa kun sain joskus opiskeluvuosien aikana lahjaksi LP-levyn nimeltä Olé. Sen levyn toinen puoli on yhtä pitkää kappaletta. Musiikissa on espanjalainen sävy, selvä latinalainen rytmi. Mutta Coltranen improvisoimana siitä on tullut ajatonta musiikkia. Coltranen vuoksi rupesin vähän myöhemmin pitämään myös Carlos Santanasta, vaikka musiikki on aivan erilaista. Joka tapauksessa musiikki on musiikkia, eikä minun ole pakko karsinoida sitä. En halua.

Levysoitin ei enää toimi eikä C-kasettinauhuri. Olisi yritettävä löytää jostakin radiovehkeiden korjaaja. Tässä kaupungissa on joskus sellainen ollut. Ei ole ainakaan enää siellä minne joskus kuskasin tätä edeltävän levysoittimen, jossa oli C-kasettisoitin myös.

Työkirjojen, esseekirjojen, kirjallisuushistorioiden ja sellaisten hyllyssä, siis käsikirjahyllyssäni, on erillinen alaosasto, jonka sisällä on hirmuinen määrä älppäreitä ja kasetteja. Alan olla valmis kääntämään kaupungin ylösalaisin löytääkseni korjaajan. Tarvitsen tätä tavallista, ihmisenmittaista, ainakin omille korvilleni ystävällistä soittopeliä.

Olen psyykannut itseäni siihen, että vastaus on se tavallinen: ei kannata. Mutta kyllä melkein kuurojen korvien hyväksi kannattaa tehdä jotain.

Nyt on hiljainen sunnuntai-iltapäivä. En tarvitse huusholliin ääntä, mutta kun istun työhuoneessa, joku usein kuuntelemani musiikki toimii aivojen kannattelijana. Riippuu siitä mitä teen. Jos satun lukemaan hentoa runokirjaa, tuskin silloin soi jazz. Ehkä mieluummin joku klassinen musiikki. Kaikki runokirjat eivät ole kuitenkaan hentoja.

Olen ollut viikon yksin kissan kanssa. Tämä on avoin asunto: toisen korvia on kunnioitettava jos kuuntelee musiikkia yhdessä. Siinä ei juuri ole ongelmia. Harvemmin siitä sota tulee. Saattaa se joskus tulla järsimään nenääni, mutta se tarkoittaa vain tahtovansa sapuskaa.

Eilen katselin Ylen Teemalta Helsinki Lit-kirjallisuuspäivien ohjelmaa. Se oli tärkeä ohjelma. En tarvitse kirjallisuusohjelmiin televisiota, mutta nyt tein havainnon. Voin lukea kirjailijoiden sanoja huulilta!

Olen oppinut huulien lukemisen jo 12-vuotiaana, jolloin kuulo meni toisesta korvasta. Minut siirrettiin saman tien etupulpettiin, koska en nähnyt enää taululle saati kuullut. Korvasta lääkäri sanoi että hermo kuoli. Ei se kuollut, mutta 1950-luvulla ei ollut koneita mittaamaan kuuloa kovin tarkasti.

Varttikuuloisen on järjettömän kivaa saada istua omalla sohvalla ja katsoa ihmisten suunliikkeitä ja eestaas pyöriviä käsiä ja tajuta mitä sanotaan. Usein radio-ohjelman jälkeen jää harmittamaan kun en ole kuullut mistä teoksesta tai ihmisestä on kyse. Nyt ei ollut tekstitystä, mutta kamera seurasi uskollisesti sitä ihmistä joka puhui. Oli Teemalta hieno temppu näyttää helsinkiläisten iloksi tullutta festivaalia. Ei aina festareita pelkästään helsinkiläisille!

(Kuvia voi näpäyttää isommiksi!)

Viime vuonna kävin yhtenä päivänä Helsingin kirjamessuilla. Istuin eturivissä, mutta en nähnyt näin läheltä puhuvia kasvoja. Jouduin kysymään tauolla vierustoverilta mitä sanottiin. Messut eivät ole minua varten. Sitä paitsi mikrofonein toistettu replikointi jää kaikumaan niin että päässä keskustelusta tulee kakofoniaa.

