Lokit kiljuvat

Minulla on aika iso torni sähköisiä vempeleitä työhuoneessani. Muistaakseni sitä kutsuttiin nimellä räkki. Se on hankittu talouteen lähinnä murrosikäisen lapsen vaatimuksesta joskus 80-luvun loppupuolella. Kun laps lähti, torni jäi .

Lapsen mielestä tornissa olisi voinut olla enemmänkin vilkuvia ja muita valoja. Tuossa näkyy vain radion (88.7 Mhz) ja kahden koneen virran osoitus. Jaa, mutta alkuperäisen tornin yläpuolella, levysoittimen päällä, on myös CD-soitin, jossa näkyy mitä kuinka monennetta biisiä soitetaan parastaikaa ynnä minuuttilukema.

CD-levyt eivät kuulemma nykyisin käy kaupaksi. Olen pari vuotta yrittänyt kuunnella YouTuben ja nettiradion kautta musiikkia, tietokoneella. Se ei tunnu samalta. Siinä on jotain pielessä.

Torniini on liitetty neljä kaiutinta, korkeita nekin, ja ne soivat pehmeästi. En tiedä minkä takia tietokoneen kautta kuuluva musiikki on terävämpää ja jollain tavalla viiltävää. Sama saksofoni siellä soisi kuin nytkin, jazzia kun soitan. Pidän erityisesti John Coltranen musiikista, nyt soi Expression. Musiikkiromppu on ostettu joskus Stockmannilta, vuosi näyttää olevan 1977 ja 1987,  oletan 70-luvun levyn olleen älppäri.

Tutustuin hänen musiikkiinsa kun sain joskus opiskeluvuosien aikana lahjaksi LP-levyn nimeltä Olé. Sen levyn toinen puoli on yhtä pitkää kappaletta. Musiikissa on espanjalainen sävy, selvä latinalainen rytmi. Mutta Coltranen improvisoimana siitä on tullut ajatonta musiikkia. Coltranen vuoksi rupesin vähän myöhemmin pitämään myös Carlos Santanasta, vaikka musiikki on aivan erilaista. Joka tapauksessa musiikki on musiikkia, eikä minun ole pakko karsinoida sitä. En halua.

Levysoitin ei enää toimi eikä C-kasettinauhuri. Olisi yritettävä löytää jostakin radiovehkeiden korjaaja. Tässä kaupungissa on joskus sellainen ollut. Ei ole ainakaan enää siellä minne joskus kuskasin tätä edeltävän levysoittimen, jossa oli C-kasettisoitin myös.

Työkirjojen, esseekirjojen, kirjallisuushistorioiden ja sellaisten hyllyssä, siis käsikirjahyllyssäni, on erillinen alaosasto, jonka sisällä on hirmuinen määrä älppäreitä ja kasetteja. Alan olla valmis kääntämään kaupungin ylösalaisin löytääkseni korjaajan. Tarvitsen tätä tavallista, ihmisenmittaista, ainakin omille korvilleni ystävällistä soittopeliä.

Olen psyykannut itseäni siihen, että vastaus on se tavallinen: ei kannata. Mutta kyllä melkein kuurojen korvien hyväksi kannattaa tehdä jotain.

Nyt on hiljainen sunnuntai-iltapäivä. En tarvitse huusholliin ääntä, mutta kun istun työhuoneessa, joku usein kuuntelemani musiikki toimii aivojen kannattelijana. Riippuu siitä mitä teen. Jos satun lukemaan hentoa runokirjaa, tuskin silloin soi jazz. Ehkä mieluummin joku klassinen musiikki. Kaikki runokirjat eivät ole kuitenkaan hentoja.

Olen ollut viikon yksin kissan kanssa. Tämä on avoin asunto: toisen korvia on kunnioitettava jos kuuntelee musiikkia yhdessä. Siinä ei juuri ole ongelmia. Harvemmin siitä sota tulee. Saattaa se joskus tulla järsimään nenääni, mutta se tarkoittaa vain tahtovansa sapuskaa.

