Päiväkirjastani

Pori, 17.7.1966

Hämyisiä ajatuksia, peitettyjä ajatuksia ilman näytelmän oikeita, aitoja repliikkejä; kaupunki joka on ja joka ei ole, joka on syntymättömien liikahdus ja jälkeenjääneiden itku.

Pori, 19.7.1966

Meidän aikamme on loppu. Niin valui musiikki sisään ja ulos kuin kiihdytetty hengitys. Kokeminen sinänsä ei ole tärkeätä, ei ole itsetarkoitus, vaan se että sanoo kokemisensa ääneen ja sanoo sen lujaa. Kai minä olen maailman suurin valehtelija.

Pori, 17.7. 2009
Sari Näre: Ruma sota, ja nuorempi tutkija Jukka-Pekka Pietiäinen joka on kirjoittanut Salaiset liittolaiset- tutkimuksen jossa on tekstiä saksalaisten ja suomalaisten välisistä sotta-ajan suhteista, ja sitten vielä Lähi-idän kirjeenvaihtaja Leena Reikko.

Pallotellaan jatkosodan rumia puolia. Reikko ei löydä ehkä yhteneväisyyttä Lähi-idän sotiin. Juontaja (Oula Silvennoinen?) on liikaa äänessä ja tahtoo tietää onko tietokirjallisuudella merkitystä. En saa selvää nimistä.

Kirjastossa kaikuu. Jatkosodan sotilaat olivat hyvin nuoria. Kun sodasta tehdään jatkuvasti lisää elokuvia, niin kauneus ja kauheus yhdistyvät. Itsemurhaiskujen motiivi, päästä paratiisiin, onko se totta? Reikko puhuu islamin muutoksesta. Ajattelen Alamutin linnoitusta ja Hassan ibn Sabbah'ia. Ja huureja.

Kaikuu. Nuoren tutkijamiehen mukaan sisäministeriön Anthoni toivotti saksalaisten kanssa iltaa istuessaan samassa ravintolassa istuneen sosiaaliministerin keskitysleiriin. Kyseessä on anekdootti, mutta sodan jälkeen Anthoni pakeni maasta. Mitähän anekdootit loppujen lopuksi kertovat?

Näreen mielestä aikakauden rumuudesta voisi kertoo esimerkiksi vasemmiston sulkeminen turvasäilöön. Sananvapautta ei juuri ollut, koska oli sotasensuuri. Mieleni harhautuu miettimään miksi suomalaisten oli aidattava unkarilaiset leireille sodan aikana. Ja miksi siitä ei vieläkään puhuta?

Nuoren näköinen nainen yleisön joukosta kertoo isästään, joka joutui rintamalle sotilaspojaksi jo 13-vuotiaana. Traumat eivät ole ainoastaan yksityisiä. Jälkeenpäin kysyn häneltä isästään, ja hän sanoi että isä ei koskaan kyennyt näkemistään puhumaan lapsille ja vaimolleenkin vasta kauan naimisissa oltuaan. Yöt olivat painajaisia loppuun saakka.

Ei ole olemassa geeniä joka vaatii pitämään yllä pelkoa ja sotaa. Tämä liittyy jotenkin Lähi-Itään. Tarkemmin ajatellen se liittyy ihmiskuntaan.

Pori, 7.8.1966

Olen ollut ihmisten ihmemaassa.

17.7.2009

Matkalla kotiin. Pikavuoro ei pysähdy ja bussi heittelehtii. Olin katsomassa videota nimeltä Kind of Blue, jossa soitti muun muassa Coltrane. Taidemuseon kahvilassa kaikui. Musiikki konsertteina on minulta nyt lopullisesti ohi. Kaikuu tai ihmiset pitävät meteliä.

Ehkä radiosta tulee joskus jokin konsertti, ja kykenen saamaan jotain selvää siitä induktiosilmukan avulla. Musiikin menettäminen on kuuroutumisessa pahinta. Mutta ukkoseen vielä herään jos se tulee yöllä. Jos on sellainen yö jolloin nukun. Silloin kun ei ole painajaisia.