Puhuivat kuusi tuntia englantia ja ruotsia. Ymmärsin jopa Jörn Donnerin ja Lena Anderssonin ruotsinkielistä keskustelua. Ja pidin siitä. Epäortodoksisesti jäin miettimään miksi minusta on ristiriitaista kun suomenruotsalainen ja rikssvenski puhuivat keskenään. Minusta he joutuivat vähän väliä määrittelemään kantansa.

Kieli ei olekaan mielipidekysymys vaan isompi kulttuurikysymys. On ilmeisesti pakko aina miettiä samaa vanhaa asiaa: Ruotsissa on varaa olla vapaamielinen tai suvaitsevainen, koska Ruotsin ei tarvitse käydä sotia, tai ei ole tarvinnut satoihin vuosiin, Suomi on ollut joutilaampi jäämään taistelutantereeksi.

En ole keksinyt yhteensopimattomuuteen muuta vastausta kuin historian. Se muuttaa kansan luonnetta.

Minulla ei ole kirjahyllyssäni Franz Kafkan romaania Oikeusjuttu. Tänään tulee televisiosta Orson Wellesin ohjaama Oikeusjuttu, jonka olen nähnyt vuoskymmeniä sitten, hyvin nuorena. Rupesin selailemaan Milan Kunderaa (Romaanin taiteesta), ja huomasin hänen kirjoittavan myös Kafkasta. Muu ei olisi mahdollista. Hän on jyrkästi sitä mieltä, että psykologinen realismi on jättänyt jälkeensä ”loukkaamattomia normeja”.

1. on annettava maksimimäärä tietoja henkilöhahmosta: hänen ulkonäöstään, puhetavastaan, käyttäytymisestään; 2. on tunnettava henkilöhahmon menneisyys, koska siellä ovat hänen käyttäytymisensä syyt; ja 3. henkilöhahmolla tulee olla täydellinen itsenäisyys, toisin sanoen kirjailijan ja hänen pohdiskelujensa täytyy väistyä sivuun ollakseen häiritsemättä lukijaa joka haluaa antautua illuusion valtaan ja elää fiktion totena.

(Toinen osa/ Keskustelu romaanin taiteesta)

Teki hyvää sukeltaa Kunderan ajatuksiin. Muistan pitäneeni Wellesin kuvittelemasta Oikeusjutusta. Olin kyllä lukenut kirjan ennen kuin näin elokuvan, Euroopassa filmatun ja valmistuneen jo vuonna 1962. Periaatteessa minusta elokuva on käsikirjoitettava erikseen ja romaanit on luettava. Joskus joku filmatisointikin onnistuu.

Koska olen nyt paljon vanhempi tai en ainakaan alle 20-vuotias, olen kiinnostunut näkemään mitä olin tajunnut elokuvasta. Voi olla että olen ollut täysin metsässä. Ei olisi ensimmäinen kerta.

Kunhan mietin

Entä mitä televisiossa menee? Ei mitään. Eilen loppui Jörn Donnerin viimeinen TV-esseen osa C.G Mannerheimista. Osia oli peräti viisi, kukin tunnin mittainen.

Mannerheim kirjoitti omaelämäkerran päätyessään viime vuosiksi Sveitsiin vanhana ja sairaana. Omaelämänkertaa on ollut hän itsekin katsomassa vähän päälle, oikolukemassa ja muuta sellaista. Enkä tiedä oliko se millainen opus, mutta mikäli haamukirjoittajana oli sotilaita, niin tuskin se kovin hyvää kieltä sitten on. Toisaalta voi olla hyvinkin, että entisaikojen sotilasakatemioissa haluttiin opettaa tuleville upseereille täydellistä kielenhallintaa, ehkä jopa kulttuurien tuntemusta. Oletan että Mannerheim-kirja oli ensin ruotsiksi.