Eilen katselin Ylen Teemalta Helsinki Lit-kirjallisuuspäivien ohjelmaa. Se oli tärkeä ohjelma. En tarvitse kirjallisuusohjelmiin televisiota, mutta nyt tein havainnon. Voin lukea kirjailijoiden sanoja huulilta!

Olen oppinut huulien lukemisen jo 12-vuotiaana, jolloin kuulo meni toisesta korvasta. Minut siirrettiin saman tien etupulpettiin, koska en nähnyt enää taululle saati kuullut. Korvasta lääkäri sanoi että hermo kuoli. Ei se kuollut, mutta 1950-luvulla ei ollut koneita mittaamaan kuuloa kovin tarkasti.

Varttikuuloisen on järjettömän kivaa saada istua omalla sohvalla ja katsoa ihmisten suunliikkeitä ja eestaas pyöriviä käsiä ja tajuta mitä sanotaan. Usein radio-ohjelman jälkeen jää harmittamaan kun en ole kuullut mistä teoksesta tai ihmisestä on kyse. Nyt ei ollut tekstitystä, mutta kamera seurasi uskollisesti sitä ihmistä joka puhui. Oli Teemalta hieno temppu näyttää helsinkiläisten iloksi tullutta festivaalia. Ei aina festareita pelkästään helsinkiläisille!

(Kuvia voi näpäyttää isommiksi!)

Viime vuonna kävin yhtenä päivänä Helsingin kirjamessuilla. Istuin eturivissä, mutta en nähnyt näin läheltä puhuvia kasvoja. Jouduin kysymään tauolla vierustoverilta mitä sanottiin. Messut eivät ole minua varten. Sitä paitsi mikrofonein toistettu replikointi jää kaikumaan niin että päässä keskustelusta tulee kakofoniaa.

Puhuivat kuusi tuntia englantia ja ruotsia. Ymmärsin jopa Jörn Donnerin ja Lena Anderssonin ruotsinkielistä keskustelua. Ja pidin siitä. Epäortodoksisesti jäin miettimään miksi minusta on ristiriitaista kun suomenruotsalainen ja rikssvenski puhuivat keskenään. Minusta he joutuivat vähän väliä määrittelemään kantansa.

Kieli ei olekaan mielipidekysymys vaan isompi kulttuurikysymys. On ilmeisesti pakko aina miettiä samaa vanhaa asiaa: Ruotsissa on varaa olla vapaamielinen tai suvaitsevainen, koska Ruotsin ei tarvitse käydä sotia, tai ei ole tarvinnut satoihin vuosiin, Suomi on ollut joutilaampi jäämään taistelutantereeksi.

En ole keksinyt yhteensopimattomuuteen muuta vastausta kuin historian. Se muuttaa kansan luonnetta.

Minulla ei ole kirjahyllyssäni Franz Kafkan romaania Oikeusjuttu. Tänään tulee televisiosta Orson Wellesin ohjaama Oikeusjuttu, jonka olen nähnyt vuoskymmeniä sitten, hyvin nuorena. Rupesin selailemaan Milan Kunderaa (Romaanin taiteesta), ja huomasin hänen kirjoittavan myös Kafkasta. Muu ei olisi mahdollista. Hän on jyrkästi sitä mieltä, että psykologinen realismi on jättänyt jälkeensä ”loukkaamattomia normeja”.

1. on annettava maksimimäärä tietoja henkilöhahmosta: hänen ulkonäöstään, puhetavastaan, käyttäytymisestään; 2. on tunnettava henkilöhahmon menneisyys, koska siellä ovat hänen käyttäytymisensä syyt; ja 3. henkilöhahmolla tulee olla täydellinen itsenäisyys, toisin sanoen kirjailijan ja hänen pohdiskelujensa täytyy väistyä sivuun ollakseen häiritsemättä lukijaa joka haluaa antautua illuusion valtaan ja elää fiktion totena.

(Toinen osa/ Keskustelu romaanin taiteesta)

Teki hyvää sukeltaa Kunderan ajatuksiin. Muistan pitäneeni Wellesin kuvittelemasta Oikeusjutusta. Olin kyllä lukenut kirjan ennen kuin näin elokuvan, Euroopassa filmatun ja valmistuneen jo vuonna 1962. Periaatteessa minusta elokuva on käsikirjoitettava erikseen ja romaanit on luettava. Joskus joku filmatisointikin onnistuu.

