26.8.16

Sinne ja takaisin


Heinäkuu meni kulkiessa. Takaisin vasta elokuun puolivälissä. Kaupungissa oleminen, siinä välillä, jäi ilman kovin vahvoja muistijälkiä. Pakastimessa on mustikoita. Marjat tuntuvat ja maistuvat. Olin siis kuitenkin enemmän poissa, koska oli siitä hyötyäkin.

Kun tapasin tätini pitkän ajan jälkeen, hänellä oli tapanaan tarkistaa mitä pidän päälläni ja mitä on repussani. Hän hypisteli villatakkia tai lakkia ja kysyi mistä olen ne hyötynyt. Mustikoita ei kyllä niinä aikoina hyödytty, kyllä ne piti itse kerätä.

Keväällä tuntuu, että en ole koskaan metsän peitossa ollutkaan. Siitä lähtee kaipaus. Yksi tuttu tunne siellä tuli heti: tie tuli talvipaikoista sinne, mutta sitä pitkin oli vaikeaa mennä omia jälkiä takaisin. Piti riuhtaista. Suurin asia nyt oli helpotus siitä että kotka on tullut takaisin. Vaikka on niitä ennenkin näkynyt, mutta ei aivan siinä kohdalla.



Kesän alussa joku poliitikko vastusti tietulleja senkin takia, että auto on oltava että pääsee huvilalleen. Se oli rikas vanhempi nainen tietenkin. Varmaan tietää myös että maalta ovat julkiset kulkuvälineet hävinneet lopullisesti, nyt kun myös junaliikennettä on ruvettu lopettamaan.

Loma tuli kalliiksi, kun piti vuokrata auto. Toisaalta pääsin sillä autolla katsomaan ihmisiä, jotka eivät kyenneet itse enää liikkumaan. Ennen kulkivat kylän raitilla ja pysähtyivät kertomaan mitä on tapahtunut sitten edelliskesän, kun jonkun mutkan kautta ovat sukuakin. Pitäjästä muutetaan nyt pois, koska ei nuorille ole työpaikkoja.

Katselin vanhan emännän pään yli pihaa. Liiveri ensin, sitten vähän kauempana kolme vai neljä aittaa. Kun olin pieni, olin aina herättelemässä talon nuorimpia lapsia, että mennäänkö uimaan. Ne tekivät pitkiä päiviä talon töissä, mutta uimakavereiksi ehtivät kyllä. Järvi oli niin matala että rannasta pääsi kahlaten läheiselle saarelle. Kuljetettiin ruuhta mukana ja lähdettiin siitä soutamaan toiselle puolen järveä, jos oli sunnuntai.



Pysähdyin tähän talvikaupunkiin vähäksi aikaa, niin kauaksi että ehdin käydä barokkimusiikkikonsertissa Isonkyrön vanhassa kirkossa. Sielläkin olin ollut paljon pienenä, kun isän serkku asui pappilassa. Sunnuntaisin serkun mies saarnasi siinä kirkossa ja minä katselin kuvia seinillä. Ne olivat pyhimyksiä. Pappilassa olikin sitten kuvitettu legenda-kirja, joissa oli ainakin joitakin pyhimyksiä, mutta en osannut vielä lukea enkä sitten vieläkään tiedä mitä pyhimyksiä ne olivat ja mihinkä vaivoihin ne vaikuttaisivat.

En tiedä kuinka paljon kykenin keskittymään musiikkiin, kun pelkät seinät saivat muistamaan ne ihmiset ja paikat. Säveltäjillä on ehkä aivan samanlaisia muistoja kuin minullakin, mutta sitten ne kertovatkin niistä viulun äänin, ehkä cembalolla? Barokkimusiikkia on ehkä kuultu siinä kirkossa ennenkin, se on rakennettu ilmeisesti 1500-luvulla (ei 1300-luvulla niin kuin tienviitassa lukee). Musiikki on erilainen kieli kuin se millä kerron kulkemisesta isoäidin kylän raitilla 1950-luvun alussa.

Emännän mielestä ympärillä oleva riittää. Ehkä hän ajatteli kotipihaa työnään, osana häntä itseään. Emäntä oli säveltänyt talon sisustuksen, päättänyt mitä puita ja mitä marjapensaita tahtoo siihen liiverin ympärille. Takahuoneessa olivat kangaspuut. Hän oli itse tehnyt ryijyt seinille.