Kaikkiaan en oikein edes käsittänyt, miksi Jörn Donner piti tärkeänä tämän elokuvaesseen tekemistä. Sillä on kyllä kytköksiä historiaan sellaisena kuin me sitä tunnemme. Oletan, että sota-arkistossa on enemmän tavaraa. Viime sotia kun Donner käsitteli, katsoin tarkkaan, näkyisikö isää jossain. Olen nähnyt hänen kuviaan nuorena. Mutta en edes tiedä, missä itse asiassa isä on ollut. Minulla on jossain hänen sotilaspassinsa tiedot, itse passi on tietysti uusien sukulaisten hallussa.

Mannerheim on ikoni, eikä näin pitkän ajan kuluttua ikonin yhteyksiä todelliseen henkilöön voi enää tietääkään. Donner seisoskeli urhoollisesti niin Siperiassa (jossa hän on ollut myös isänsä Kai Donnerin jäljillä), Sveitsissä sitten viimeksi, hienossa parantolassa, siis elokuvaesseen edetessä.

Tässä viimeisessä osassa Donner toi mukaan hieman jyrkemmän kansainvälisen ulottuvuuden: juutalaismurhat, Nürnbergin sotasyyllisyysoikeudenkäynnit – ja Suomen (lukuunottamatta kenties juutalaismurhia). Jostain syystä Mannerheim ei joutunut syytetyksi.

Vaikka en käsittänyt, miksi Mannerheim piti tuoda näin näyttävästi esiin, minusta on tarpeellista, että Suomessa tehdään edelleen korkeatasoisia dokumentteja. Näin laajojen historiallisten dokkareiden osuus on ymmärrettävästi pieni. Suomella ei ole varaa isoihin elokuviin. Mutta Donner hallitsee pitkänkin dokumentin tekemisen.

En ole katsonut viimeaikaista amerikkalaista otosta omasta sotahistoriastaan Tyynellä merellä II maailmansodan aikaan. Vertailun vuoksi olisi ehkä ollut tärkeää, mutta kirjojen lukeminen tuntuu sittenkin tärkeämmältä. Ei, en lue juuri historiallisia romaaneja, hyvin vähän elämänkertojakaan. Mutta nyt halusin katsoa, mitä on tapahtumassa amerikkalaisessa romaanissa.

Luen juuri Philip Rothin romaania Exit Ghost, 2007, suomennettu nimellä Haamu poistuu 2008. Siinä mennään eestaas New Yorkin kirjallisen elämän historiaa, samoin yhden ihmisen, tämän vanhan kunnon Nathan Zuckermannin (Rolthin alter ego) elämää, haahuilua on runsain mitoin.

Parasta on ehkä se, että haahuiluun liittyy aina älyllistä toimintaa. Älyllinen toiminta on hyvin usein kirjallisen työn perusta. Valitettavasti ei aina.

Zuckermann on paennut New Yorkista maalle vuoden 2001 kaksoistornien romahduksen jälkeen, ja kaiken huipuksi George Bush (junior) vuonna 2004 valitaan jostain käsittämättömästä syystä uudelleen presidentiksi. Vaaleihin liittyy sitten Zuckermannin surkuhupaisa suhde nuorisoon ja varsinkin sen naiselliseen osaan. Tässä on lyhykäisyydessään kirjan selkäranka. Se kyllä sitten haarautuu moniaalle.

Sitä voi täältä matkan päästä ihmetellä amerikkalaisten traumatisoitumista katastrofin jälkeen. Pahempaa on vielä se, että trauma aloittaa sotien sarjan. Uusimmissa sodissaan jenkit ovat taas jumissa. Eivät näytä pystyvän lopettamaan aloittamaansa.

Juuri olin nähnyt sydäntäsärkeviä kuvia Suomi-filmin dokumenttikatsauksista sota-ajalta ja tajunnut, että siviilien tilannetta ei ole missään ja kokonaan vielä käsitelty lainkaan. En tiedä kuinka paljon heitä kuoli, loukkaantui, kuinka monet perheet särkyivät, mutta Suomi ei taatusti ollut sama enää kuin 1930-luvulla. Donner toi aika kattavasti kuvina esiin, millaista on ollut sisällissodasta nykyisyyteen.