Koska olen nyt paljon vanhempi tai en ainakaan alle 20-vuotias, olen kiinnostunut näkemään mitä olin tajunnut elokuvasta. Voi olla että olen ollut täysin metsässä. Ei olisi ensimmäinen kerta.

Jääkuori ja torakka

Kummallista kyllä ihminen ei jähmety vaikka kaiken ulkona peittää jääkuori. Mielelläni silti tähän aikaan vuodesta panisin takkaan tulen ja istuisin jakkaralla tulen ääressä. Siinä voisi olla muitakin ihmisiä.

Sellaista kuuluu sieltä ja täältä että suomalaiset olisivat hyytymässä, mutta se on kai lähinnä politiikkaa. Pääsin liukkaalta jäältä turvaan hissiin ja sinne tuli mukaan afrikkalainen nainen. Puhui tottakai suomea. Hymyili kun sanoin että tulee talvi. Piti hissiä auki kun yritin saada ovea pysymään kepilläni. Sitten hän lähti kevyesti.

Hänen on täytynyt olla minua paljon nuorempi. Tai sitten hän on elänyt parempaa elämää. Ehkä hänellä on paljon lapsia ja se on saanut elämän tuntumaan joltakin kaukana kotoa.

Tai ehkä tämä on hänen kotimaansa. Toivon että tuntee olevansa kotonaan, helppoa se ei varmasti ole.

Olen pari päivää lukenut Nadine Gordimerin tarinakokoelmaa nimeltä Beethoven was one-sixteenth black (Beethoven oli 1/16-musta). Kun näin otsikon halusin sanoa kaikille lukijoille, että ihonväriltään mustien ihmisten perimään ei kuulu kuurous.

Sain kirjan loppuun viime yönä. Eilen oli peräti hilpeä tarina luettavana. Siinä kirjailija tekee kiivaasti töitä saadakseen valmiiksi tutkimuksen Kafkan päiväkirjoista valmiiksi. Kirjailijan nimeä ei mainittu, mutta varmaan hän olisi voinut olla etelä-afrikkalainen kirjailija. Eräänä aamuna hän istahtaa italialaisen näytöllä varustetun kirjoituskoneen ääreen, kun jokin saa hänet kiinnittämään katseensa näytölle. Liikkuiko siellä iso kirjain omia aikojaan? Kirjailija puhdisti silmälasinsa.

Musta ja kiiltävä jatkoi vaelteluaan näytöllä. Minulla oli aikoinaan ystävä, jolla oli Olivetti-niminen sähkökirjoituskone, jossa oli muutaman rivin näyttö. Olen kirjoittanut sillä pelillä vähän matkaa, joten tiedän että ylimääräisestä liikkeestä saattaa tulla jopa sydänkohtaus, jos se tulee äkkiarvaamatta. Ja jos on syventynyt kirjoittamiseensa. Elettiin aikaa ennen tietokoneita.

Silmälasit olivat kirkkaat. Ne tarkentuivat koppakuoriaiseen, jonka nimi on torakka. En usko että ne ovat Etelä-Afrikassa russakoita. Toisaalta en voi olla siitä varma, koska Gordimerin vanhemmat olivat latvianjuutalaisia ja muuttivat Etelä-Afrikkaan ennen ensimmäistä maailmansotaa. Minulla on muistikuva, että maa olisi ollut silloin Venäjän vallan alla niin kuin Suomikin oli. Rus-sana kai viittaa punaiseen niin kuin karjalaisessa laulussa Ruskie neitsyt. Suomessa sanotaan ruskeata ruskeaksi eikä punaiseksi. En tunne baltti-kieliä. Mutta ne ovat kyllä indoeurooppalaisia kieliä toisin kuin viro ja suomi tai karjala. Tai liivi oli.

Setukaisilla on vielä omanlaisensa ugri-kieli, he elävät jossain lähellä Peipsijärveä. Venäjän raja on siinä aivan lähellä. Menee heidän maansa läpi, mutta rajariitaa ei ole sovittu. Minulla on C-kasetti jossain yläkerrassa, johon joku on äänittänyt setukaisten musiikkia. Kannessa on kuva vanhoista naisista värikkäät venäläistyyppiset vaatteet päällään. Mutta kaikkiaan: en ole ikinä tavannut elävää russakkaa, sen sijaan torakoita olen.

Ilmatiiviisti suljetun näytön sisällä oleva otus on englanniksi ”a roach” eli ”a cockroach”, ja niitä olen tavannut New Yorkissa kaikkialla missä olen ollut yötä. Ne olivat kiiltävän mustia. Kun sammutti valon, rupesi kuulumaan naps-naps, kun ne pudottautuivat katosta sängyn päälle.

Kirjailija risti otuksen tietysti Gregoriksi. Olisin itse varmaan alkanut viikon kuluessa jo samaistua Gregoriin, kenties olisin pienentänyt itseni aivan siihen näytölle ja ajatellut että teenpä sitten elämäntyöni näytöllä. Kirjailijan puhelimitse tavoittama ystävä, joka ei uskonut torakan olemassaoloon, sanoi kuitenkin kirjailijalle, että varokin ettei se muni sinne. Kirjailija sanoi että sen nimi on Gregor.

Kirjailija soitti vähän joka puolelle ja yritti saada apua. Kirjoituskoneen ohjekirja ei kertonut miten näytön saa puretuksi osiinsa. Kirjailijan nuori naapuri tuli hälytyksen saatuaan katsomaan, koska ei ollut mitenkään mahdollista että pienen näytön sisällä elää torakka. Nuori naapuri uskoi nähtyään. Joku toinen olisi varmasti vakuuttunut, että ei naapuri kirjailija ole, vaan jonkinlainen maagikko.

Naapuri löysi viimein pienen pienet ruuvimeisselit ja tongit ja muut työkalut optikon työhuoneesta, siis lainasi. Sitten hän alkoi ilman ohjekirjan apua purkaa näyttöä.

Tiedän että en saa panna tähän spoileria. En tiedä onko Gordimerin kirja suomennettu ja joka tapauksessa olen usein huomannut että novellikokoelma englanniksi ei välttämättä ole sama, siis sisällä samoja kertomuksia kuin suomeksi. Tämä opus on Bloomsbury-kustannustalon julkaisu vuodelta 2007. Gordimer on julkaissut paljon kertomuksia, samoin esseitä.

Toinen Afrikassa pitkään elänyt nobelisti, Doris Lessing, juuri kuoli. Hieno kirjailija mutta aivan erilainen kuin Afrikassa pysytellyt kollegansa. Gordimer on syntynyt vuonna 1923 ja siis täytti jo 90 vuotta. Tarinat kulkevat vuosikymmenestä toiseen vaivattomasti. Gordimer sai Nobel-palkintonsa 1991.

Tuli mieleen Kornei Tšukovskin kirjoittama runo Torakka. Sitä on esittänyt Radioateljee, mutta minulla on hämärä muistikuva jonkun ylioppilasteatterin tms. esitys samasta runosta. Joka tapauksessa olen ollut tietoinen venäläisen kirjallisuuden ja torakoiden yhdistelmästä jo kauan. Ehkä Nadine Gordimerin vanhemmat osasivat myös venäjää ja lukivat lapselleen runon?

Joka tapauksessa torakoiden olemassaolo on optimistinen asia. Ne ovat tiettävästi ainut hieman korkeammalla evoluution tikapuilla istuvia otuksia, joihin radioaktiivinen säteily ei juuri vaikuta. Ei ole pakko puhua kylmän sodan vuosien kauhun tasapainosta, voi vaikka ajatella Fukushiman ydinlaitosta, joka on nähtävästi epästabiili vielä aika kauan.

Elämää saattaa olla lopullisen kaaoksen jälkeen jossain muodossa. Sen pitäisi kai riittää meille? Ulkona myrskyää koko ajan. Kuljin mieheen nojaten lasinkirkkaiden jääteiden läpi kauppaan ja todistin uuden myrskyn tulon. Ellei uudelleen lämpene, ihmiset saavat pian luistella.