Olen asunut elämäni aikana monissa paikoissa. En ehkä olisi muuttanut koko ajan, jos olisin syntynyt sellaiseen suureen maalaistaloon. Ajattelen eteisen lasista näkyvää ohrapeltoa. Isoäidin ohrasekareikäleipä oli parasta ruokaa mitä tiesin, enkä tiennyt ruuasta juuri mitään niin kuin en vieläkään.



Kuuntelen Paul Hindemithiä. Ulkona paistaa tänä elokuuna harvinainen aurinko. Ajattelen sitä kotkansulkaa jonka löysin mökkitieltä. Kesätalo on mökki sen takia, että se laajenee heti ulko-ovelta metsäksi ja järveksi. Maisema ei ole kenenkään tekemä, se tiedä itsestään eikä kukaan voi väittää omistavansa sitä. Maisema ei ole hetkeäkään yksi eikä sama.

Tiedän kyllä että kulttuuri on tarkoittanut maanviljelystä. Yksi syy ihmisten metsässä olemiseen on raivata puita pois ja tasoittaa metsän pohja pellon pohjaksi. Kun asuin mökissä kesät kaiket, niin opin tuntemaan kivet ja puut, osasin kulkea polkuja pitkin, tiesin mustikkapaikat. En ole löytänyt enää niitä polkuja. Sen sijaan syvemmällä metsässä on hirveitä raiskioita, ei enää pääse kulkemaan. Metsä ei ole enää entisensä, ei sama marjametsä niin kuin aivan vähän aikaa sitten. Aika on kyllä yhä suhteellisempi käsite. Mutta kylällä eivät kaikki talot ole enää asuttujakaan ja eläintenkin koti on tuhoutunut.

Musiikki on sillä tavalla hyvä, että se tuo olemiseen voimaa. Kaupungissa voimaa on yritettävä saada jostain muusta kuin tuulesta metsän latvuksissa ja äkkiä pihalla läpi ruumiin puhaltavasta kylmyydestä. En ole syksyä, talvea enkä kevättä siellä. Musiikki astuu sen sijaan. Viulun ja alttoviulun duetto on juuri nyt tavattoman kaunis.

Viulua soittaa jo nuorena paljon kuuntelemani David Oistrah ja alttoviulua Igor Boguslavsky, orkesteri on Neuvostoliiton radion sinfoniaorkesteri johtajanaan Gennady Rozdestvensky (nimet englantilaisittain) ja Paul Hindemithin konsertot on taltioitu 1962, 1967 ja 1970. Säveltäjästä sanotaan hienosti: ”Hindemith was the ’fiddler’ among 20th century composers.”. Olen samaa mieltä. Niin oli kyllä Oistrahkin. Ja vaikka en muista nyt Boguslavskyn nimeä, olen aika varmasti kuullut häntä silloin pienenä. Copyright on ilmoitettu Melodialle vuosina 1962, -68, -70, mutta levymerkki on BMG (saksalainen levy-yhtiö, jonka omistaa Bertelsmann, omistussuhteet ja -vaiheet erittäin monimutkaiset, googlaamalla löytää jotain) , RCA Classics. Tämän CD-levyn ilmestymisvuosi näyttää olleen 1996.

Alkuperäistä Melodian tuottamaa LP-levyä (?) ei ollut lapsuuskotonani. Aika varmasti olen hankkinut/saanut lahjaksi levyn Oistrahin vuoksi, ah, onneksi toinen kotimme ihminen muisti kuka lahjan antoi. Oistrahin soiton olen vuosikymmenten myötä oppinut tunnistamaan. Tässä levyssä hämmästyttää nopea tempo, Oistrah ei juuri pääse unelmoimaan viulullaan.

Olen joka tapauksessa utelias levyn suhteen. Hindemith kuulostaa kunnianhimoisen modernilta neuvostomusiikin julkaisuksi. Ehkä taltiointi oli tehty sitten kolmeen kertaan? Ehkä levytyksestä on keskusteltu kiivaasti?


Ei kommentteja: