Koivikko

Alkupuolella on hieno näkymä koivikkoa, hyvin tavallinen venäläisyyden (ja suomalaisuuden!) symboli: koivu on rakas ihminen, tai koti, jota osattomaksi jäänyt tahtoisi.

Katson televisiosta kaikki venäläiset sarjat. Idiootti, Mestari ja Margarita ja Tohtori Zivago. Osittain se johtuu siitä, että asuin 70-luvulla Helsingissä ja kaikki ystäväni ja tuttuni kävivät katsomassa Capitolin leffat. Olen ehkä ehdollistunut venäläiseen visuaaliseen kuvastoon.

Eilen sattui olemaan Kansallisen arkiston, mikä lieneekään SEAn uusi nimi, en kykene oppimaan sitä, esityksenä Vasili Shuksinin Punainen heisipuu(1973). Muistelin että senniminen kirja on olemassa, en tiedä, mutta tässä käsikirjoitus, ohjaus ja pääosan esittäjä olivat yksi ja sama: Shuksin. Ehkä kirja on olemassa, mutta tiedän varmasti, että sitäkään en ollut lukenut. Miten lienee jäänyt väliin niin kuin elokuvakin.

Nuori neito, paikallisen yhdistyksemme viisas ja lämmin puheenjohtaja, esitteli elokuvan ja vertasi Shuksinin ja Andrei Tarkovskin tuotantoa ja totesi ne yhteismitattomiksi. Andrei Tarkovski vain sattuu olemaan runoilijaisänsä perua hyvin filosofinen, paikoin jopa mystikko. Shuksin sen sijaan kykeni kirjoittamaan ja ohjaamaan suoraa tarinaa. Olen varma siitä että sensuuri, joka ei millään ollut päästää edes Tarkovskin helpointa leffaa eli Solarista, läpi, piti filosofista otetta epäilyttävänä, suorastaan vastavallankumouksellisena. Joka tapauksessa elitistisenä.

Shuksin tuntuu panneen kaikkensa Punaiseen heisipuuhun, se oli käsittääkseni hänen päätyönsä. Siitä on niin paljon aikaa, että nyt se voidaan nähdä omana taideluomanaan ja sen takana ollut neuvostoliittolainen poliittinen konteksti voidaan unohtaa. lukuunottamatta ehkä sosiaalipolitiikkaa.

Minusta olisi oikeasti sen aika.

Rikollinen pääsee vankilasta, menee tapaamaan naista jonka kanssa on ollut kirjeenvaihdossa, repii ja reuhtoo vankilaa itsestään pois, saa lopulta kylänkin puolelleen, ja rupeaa traktorikuskiksi kylälle.

Ymmärtäisikö amerikkalaisen gangsterileffan läpisyömä koivikon merkitysta, sen viattomuuden, näkisikö kauneutta? Todennäköisesti hymähtelisi. Mutta täällä kaupungissa, kevään loskan keskellä, huomaan kaipaavani juuri kotikoivikkoa. Sitä jota en enää ikinä näe.

Kohtalo tai menneisyys, joka tapauksessa ennalta-arvaten, elokuvassa hiipii takaapäin ja tappaa. Sen koivuahalaavan miehen. Ja entinen kirkko on vajoamassa veteen. Jäikö sitäkään kukaan suremaan?

Olen ajatellut yhä enemmän sitä, miten lapsemme ja lapsenlapsemme tulevat selviämään tulevista katastrofeista, joita on ilmassa, maalla ja meressä, ylipäänsä ilmastossa.

Keskiluokka on paisunut siihen mittaan että se heittää alkoholistinsa ja muun yhteiskunnan pohjamudissa tarpovan porukan röttelöihin, jotka syttyvät palamaan miltei itsestään, niin kuin viime viikolla Espoossa, tuossa keskiluokan paratiisissa.

Eivät juopot, työttömät tai sairaat ja vanhukset tarvitse palovaroittimia. Jos ovat pudonneet yhteiskunnan pohjalle, kuolkoot pois, mitä pikemmin sen paremmin.

Jos on koivikon halaileminen romanttista typeryyttä ja naiiviutta, niin on tämänhetkinen köyhien kohtelu kovasydämistä, pahaa, epäinhimillistä. Se on jo kostautunut: lapset ja nuoret voivat pahoin. Ne palaneet viisi ihmistä saattoivat olla heitteillä olevien lasten ja nuorten isiä ja äitejä.