Sitten seuraavaksi kirjaksi sattuu terroristien tuhotyöstä alkanut tilanne. Ja sekä Irakissa että Afganistanissa kuolee paljon siviilejä aivan samoin kuin Suomessa sotien aikaan.

Roth puhuu ihmisen vanhenemisesta. Vielä tarkemmin: hän puhuu kirjailijoiden vanhenemisesta. Kun tarkennetaan vielä vähän, hän näyttää puhuvan USAn itärannikon juutalaisten kirjailijoiden vanhenemisesta.

Ennen naisten perässä juosseesta kirjailijasta, Zuckermannista, on tullut syövän vuoksi inkontinenssin kanssa taisteleva ja ärisevä, ja naisten perään kaihoava vanha mies. Oltuaan torneja lävistäviä lentokoneita paossa maalla, kirjailija päättää muuttaa vähäksi aikaa takaisin New Yorkiin ja törmää heti alkuunsa hyvin kauniiseen 40 vuotta nuorempaan naiseen, kirjailijanalkuun. Tottakai nainen on varattu.

Kirjailija kirjoittaa eräänlaista näytelmää tapaamisistaan kauniin Jamien kanssa. Tullaan siihen, mitä ruumiillisuus hänessä on:

       He

Your breasts.

      She

My breasts. I can do well.

      He

You're original, Jamie. There aren't a million copies of you.

      She

You figure out what people want, you figure out what will impress people, and you give them what will impress them, and you get what you want.

On olemassa ihmisiä, eikä heidän tarvitse olla tyhmiäkään, jotka tajuavat käyttää ruumistaan kaiken sen saamiseksi mitä he sattuvat haluamaan. Tämä nuori nainen vaikuttaa kulutusyhteiskunnan ruumiillistumalta. Vaihtokaupan ei tarvitse koskea tavaraa välttämättä, se voi olla vaikka henkistä pääomaa.

Kuten ylläolevasta pätkästä näkee, Philip Roth ei ollut kuolemanvakavissaan. Itse asiassa hän harjoittaa itseironiaa kirjansa päähenkilöä kohtaan oikein reippaasti. Mutta kyllä Roth myös näkee, että jotain naisten ja miesten välillä on muuttunut.

Tässä nuoruuden ja vanhuuden väliin jää niin syvä juopa, että tuntuu mahdottomalta että nuoret voisivat ikinä mennä läpi elämänsä vanhuuteen asti. Ja sitten kuolla. Heillä ei ole minkäänlaisia itsetuntemuksen välineitä.

Jotain vikaa on varmaan kasvatuksessa ja koulutuksessa. Tällaisia rintojensa varassa eläviä nuoria naisia on kyllä Suomessakin. Heiltä puuttuu rakkautta. Ehkä he eivät tiedä, että se ei kutsumalla tule edes lähelle.

Ajattelen kuvia palavista suomalaisista kaupungeista. Siitä ei ole kovin kauan. Elämänikäni verran, vähän enemmän. Lapsiakin kuoli. Vanhuksia, naisia, sotaväkeen kelpaamattomia miehiä. Mitä tuhlausta.

Donnerin kuva Mannerheimista tulee varmasti uusintana vielä. Kyllä se kannattaa nähdä, varsinkin jos ei ole kovin vanha vielä. Ihminen on edelleen osa isompaa ihmiskekoa, kylää, kaupunkia, maakuntaa ja maata. Kyllä se on tunnettava.

Philip Roth puolestaan on ällistyttävä ihminen. Hän on syntynyt 1933 ja tuntuu olevan vielä täysin järjissään. Haamu-kirjan jälkeen hän on kirjoittanut ainakin vielä yhden romaanin.

Mannerheimin ja Rothin tai Donnerin välillä on hyvin vähän yhteisiä tekijöitä. Kunhan ihmettelen miten monimutkaisia ja täysin erilaisia polkuja ihmiset saattavat vaeltaa.