Jazz-katu oli oksettava. Ei meillä ollut vuonna 1966 festareita perustaessamme aavistustakaan siitä, minkälaiseen saalistukseen ihmiset kykenevät. Voi olla silti että joillakin oli. Pilveilee ja kohta tulee ukkonen.

Bussi on tyhjäkäynnillä Merikarvialla. Kuski käy baarissa sisällä. Radiossa ei puhuta nyt lamasta vaan taantumasta. Ajattelen Veli-Heikin muotokuvaa, jossa hän oli juuri sen näköinen kuin hän oli vuonna kuuskytkuus. Koulukaverin koti oli kaunis, seinät täynnä kuvia, tytärkin on valokuvaaja.

Tuntui pahalta kuulla että Veli-Heikki on ollut kuolleena jo kauan. Ja tämä kokonainen ihmisikä välissä kutistunut olemattomaksi. Ajan kutistuminen ja venyminen on muuten hyvä, koska ei tarvitse edes ojentaa kättään ja aivot jo muistavat.

Missä kuljin taas

En oikeastaan kulkenut missä kuljin. Kun pääsin hyvän emäntäni, vanhan ystävän luo, parvekkeelta avautui huimaava näkymä. Vanhan koulukaupunkini sydän. Tuosta raatihuoneesta vähän alas ja oikealle oli ravintola Otava, jossa kuunneltiin maanantaisin jameja.







Se oli ennen näitä festivaaleja. Se oli ennen kuin olimme päässeet siihen pisteeseen, että saimme festivaalien pitämisen päätetyksi, joukolla. Talkoilla, lupia ja rahoja kerjäämällä. Minäkin, umpihumanisti, sain muutaman maksetun mainoksen Tampereelta asti.

Pori Jazz alkoi vuonna 1966, jolloin olin mukana yhtä paljon kuin perustamassa Sadankomiteaa, nuorisoteatteria ja elokuvakerhoa. Ei siinä ole mitään ihmeellistä: me olimme ensimmäinen suuri ikäluokka. En ole varma olivatko Sadankomitea ja ne kaikki muut samana vuonna mutta niillä main.

Olin päässyt menneisyyteni sydämeen yhtäkkiä ja odottamatta.

Mukana oli kaikenlaista porukkaa, mutta meitä yhdisti tietysti vahva muutoksen halu. Pori oli nukuksissa. Me kuljimme unessa sen kaduilla, kouluteitä, silloin vuosi pari aiemmin. Sitten mentiin kuka minnekin, mutta kesäisin johonkin aikaan olivat aina festarit.

Nyt on areena joka avautuu etelärantaan, Kirjurinluotoonkin on silta. Juuri tässä kuunnellaan arvoisaa paneelia, jossa otsikon mukaan kehotetaan: ”Älä vanhene, ei sinua kukaan hoida!”. Hirmuisesti siinä sitten huudettiin apuun vapaaehtois- ja omaistyöntekijöitä, poliitikkojen ja työntekijöidenkin puolelta.






Jälkeenpäin kuljettiin hieman allapäin takaisin asuntoon, piti haukata jotain koska seuraava juttu tulisi jo ihan hetikohta. Ei ihan heti mutta pian, ja piti saada puhutuksi. Mukaan liittyi lievästi kiihtynyt eläkkeellä oleva naispappi, joka todisti että ei viitsinyt tuolla ääneensä sanoa, mutta ei se niin hääviä ole tässäkään kaupungissa. Joku toinen sanoi että vanhusten hoidon alassyöksy hoitaa jo itse itsensä.

Niinpä kai.

Kuljin katuja ja asuin samassa korttelissa jossa asuin lukion viime vuosia käydessäni. Tori oli täynnä hilpeyttä ja hauskuutta, emmekä olleet köyhiä emmekä kipeitä vaan ostimme graavilohta ja siikli-perunoita. Ja Frascati-valkoviiniä, jota parempaa ei lämpimässä kesässä voi edes kuvitella.

Palanen Italiaa klassisistisessa kulttuurimaisemassa – Suomessa.

Sitten puhuivat isotherrat oikein screenillä Suomen brändäyksestä. Siinä oltiin keskellä jazzkatuja, useimmat varmaan vähän hölmistyneinä. Suomihan olemme me, eikä meistä voi tehdä brändiä mahtikäskylläkään! Sisään sinne Areenaan emme mahtuneet.

Mutta tavattiin ihminen, joka oli kiinnostunut kaikesta torilta ostetusta hyvästä ja pitkän lounaan jälkeen siitä hyvästä ajelimme tyytyväisenä hänen asuinmaisemiinsa, tehtaan piipun varjoon, Ahlströmin tehtaan ja Maire Gullichsenin maisemiin.

Olen minä ennenkin tiennyt että ilman rahaa ei ole kulttuuriakaan. Mutta en käsitä miksi meitä ei koskaan koulusta viety retkelle tänne suojeltuun tehtaan maisemaan? En ollut tiennyt että jotain niin kaunista on aivan Porin lähellä, Kaunismäellä.





Minua haastateltiin radioon. Porin jatsareiden historiikki ei ole sanallakaan maininnut meitä likkoja, jotka ideoimme ja puuhasimme aivan taatusti yhtä paljon kuin Porin lyseon ja yhteislyseon uljaat poijat. Ei varmaan kukaan meistä tullut ajatelleeksi että sukupuoli olisi ajattelussa ja työnteossa jollain lailla hirveän oleellinen asia. Siis silloin. Kuuskytäluvulla ja Suomen Porissa.

Vieläkin ihmettelen että olimmeko oikeasti olleet niin näkymättömiä vai oliko meitä kenties ollut siellä lainkaan. Siis yhtään ainutta?

Toisiin maisemiin

Pyöräretkeni ovat kulkeneet siellä täällä. Tien vierustat muuttuvat päivittäin. Sen jälkeen kun muutamana päivänä satoi ja toissapäivänä oli oikea ukkonen, horsmat ovat tulleet talojen kivijalkojen kaunistukseksi – vaaleanpunaista kuivuudesta kärsivien pensaiden keskelle.

En ymmärrä miksi sitä kutsutaan rentun ruusuksi. Tai ehkä nimenomaan rentuilla on kehittyneempi kauneuden taju kuin meillä useimmilla.





Vastapäätä auringonläikkiä on muutama penkki. Niissä istuvat ihmiset näyttävät vain katselevan. Kiirettä ei ole mihinkään. Suvisunnuntai on juuri tätä: voi ajatella pysähtyvänsä, ottavansa runokirjan esille, kuuntelevansa kaupungin kaukaista huminaa, linnut pitävät vielä meteliä, eivät ainoastaan roskisdyykkarilokit.

Haapaa vasten voi nojata ja lukea hetken aikaa.





Lähellä kotia on myös lampi, joka on ennen ollut keskellä suota, kuivunutta merenlahtea. Sisämaahan on ulottunut iso metsä. Juttelin tietä rakentavan miehen kanssa, joka kertoi että lapsena heillä oli metsässä vaikka kuinka monta majaa ja osasivat kulkea kilometrejä ilman että aikuisilla oli aavistustakaan missä lapset olivat.

Hän ei pitänyt siitä että piti olla taas panemassa uuden tien aluksi ja kasvien tukkeeksi asfalttia. Vanhempi mies vieressä nyökytteli. Metsän tuhoaminen oli väärin.






Tuttu arkkitehti sanoi vuosia sitten että täällä pohjavesi on hyvin matalalla. Ei pitäisi olla yhtään lisää asfalttia, joka ei päästä vettä käytettäväksemme. Sitä paitsi useimmiten muualla Suomessa sataa, ei täällä. Pilvipoutakin on harvinaista kesällä.

Lähden siis huomenna vähän kauemmaksi etelään lomalle. Sielläkin on lähellä merenlahtia, mutta ennen kaikkea ystäviä, musiikkia, keskustelua. Ei ole pakko paistaa. Ihmiset paistavat jos ovat paistaakseen, se riittää.

Kesällä kello viisi

Kesä rehahti lentoon viime viikolla. Betonitalossa se tarkoittaa kuumuuden varastoitumista seiniin ja ne hohkaavat pitkälle yöhön. Aamulla on muutaman tunnin viileyden aika jolloin saa jo nukutuksikin.

Mutta nyt valo on lempeä ja tyyni, ei edes tuule.





Täällä Merenkurkussa sataa harvoin enää kesäisin. Viime kesä oli poikkeus. En tunne ketään vanhaa kalastajaa, mutta epäilemättä he päivittelevät karikoiden yhä kiihtyvää kasvuvauhtia. Jäistä paljastuu yhä uusia kiviä, ne kasvavat jäiden alla talvisin.

Meillä on epäonneksemme pelastuslaitos aivan muutaman sadan metrin päässä ja helikopterit jyrisevät tästä yli miltei päivittäin. Kissat juoksevat parvekkeelta sisälle. Kiinanruusun nuput säikähtävät ja päättävät olla avautumatta juuri silloin.

Sitten kun helle iski, ilmeisesti veneet olivat onnellisesti päässeet saarilleen ja ihmiset asettuneet ja merkinneet merikarttoihinsa uudet karit ja kuumuus oli ainut olomuoto. Sitä kuuntelivat jo seinätkin. Ensimmäinen kukkanuppu avautui.

Ruusu tanssii.




Kun joutuu olemaan sisätiloissa lukuun ottamatta paria vesijumppaa, niin miltei näkee seinien yrittävän avartua ylöspäin, kohti ilmaa. Aivot lopettavat vähitellen toimintaansa, kunnes on pakko luovuttaa: edes lukeminen ei oikein enää onnistu. Mutta aivot ovatkin ne ihmisen kuumin väline, oli kyseessä sitten mikä ruumiintoiminto tahansa. Aivot tekevät työtä jopa nukkuessa, ne ahkeroivat jopa automaattivaihteella.

Malevitš katsoo seinältä niin kuin olisi katsonut aina.






Viime yönä taivas oli jo kylmä. En tiedä miksi sitä sinistä kutsutaan, mutta kyllä taivas oli auki aivan pohjoisnavalle asti. Ajattelin maaseudun ihmisiä ja mietin milloin hilla kukkii, mutta luulen että se ehti kukkia. Viljelijät ovat helteestä iloisia, heitä näkyi television uutisissa vihreiden kasvustojensa keskellä: jyvät eivät ole tyhjiä.

Yritän olla ajattelematta Runebergia ja Saarijärven Paavoa, mutta kyllä minä olen huolissani siitä että Suomella on yhä vähemmän kaupiteltavaa. Että me saisimme vihanneksia ympäri vuoden.

En oikein käsitä miten omavaraisuudesta oli varaa luopua. Pitää mennä kirjastoon hakemaan kirjoja, jotka saisivat aivot ponnistelemaan. Olisin vähän enemmän oman itseni varassa. Sisällä oli vielä toissapäivänä 28 astetta, nyt enää 22.

Lidia katselee menoa pihalla. Sille sitä merkitsevät lintujen sirkutus, ne hyppelevät puiden oksilla ja nokkivat syötävää. Ei se lintua kiinni saisi, vaikka sellainen istuisi eteen, kotikissa. Lidia sanoo Ngao ja Allu MIAU. Aamiaispöydässä mies sanoo kyllä keskustelevansa kissojen kanssa, mutta yksityisesti. Mitä ne sitten kiljuvat? Mitä minä nyt olen tehnyt?

Saisi sataa.