Yksi ihminen tai edes pieni ryhmä ei tälle yhteiskuntafilosofian puutteelle voi mitään. Ei ole olemassa psykiatrien Ilkka Taipaleen ja Claes Anderssonin jo 1960-luvulla aloittamaa Marraskuun liikettä. Ja sen perhesosiaalista siipeä, Yhdistys 9:n kaltaista moneen asiaan kiinnittyvää liikettä. Jossain muistan nähneeni kuvan Kati ja Pekka Peltolan keittiössä istuskelevan ihmisjoukkion miettimässä 60-luvun sosiaalipolitiikkaa, jonka sitten Pekka Kuusi kirjoitti.

Hyvinvoivassa nykynuorisossa on tietysti myös ajattelevia ihmisiä. Heitä on vain niin vähän, että isommaksi liikkeeksi heistä ei ole. Enkä edes tiedä, mistä tämän hetken 20-vuotiaat ovat kiinnostuneet.

Ymmärrän että moni 30-vuotias pitää elämässä kiinni sinnitteleviä suuria ikäluokkia tulppina, vaikka he niin heidän isiään ja äitejään ovatkin. Mutta kun tietäisi ja käsittäisi minne lapsemme maata ovat viemässä! En ole nähnyt minkäänlaista suuntaa. Paitsi rahan kahmimisen ja shoppailun, joka tuntuu olevan pääasiallinen viihtymisen muoto.

Shuksinin elokuva päättyi tragediaan. Mutta tragedia on niin epäoikeudenmukainen, että se yhdisti sitä kylää. Siellä todennäköisesti edelleen eletään kädestä suuhun, niin kuin Venäjällä arviolta 40% kansasta elää. Ja taatusti siellä on omanarvonsa tuntevaa porukkaa, jos ovat juopot miehetkin. Paitsi että nuoret tahtovat kyllä jo raatamisesta eroon ja kaupunkien valoihin.

Espoo on sellainen epäpaikka että sitä tuskin yhdistää mikään, ei edes hamassa tulevaisuudessa paikalle huristava metro.

En voi sille mitään, että mieleen tulevat isoäitien ja isoisien tolkuton työ sodan jälkeen, jälleenrakennus, optimistinen tulevaisuus. Ja heidän lapsillaan oli jo lapset, me. Suuret ikäluokat.

Ilman meitä ja vanhempiamme ei olisi päivähoitoa, vanhempainvapaita, lastenneuvoloita, opintorahoja, opintovapaita, kaikkea sitä jota edes meillä ei ollut. Ei edes terveyskeskuksia.

Nuoret ovat vihaisia siitä, että joutuvat maksamaan eläkkeemme ja kaikenlisäksi vanhusten hoidon. Minusta meidän pitäisi heidän kaikinpuolisen hyvinvointinsa nimissä luvata, että lopun häämöttäessä teemme kaikki itsemurhan.

Se on ainut rationaalinen ratkaisu. Vaihtoehto, kituminen jonkun hälläväliä joukon armoilla jossakin laitoksessa on sietämätön. Siis myös meidän kannaltamme.

Dokukevään kohinaa

Taisi muinoin elokuvissa olla dokumentteja näytelmäelokuvan alussa verotuksellisista syistä, vähän niin kuin iltamat olivat olemassa sen takia että saatiin tanssia. Minusta 60-70-lukujen dokkarit olivat hienoja. Ne eivät millään tavalla olleet täytetavaraa, vaan ne oli tehty asiasta ja asiallisesti ja sitä paitsi tyylikkäästi.

Vielä vanhemmat ihmiset sanovat, että ennen dokumentteja oli uutiskatsauksia ja varsinkin sotien aikaan. Ovat täyttäneet nekin tarkoituksensa kun televisiota ei ole vielä ollut.

Olen ollut huomaavinani että hyviä uusia dokumentteja ei edes YLEn televisiokanavilla juuri näy. Eikös käynyt niin että dokumentaristit heitettiin uudesta digi-YLEstä ulos vanhentuneena romuna?

