Karikatyyrejä

Mainostan taas YLEn radio 1:ä, jonka joku neropatti päätti muuttaa numeromuotoon että se olisi mahdollisimman hankala kirjoittaa. Mikä vika oli Ylen Ykkösessä?

Muistan joskus tavanneeni jonkun aamukahvilla Ylensyöjissä. Mukava paikka. Ei siellä tyhjiä puhuttu mutta jutut olivat hurjia. Joku kerran istahti alas ja kysyi että oletteko kuulleet että Kekkosella pää on hataroitunut. Ihmisten silmät menivät ympyriäisiksi.

Kuuntelin pari päivää sitten arkiston tavaraa. Siellä Kekkosta tituleerattiin Suomen ainoaksi valtiomieheksi. Puhujia olivat n.k. lastenkutsuilla kävijät, joita tuntui olleen kahta laatua, kirjallisuusihmisiä Sylvi Kekkosen ja nuoria vasemmistopoliitikkoja, Teiniliitonkin, Urho Kekkosen luona.

Mutta kun Neuvostoliitto kaatui, kaatui myös Kekkosen valtiomiehisyys, ja ryminällä.

Kuuntelin siis mahdollisimman tarkkaan. Kyllä siellä joku sanoi selvästi, että eivät Kekkoset nuorisoa kutsuneet sisäpolitikoidakseen, vaan olivat oikeasti radikaaleja.

En tiedä tietenkään tarkemmin ketkä kaikki kutsuilla ovat olleet, mutta nuoret puhuivat Kekkosista lämpimästi. Tuskin heistä kaikista on sittemmin maan mahtavia tullut, vaikka niin väitetään.

Kävin kioskilla ostamassa kissalle kermaa ja vilkaisin edessäni seisovan nuoren miehen kädessä olevaa iltalehteä. Siinä luki kissankorkuisin kirjaimin etusivulla että Ilkka Kanerva on ohjannut syntymäpäiviltään ulos sekä moottoripyöräjengin että pääministeri Matti Vanhasen. Otsikosta sai sen käsityksen että pääministeri ja moottoripyöräjengi olivat tulleet yhdessä.

Tietenkään Ilkka Kanerva tai Matti Vanhanen eivät ole valtiomiehiä. Sana tarkoittaa sellaisia ihmisiä, jotka tahtovat johdossaan olevan valtion kulkevan kohti onnellisempia päiviä.

Mitä yllä olevien ja useimpien muidenkin poliitikkojen mielestä olisivat onnellisemmat päivät? Siis meille kaikille. Tasapuolisesti.

Kädessäni oli sähkölaitoksen ilmoitus tavallista suuremmista korotuksista.

Syyksi sanottiin ilmastonmuutoksen vaatimat ohjausponnistelut. Ikävää jos yhtiö joutuu peräti ylitöihin ilmastonmuutoksen torjumiseksi, mutta miksi minun pitäisi maksaa, jos yhtiö ei ole ajoissa ilmastonmuutokseen reagoinut. Tietoahan on kyllä ollut jo vuosikymmenet.

Mutta siis ilmastonmuutoksen vaatimat ohjausponnistelut! Siinä on tiedotteen laatija viettänyt monta unetonta yötä saadakseen tekstiin ytyä.

Onnellista sen sijaan oli että piirtäjä Tex Averyn 100-vuotissynttärit huomattiin Ylen Ykkösen kulttuuriohjelmassa. Leffat ovat aivan toista luokkaa kuin nykypäivän (suomalaisetkin) animaatiot, joissa ei juuri neronleimauksia ole. Poikkeuksiakin varmasti on.

Avery oli aivan ansiosta aikoinaan yhtiönsä MGM:n vetonaula. Kaveriporukan huumori osuu aika lähelle Marx-veljesten anarkistista kohellusta ja elokuvien piirroshahmot ovat loistavia.

Averyn porukan työtapakin oli myös lähellä Marx-veljesten leffoja. Yhtiössä oli tietysti ankara työkuri ja kellokallet kävivät tarkastamassa milloin minkäkin työhuoneen menoa.

Tällä porukalla oli kumminkin vislaaja, joka ilmoitti että tarkastaja on tulossa. Kaverukset olivat hoilanneet ankarasti ja tanssiskelleet ja välillä vedelleet viivoja hahmoihin, joiden tiesivät joutuvan armotta roskakoriin.

Näitä ei tosin Suomen elokuva-arkiston haastateltava tiennyt, mutta innostuneelta kyllä vaikutti.

Ei minulla ole hirveän ikävä Kekkosta enkä kaihonnut tavattomasti Kanervan juhliin. Toivoisin vain aivan yksinkertaista asiaa. Että sähköyhtiö, kaupunki tai mikä tahansa taho ei enää ainakaan valehtelisi minulle.

Alan kyllästyä tähän moraalittomaan menoon.

Tahdon Averyn piirrettyjä kaiken kansan omistaman Yleisradion televisiokanaville. Ihan totta: Disney on tylsä häneen verrattuna! Tex Avery kuvaa (suomalaistakin) miespoliitikkoa yhteisen hyvän ponnisteluissa. Tuossa alun kuvassa.

Lumimyrskyn jälkeen

Oli koiranilma. Kissa ei millään ilveellä suostunut ulos kävelylle.

Kissan nimi on Allu (virallisesti Alberto), se on kohta 18-vuotias ja sairastaa kakkostyypin diabetestä. Sitä piikitetään kahdesti päivässä niskapoimuun, samaa insuliinia jota ihmiset piikittävät samaan tautiin samanlaisella piikityskynällä.

Kissa poikkeaa sillä lailla ihmisestä, että se kulkee neljällä jalalla ja siksi sen emo on kuljettanut poikasia hampaillaan niskapoimusta pesästä toiseen, turvaan.

Allu kehrää kun sitä piikitetään.

Diabetestä sairastavan ihmisen niin kuin kissankin pitäisi liikkua mahdollisimman paljon. Allu on vähän laiskansorttinen. Sille riittää että se on kaunis ja sitä ihaillaan. Se tervehtii sulkemalla silmänsä jos sanon sille että olet nätti.

Sen ei tarvitse tehdä näyttäviä urotöitä niin kuin kadonneen veljensä Rudin (virallisesti Rudolfo) piti. Rudin mielipuuhia oli kiivetä kirjahyllylle ja ruveta paiskomaan kirjoja alas, tai henkensä kaupalla tassutella noin kaksisenttistä parven kaidetta eestaas.

Tuossa parven reunan ikkunassa ovat edelleen Rudin nenänjäljet.

Allu on pitkäkarvainen eurooppalainen, Rudi taas oli manx, eli hännätöntä lajia. Eläinlääkärin papereissa Allu kulkee joko angorana tai persialaisena. Kissanäyttelyssä se olisi eurooppalainen kotikissa.

Olen aivan varma siitä, että kun se suri veljensä menettämistä, siitä sai alkunsa diabetes. Lääkäri ei tuohon sanoisi sitä tai tätä, mutta ovat ihmisetkin kokonaisia olioita, suru voi aiheuttaa kuoleman.

Kissat muistuttavat ihmistä aika tavalla. Sitä paitsi niiltä voi oppia asioita, kuten venyttelemistä, kiskottelua ja yleistä nautinnonhalua. Kissa etsii olinpaikastaan aina auringonläikät.

Allu on oopperakissa. Kun se oli pentu, se jo osoitti allunluontonsa ja viihtyi enemmän sylissä kuin Rudi, jonka piti kirjaimellisesti hyppiä seinille esimerkiksi varjonsa perään. Sinä kesänä radion yöklassisessa tuli paljon Verdiä. Edelleen Allu oopperaa kuullessaan rupeaa hyrisemään ja sulkee silmänsä.

Sen lisäksi kissat puhuvat. Niillä on jokaisella aivan oma naukumistapansa ja jokainen ääni tarkoittaa eri asiaa. Kissamme ymmärtävät niin englantia kuin suomeakin. Kuvassa Allu odottaa saavansa kuulla sanat fish! tai kalaa!, ruuhi on tulossa rantaan. Amerikassakin puhuin aina kissoille suomea. Ne ymmärsivät kyllä.

Kissojen ihmismäisyyteen kuuluu suunnaton opportunismi. Luulet, että kissa puskee jalkaasi vasten halatakseen sinua. Ei muuten halaa. Se merkkaa sinut omakseen. Sen jälkeen minne tahansa saappainensa ihminen tallusteleekin, lähistöllä olevat kissat tietävät että joku toinen kissa jo omistaa tuon ihmisen.

Mutta auliisti kissa ottaa herkkupalan jonka annat kiitokseksi luulemastasi hellyydenosoituksesta.

Kissalla ei ole isäntää. Se ei nuole saapasta joka potkaisee sitä, vaan lähtee pois ja etsii kotinsa muualta. Sillä ei ole orjanluontoa.

Mutta miksi olen aina elänyt kissojen kanssa?

Kissa on hurja peto. Se metsästää yksin, kun sen sijaan koiralauma saattaa tappaa väsyttämällä, takaa-ajolla, rusakonkin.

Kerran kylässä oli punatukkainen, pitkäksikasvaneelta näyttävä Peppi Pitkätossu. Hänellä oli mukanaan kani häkissä. Kissat eivät juuri koriin kiinnittäneet huomiota, mutta kani kyyristeli häkkinsä nurkassa ja yritti näyttää näkymättömältä. Peppi-vieraamme sanoi kanin tietävän paistinluontonsa.

Kaunis Allu ehkä nukkuessaan näkee unta kyykäärmeistä joiden kiemurtelevia häntiä sillä oli tapana kuumina kesinä tuoda pihalta mökin rappusten ääreen näytille kuin hiiren tai rotan häntiä. Olen nähnyt sen metsästäjän katseen ja se on oikeasti pelottava. Kuka tahansa kissa ei edes rottaa tapa.

Käärmeet olivat matkalla kohti järveä juomaan ja uimaan.

Kissat olivat parempia kuin yksikään hiirenloukku. Mökkiläisen ruokakomerosta ei rapinaa kuulunut. Mutta paljasjaloin helteellä tassutellessani olisin hyvin voinut vahingossa astua käärmeen päälle. Allu siivosi pihankin.

Ehkä kiitän sitä sen palveluksista suomalla sille mahdollisimman hyvän vanhuuden. Ihmisiässä Allu on ehkä 87-vuotias nyt. Sen lisäksi minua vetää varsinkin kissojen luo halu yrittää ylittää lajin raja. Sitä paitsi eläin se ihminenkin on, vaikka yrittää kaikenmoista muuta olla.

En tiennyt

En tiennyt.

Sodan aikana ja pian sen jälkeen vanhat eettiset säännöt ja moraali eivät enää pitäneet paikkaansa. Kaikki oli muuttunut kokonaan. Niin käy kaikissa sodissa, kaikkina aikoina.

Olen ollut hämärästi tietoinen siitä, että sen jälkeen kun Japani oli antautunut ja varmuuden vakuudeksi Nagasakiin ja Hiroshimaan oli vielä pudotettu atomipommit, amerikkalaiset miehittivät maan.

Olin käsittänyt asian niin, että koska keisari oli Jumala ja hän määräsi että ihmisten on toteltava uusia isäntiä, kaikki sujui rauhallisesti. Myös Tokiossa joka oli tulimyrskyn jälkeen raunioina.

Katsoin juuri elokuvan Nikutai no mon, Lihaportti, jonka oli ohjannut vuonna 1964 Seijun Suzuki. Se näytti aivan erilaisen todellisuuden. Raunioissa kuhisi ja kihisi, kaikki yrittivät pysyä hengissä.

Naisille se merkitsi prostituutiota. Elokuvasta näkyy, että sitä ei voi mitenkään verrata geisha-traditioon. Ja tietenkin, kun japanilaisyleisö katsoo Madame Butterfly-melodraamaa, se katsoo sitä huvittuakseen, nauraa kyynelet silmissä.

Koko Japanin yhteiskuntajärjestelmä mureni. Varmasti sotilaat kummankin puolin tekivät raakuuksia, joita ei unohdeta, puolin ja toisin. Mutta entä sitten kotona Tokiossa? Entä kaikki nuoret, orvot tytöt, jotka itkivät rakastettujaan, perhettään?

Samuraisukuun kuuluva kirjailija Yukio Mishima teki seppukun. Siinä oli yksi äärettömän harvoista protesteista jotka pääsivät julkisuuteen. Luen juuri kirjaa samurai-kastista ja mietin, ovatko ehkä sen jälkeläiset nyt Japanin talouselämän johdossa.

Sillä voi olla paljonkin väliä.

Sunnuntaina

Ajattelin aloittaa.

Sitten ehkä joskus lopetankin.

Radioateljee ja sunnuntai

Blogini

on ollut tyhjäkäynnillä kauan.

Ehkä se nyt lähtee käyntiin. Täällä tosin sataa räntää eikä Radioateljee luvannut sen parempaa kuin mitä YLEn säätiedotuskaan. Räntää.

Matti Ripatti seuraili George Orwellin jalanjälkiä, 1984. Lopussa soivat kirkonkellot. Mitenkään uutta tässä dystopiassa ei ollut. Sitä vain että huomiotalous jatkaa voittokulkuaan eikä kukaan sitä seuraava tiedä mitä se tarkoittaa.

Että mitä on kulman takana.

Psykokemiallisesta sopeuttamisesta oli puhetta. On otettava annos somaa että jaksaa eteenpäin eli pysyy turtuneessa tilassa.

Radio on ehkä tärkein elementti työssäni. Tarraudun siihen vimmaisesti, koska minulla ei ole kuuloa enää jäljellä kuin ehkä neljännes. Sen vuoksi Radioateljee on minulle tärkeä. Se on tehty äänellisesti niin, että kykenen vaivatta seuraamaan sitä. Se tarkoittaa sitä, että äänimiehiä/-naisia ei ole päästetty niskan päälle, niin kuin valitettavan usein nykyään käy sekä televisiossa että radiossa.

Ymmärrän kyllä että kun heitä koulutetaan, ja nykyään käsittääkseni Helsingissä ääni-valotyön laitoksella, niin olisi heidän työtäkin saatava tehdä.

Toivoisin kovasti että meidät kuulovammaiset otettaisiin huomioon. Siis edes joskus. Radioateljee todistaa vastaansanomattomasti että se on mahdollista.

Olen kirjoitustilassa. HTML-koodia olisi muokattava, mutta tuskin minusta siihen on. Ahaa. Ei tarvitsekaan muokata. Minulla ei ole mitään syytä enää opiskella uusia kieliä, nykyiset riittävät. Neurovelhot ovat oma lajinsa. Ihmisiä kyllä, mutta he tunnistavat ohjelmointikieliä ja useimmat aivan kuin olisivat syntyneet se päässään.