Onneksi on olemassa joitakin yhdistyksiä jotka kuitenkin pitävät perinnettä yllä, kuten esimerkiksi Elokuvakontakti. Harvoinhan noita sitten kumminkaan näkee, mutta joskus kumminkin.

Ulkomailla puolestaan suomalaiset dokumentit kahmivat palkintoja. Kukaan ei ole profeetta jne.

Meillä on täällä Vaasassa Dokumenttikevät ensi keskiviikkona ja torstaina. Ei tosin elokuvateatterissa vaan Pohjanmaan museossa (Terra Nova-salissa). Ja maksettavakin on, neljä euroa/näytös.

Kun Sedis tuolla toisaalla mainostaa milloin mitäkin suurta elokuvafestaria Helsingin muutenkin kulttuuriähkyä poteville ihmisille, niin mainostanpa minäkin nyt piruuttani.

Ensimmäisenä on keskiviikkona ohjaaja Kiti Luostarinen kertomassa dokumentistaan Palnan tyttäret (kuvassa). Hän puhuu ja keskustelee tunnin ennen kuin elokuvat alkavat kello 18.30. Alkukuvakin on dokumentille, Marika Väisäsen Sylistä syliin. Palnan tyttäret kertoo ulkomaalaislasten adoptiosta. Asiasta puhutaan toivottavasti paljon, koska se ei ole suinkaan pelkästään jonkun ministerisrouvan ongelma.

Maailmassa on miljoonittain orpoja joilla ei ole omaa perhettä. Silti Palna, orpokoti, on lasten ensimmäinen koti. Siitä seuraa kaikenlaisia asioita.

Sitten klo 20 nähdään Jouni Hiltusen ohjaama BAM. Joskus 70-luvulla nuoruuttaan eläneet muistavat varmasti Neuvostoliiton voimallisen rummutuksen sankari-iskurityöläisistä rakentamassa uutta Siperian-rataa, jonka nimi siis oli BAM, lyhenne joistain venäjänkielisistä sanoista. Dokumentti ei suinkaan ole 1970-luvun tuotantoa, vaan viime vuodelta.

Alkukuvana nähdään Heikki Aholan ohjaama 3-minuuttinen Juna saapuu Vantaankosken asemalle vuodelta 1991.

Torstai alkaa samaten klo 18.30 ohjaaja Visa Koiso-Kanttilan leffalla Inshah Allah, joka muistaakseni kääntyy ”Jos Jumala suo”, dokkari on vuodelta 1999. On aika nähdä isolla kankaalla jotain TODELLISTA (dokumenttihan ON todellisuutta?) islamilaisuudesta, joka elää myös meidän keskuudessamme. Alkukuvana on Marja Pensalan ohjaama 4-minuuttinen Pimeys vuodelta 1990.

Sitten kello 20 siirrytään Kiinaan. Dokkarina on Mika Koskisen Ravintola Pekingissä vuodelta 2004. Ajankohta on mainio, koska olympialaiset ovat tulossa ja juuri Pekingiin, ja sillä voi olla vaikutuksia tähän nimenomaiseen ravintolaan. Niitä tullaan tarvitsemaan. Tarvittaisiin kyllä myös vapaa Tiibet, että ihmiset tuntisivat olympialaisvieraina olonsa kotoiseksi ja turvalliseksi.

Ehkä silloin joku tiibettiläinenkin ottaisi ja matkustaisi upiuudella junalla rautatiellä, joka on juuri rakennettu Kiinasta Tiibettiin.

Alkukuvana on Rostislav Aallon 3-minuuttinen Metrotanssi. Lyhytdokkareista en oikein tiedä mitä ne sisältävät, mutta toivon että metrotanssissa ei pudota kiskoille.

Aika moni metrojuna on Helsingissäkin joutunut perumaan vuoronsa odottamattoman esteen vuoksi.

Omaa dokukevättämme odotan sen vuoksi, että ne ovat suomalaisohjaajien näkemyksiä ulkomaista tai ulkomaalaisista. Minusta asia on hyvin tärkeä, koska tässäkin kaupungissa suurin väestönlisäys viimeisen 10 vuoden aikana on ollut maahanmuuttajien saapuminen.

Blogistanin kansalaisena pidän tärkeänä informoida kaksipäiväisestä, hienosta festaristamme. Puhuuhan toinen vaasalainen, Marko Hautalaa, tuolla toisaalla myös Vaasan LittFestistä. Hän mainostaa sitä Anja Snellmanilla, josta tulee uusi johtaja.

Ne festarit ovat vasta syksyllä, ottakaa huomioon!

Ahkeruus on ilomme!

(Kuva: Leo Ackley)

Mamma, isän äiti, sanoi pojalleen usein: ”Hiki laiskan syödessä, vilu työtä tehdessä”. Ja kun poika oli menossa syvää uhrimieltä tuntien vapaaehtoisena talvisotaan, niin kuin monet koulukaverinsa, ja hyvästeli juhlallisesti äitinsä täyspakkaus (?) selässä, niin Mamma loihe lausumaan: ”Ei piru omiaan syö”.

Muistan kuinka Ameriikankävijä Mamma sanoi pääruuan jälkeen useimmiten, että jälkiruuaksi on sitten natinkia. Vaikka odottelin siinä ruokapöydässä kauan, mitään ei pöytään enää tullut.

Mamma kävi joskus perheemme mökillä, ja heräsin jo kello kuusi siihen, että Mamma lakaisi tuvan lattiaa. Äiti ärisi minut ylös siitä laittamaan hellaan tulia ja puuroa koko sakille. Ja jäi itse nukkumaan.

Ne aamupuhteet Mamman kanssa olivat mukavia. Hän oli Iisalmen maalaiskunnan tyttöjä alun perin ja säilytti koko elämänsä murteensa.

Istuttiin siinä keinulla kun muu perhe vasta könysi ylös ja kuuntelin outoa puheennuottia, vieraita sanoja, verkkaista, pitkänsitkeää rytmiä. Olen umpilänsisuomalainen, mutta vieläkin jos osun samaan paikkaan jonkun yläsavolaisen kanssa, kerron että kyllä sinä olet Pohjois-Savosta tai Kainuusta.

Me lapset ongimme päivälliskalat, pikkuveli perkasi, Mamma keitti kalasopan ja se oli hyvää. Mamma osasi ilmeisesti osana savolaisperimää sellaisen taidon jota olen opetellut koko ikäni, mutta en vain opi: hän osasi erotella suussaan sopasta ruodot pois. Tuijotin suu auki kun Mamman yhdestä suupielestä tulivat ruodot ulos hyvässä järjestyksessä.

Mamma oli tehnyt työtä koko elämänsä. Vaikka hän oli karskiksi oppinut, kun oli pitänyt poorttihaussia Pittsburgissä aikansa ja hoitanut sen jälkeen isoa perhettä ja vielä muutakin nuorisoa, niin isä aivan selvästi rakasti äitiään.

Ei niin että isä olisi rakkaudesta luritellut, vaan kietoi minulle antamiinsa filosofian, psykologian, suomen, latinan ja historian oppitunteihin siinä metsän keskellä ennen kaikkea työn kunnioittamisen.

Mamma ei ollut ehtinyt elämässään juuri istahtaa alas miettimään tosiolevaisia, mutta isä oli. Ja häneltä opin että sitä saa kaikessa rauhassa vetää lonkkaa, jos on miettimistyö kesken. Se on sallittua.

Mutta yhteiskunta vetääkin täysin eri suuntaan. Meillä, etenkin naisilla, on taakkanamme perfektionismin kirous. Asiaa on oikein tutkittukin ja lähisukulainen, medisiinari, lähetti juuri aiheesta artikkelin.

Että naisilla on aivan omia luonteenpiirteitä, on tietysti oletettavaakin, mutta en ollut tiennyt että esimerkiksi syömishäiriöt liittyvät täydellisyyden vaatimukseen:

Syömishäiriöt toimivat loistavana esimerkkinä. Tutkijat analysoivat 55 vuosina 1990–2005 julkaistua tutkimusta syömishäiriöistä ja perfektionismista. Useimmat niistä viittasivat siihen, että luonnostaan perfektionismiin taipuvaisilla henkilöillä on taipumus sairastua syömishäiriöihin (etenkin anoreksiaan) ja siihen, että perfektionismi on usein voimissaan vielä toipumisen jälkeenkin. (Lähteet: Bardone-Cone AM, et al. "Perfectionism and Eating Disorders: Current Status and Future Directions," Clinical Psychology Review (April 2007): Vol. 27, No. 3, pp. 384-405.
Miller JL, et al. "Relation Between Childhood Peer Victimization and Adult Perfectionism: Are Victims of Indirect Aggression More Perfectionistic?" Aggressive Behavior (May-June 2007): Vol. 33, No. 3, pp. 230-41. Lisää lähteitä: www.health.harvard.edu/mentalextra)

Samassa tutkimuksessa oli viitteitä siitä että täydellisyyden kaipuu saattaisi osittain olla periytyvää. Joka tapauksessa perfektionismin ilmeisesti laukaisee ainakin osittain aggression kohteeksi joutuminen. Artikkelia lukiessa tuli epämiellyttävä olo. On totta että naiset osaavat juonittelun taidon ja on totta että naistyöyhteisöt saattavat olla kamalia juorunpesiä.

Mistäkö tiedän? No kokemuksesta ja kuulopuheista. Vakavasti puhuen asiaa pitäisi kyllä tässäkin maassa tutkia.

Itsensä tietysti pitäisi tuntea parhaiten. Mitä kauemmin sitä elää ja vaikuttaa maan päällä, sitä hankalammalta alkaa tuntua jatkuva, piinaava itsekritiikki (joka ei välttämättä edes vaikuta parantavasti työhön!), joka tulee uniinkin ja aiheuttaa ruokahalun menetyksen.

Jääkaapin ovessa on Tove Janssonin tarpeellinen muistutus hyvistä elämäntavoista:

Johan sitä masentuu, kun ajattelee kaikkia niitä, jotka tekevät työtä ja raatavat. Mitä hyötyä siitä muka on! Eräs sukulaiseni luki trigonometriaa tuntokarvat lerpalleen, ja kun hän oli oppinut kaiken, tuli Mörkö ja söi hänet suuhunsa.

Olen anorektikko ja Mörköjä on tullut ja mennyt. Kukaan ei ole toistaiseksi syönyt suuhunsa. Saisipa sitä mennyksi kauppaan ja ajatelluksi että tahtoo syödä jotain. Osaisipa nukahtaa ilman että kaiken maailman aaveet nousevat kummittelemaan.

Mutta ennen kaikkea: me suomalaiset kyllä tarvitsisimme aurinkoa ja hetimiten, muuten kansakunta vaipuu synkkyyteen ja mitääntekemättömyyteen eikä nouse siitä enää ikinä.

Tahdon takaisin kunnon talvet ja hellekesät!

Takaisin Indokiinaan!

Se on sitten kevät.

Sanon sen joka vuosi liian aikaisin. Maaliskuussa alkaa vasta pitkä kevään odotus. Ensimmäiset lämpimät tulevat korkeintaan toukokuun puolivälissä. Tämä on luullakseni noin 63 astetta pohjoista leveyttä. Vai itäistä pituutta?

Ystävä oli lähdössä matkalle ja vaihtoi ennen lähtöä mullat huonekasveille ja kirjoitti, että Helsingissä (n. 60 astetta sitä leveyttä tai pituutta) pihalla puskat puskevat hiirenkorvia jo.

Kävelin tiedon saatuani huolestuneena katsomaan mitä tekee kohtalonköynnös, entä posliinikukka. En ole mikään kodinsisustaja, ja kuka tahansa Avotakan tai Kodin kuvalehden toimittaja kääntyisi kauhistuneena jo ovelta poispäin. Valokuvaaja, jos hänellä olisi huumorintajua, saattaisi kutsua itsensä peremmälle.

No, minä olen kukatahansa, jokamies. Eikun jokanainen. Siis jokuhenkilö.

Asun kerrostalossa kaupungin vuokralaisena. En kyllä tiedä kuinka yleistä se on. Lehteä lukiessa tuntuu, että kaikki asunnot ovat kaupan ja ne maksavat hirvittävästi. Ja vuokrat senkun nousevat.

En valita, vaikka täällä on läpitalven vain 17 astetta lämmintä, ikkunat falskaavat. Sen sijaan katsoessani lähietäisyydeltä katonrajassa solmua tekevää posliinikukkaa tuli mieleen että se ei ehkä pidä niin viileästä (kuvassa kukkiva köynnös viime keväänä). Luulen että se on jokin trooppinen kasvi. Ainakin kohtalonköynnös on. Normaalisti se käsittääkseni kiipeilee isompia puita Amazonasilla tai Indokiinassa.

Viime vuonna en vaihtanut multia ja koin syvää häpeää ja syyllisyyttä siitä. Ripottelin vain vähän tuoretta multaa pinnalle. Olen huono ihminen.

Ensimmäiseksi vaihtovuorossa olivat tosin alakerran traakki- eli lohikäärmepuu ja apostolinmiekka. Ne kummatkin olen saanut ollessani lyhyen aikaa tukityöllistettynä alueen taidetoimikunnassa. Kaksi entistä läänintaiteilijaa antoi ne. Traakkipuu oli räytynyt, koska se ei suunnattoman virastotalon pikkutoimistokopissa saanut pohjoisen puolelta oikein tarpeeksi valoa. Nyt se on jo ainakin 15-vuotias. Ja siis puu.

Apostolinmiekasta ex-läänintaiteilija sanoi että kunhan se on kasvattanut 12 miekanmuotoista lehteä se kukkii.

Minä en tajunnut miksi niitä pitää olla 12, kunnes Mies valisti että apostoleja oli Uuden testamentin mukaan 12 kappaletta. No, sillä oli ainakin 40 miekkaa ennen kuin se kaksi vuotta sitten kuumana kesänä suvaitsi puhjeta kukkaan.

Alakerta on nyt suunnilleen OK. Siispä posliinikukan kimppuun. Siinä vasta kasvi! Se vastusti viimeiseen juurenhiveneen asti ruukusta kiskomista. Se oli kehittänyt ruukun pohjalle hirmuisen juuripöheikön. Se oli pakko leikata irti. Minun sydämeni rupesi räytymään.

Lopulta Mies otti kaapista oksasakset ja rupesi silppuamaan ruukkua. Kasvi ei nimittäin antanut periksi. Ruukku saatiin leikatuksi niin että se oli kuin avokadonpuolikkaat auki, ja keskellä oli yksi hitonmoinen solmu joka näytti siemeneltä.

Mies juoksi kaupasta ämpärinkokoisen ruukun. Nyt on suu, silmät, korvat ja vaatteet mullassa. Sängynpeite on harmaanrusehtava vaaleansinisyytensä sijasta. Mutta posliinikukan multa ON vaihdettu.

Pelkään huomista jolloin on vaihdettava kohtalonköynnöksen multa. Se nimittäin alkaa kolmen vartensa alaosasta näyttää lähinnä puulta. Se alkaa ensi kuussa kukkia kuin vimmattu, tai yleensä kukkii. Ja läpi kesän.

Katsoin parvelta alakertaan. Kuvittelin että olisimme Amazonasilla tai ehkä mieluummin Indokiinassa ja meillä olisi takapiha täynnä traakkipuita, apostolinmiekkoja, posliinikukkia ja kohtalonköynnöksiä. Kuvittelin alakerran lattialle mustan ja hedelmällisen mullan.

Mies totesi kuivasti että mikä siirtomaaherra minä oikein kuvittelen olevani. Indokiinaa ei ole ollut olemassa enää 60 vuoteen ainakaan.

Sitten muistin Joseph Loseyn ohjaaman ja Harold Pinterin kirjoittaman viimeviikkoisen leffan televisiossa, Palvelijan. Siinä se tämä herranterttu, yläluokan pitkäksi kasvanut hemmoteltu nulikka, kertoi että sitä-ja-tätä kun hän oli paikassa nimeltä Asia Minor, Vähässä Aasiassa, tai mitä hänen ystävänsä olivat tehneet paikassa nimeltä The Argentine ja palvelija mutisi että millähän vuosikymmenellä nuoriherra elää.

Eivät taida riittää enää keskikoulussa saadut maantiedon eväät meikäläisellekään. Että pitäisi vanhoilla päivillään saada kasveja varten kartano Indokiinassa…

Sitten kuvittelin ulos ilmaan pörräämään jonkun vihreän limaisen kuusijalkaisen avaruusolion, joka katsoisi sisään ikkunasta ja ihmettelisi miksi minä elän akvaariossa ja kaikki nämä muutkin ihmiset.

Omituistahan tämä on.