Ihan metsässä

En ole nähnyt suomalaisessa metsässä naavaa aikoihin. Nyt näin. Pääsin käymään mustikassa ystäväni kanssa vähän kauempana kaupungista. Naava on metsän saasteettomuuden merkki.

Meidän maailmanperintökohteemme täällä on Merenkurkun saaristo. Meillä on puhtaat vedet ja luulen että sitä myötä metsätkin ovat puhtaat. Täällä kotona on jossain laatikossa vieläkin Heurekasta saatu ympyrä, jonka päällä on pyöritettävä kiekko. Ympyrä osoittaa konkreettisesti veden kierron ja sen pitäisi todistaa todisteluni veden kierrosta puhtaana ja ravitsevana ja metsiä – siinä ohessa tietysti myös ihmisiä – hellivänä ja parantavana voimana. M.o.t.



Tulin takaisin aivan tolkuttoman iloisena. Olen yhä vankemmin sitä mieltä että kaupungeissa pitäisi olla oikeita metsälaikkuja, jonne ihmiset pääsevät vaikka vain jaloittelemaan tai fillaroimaan. Se edellyttäisi kaupunkien isiltä ja äideiltä parempaa suunnittelua, varsinkin sitä että moottoriajoneuvoilla pärisyttelemistä pystyttäisiin oikeasti vähentämään.

Saasteiden keskellä olemisesta voi tulla vain pää kipeäksi. Ja sitä myötä sitä tulee vihaiseksi ja rupeaa vähitellen hautautumaan sisätiloihin ja hautomaan vihaa kaikkia pöriseviä koneita käyttäviä tahoja kohtaan.

Käsittääkseni meillä on Euroopassa vieläkin alueita, joissa ainoat pärisijät ovat pärskähtelevät ja hirnuvat hevoset.

En tarkoita että pitäisi ruveta nostalgiatalkoisiin, mutta en todellakaan pidä nurkan takana väijyvistä city-maastureista pukumiehet sisällään sen paremmin kuin sen saman nurkan takana minua odottelevista viritetyillä mopoilla kaasuttelevista pikkupojistakaan.

Ja oi voi, jos menen valittamaan korvia huumaavasta metelistä (siis minun varttikuuloisenkin!) pihalla, jonka aiheuttavat puhaltimet. Kyllä, meillä käytetään niitä näiden isänmaan toivojen eli opiskelijoiden tuottamien roskien ajelemiseen keskelle jalkakäytävää. Tämän kesän pihan hitti ovat rikotut pullot. Siitä ne on sitten helppo noukkia kapean, yhtä lailla murisevan, lakaisukoneen uumeniin.

En näe enkä koe maaseutua sen paremmin paratiisina, kyllä se alkaa olla koneita täyteen ahdettu sekin. Ahdistavaa asumista.

Mutta paikka jossa sain olla käymässä viitisen tuntia (ja marjojen noukkiminen kyllä tuntuu edelleen koukistajalihaksistossa, auts), oli hiljainen. Löysin aivan hurjan mustikkapaikan, jossa ei voinut kääntyä astumatta vahingossa marjojen päälle.



Kesken kaiken kuulin jonkun linnun tirskuttavan. Ajattelin että se varoittaa minusta poikasiaan. Nousin seisomaan ja näin yhden linnun menevän piiloon kuusen taakse. Sitten seuraavassa puussa joku lintu tuli uskaliaasti hypellen yhä alemmas: sehän oli utelias!

Sitten huomasin että kuuset olivat täynnä hyppeleviä ja minulle nauravia lintuja. En tiedä mitä ne olivat, koska ne olivat vastavalossa kohti pientä merenlahtea. Mutta metsä kyllä vaikutti juuri sellaiselta, joita olen kuvissa nähnyt, kuukkelimetsältä.

Amerikkalaisten matkassa

Minulla sattuu olemaan erityissuhde Amerikkaan. Useimmilla maailman ihmisillä on jonkinlainen käsitys maailman mahtavimmasta maasta, mutta minulla se on jo kolmen sukupolven mittainen koska meiltä on aina lähdetty Amerikkaan.

Gary Snyder kirjoittaa vanhasta huojuvasta Wobblysta Seattlen työväentalon ulkopuolella. Hän on suomalainen. Wobbly tarkoittaa IWW-liikkeeseen kuuluvaa ihmistä, jollainen oli esimerkiksi John Reed. Hänet on haudattu Kremlin muuriin eikä hän ollut suomalainen, vaikka menikin Venäjälle vallankumousta tekemään Suomen kautta vuonna 1917. Liikenne Suomenlahdella ja Turun ja Pietarin välisellä rautatiellä on mahtanut olla hirmuinen. Vaarallinenkin se oli.

Nämä tarinat, esimerkiksi International Workers of the World-liikkeestä tai 10 päivästä jotka järisyttivät maailmaa tai vaikka Hemingwayn novelleista saavat minut miettimään, mitä Bob Dylan on ajatellut laulaessaan että I pity the poor emigrant who trambles in the mud. On hänen täytynyt ajatella sitä miten kansakunta on muodostunut ja miten se edelleen kiehuu kuin helvetinkattila, eivät ihmiset vieläkään pysy paikoillaan.

Luin juuri Jayne Anne Phillipsin kirjan Kiuru ja Termiitti. Siinä kerrotaan köyhän etelän valkoisten elämästä ja yhteisöstä. Oikeastaan jo sitä ennen lukemani toisen hienon amerikkalaisen prosaistin, Toni Morrisonin, opus Armo oli tämänkertaisen ajattelutuokioni alkulähde, koska siinä esitettiin esi-helvetinkattila, jossa ei ollut vielä yhteiskunnan piirteitä lainkaan, olipahan vain ihmisiä siroteltuna siellä täällä. Ei teitä edes rannikolla, vain sinnetänne risteileviä intiaanipolkuja.

Morrison on nainen ja orjien jälkeläinen, Jayne Anne Phillips on nainen ja tuntee valkoisen köyhälistön. Kummankin kirjailijan teksteissä on sen laatuista voimaa ja dynamiikkaa, jollaista harvemmin vähäverisestä Euroopasta löytyy.

Tiedän että tämä on klisee, mutta voin vakuuttaa että se samalla kertaa ei sitä ole, koska vastakohtaisuudet maassa ovat edelleen niin hurjat, että Euroopasta saa hakea.

Phillips kertoo Korean sodan aikaan sijoittuvan tarinan. Olin unohtanut koko sodan. Hain kirjastosta lisää Phillipsiä ja löysin vuonna 1984 julkaistun laajan perhetarinan nimeltä Machine Dreams. Siinä tarina alkaa Toisesta maailmansodasta ja jatkuu unen- ja lainomaisesti kohti Korean sotaa.

Sekä Morrison että Phillips osaavat vaihtaa näkökulmia hyvin luonnollisesti miehen ja naisen välillä – varsinkin lapset he tuntevat hyvin - ja siksi heidän suku ja perhetarinansa ovat sekä liikkuvia että eläviä. Ihmiset tunnistaa jo puheesta. Kumpikin kirjailija kertoo köyhistä, suorastaan vähäosaisista, mutta myös sieltä eteenpäin ponnistavista ihmisistä, jotka tuntuvat rajattoman optimistisilta ja rohkeilta.

Sukupolvien tarinoita, joita täplittivät sodat ja lasten syntymät.

Korean sota? Muistan kun istuin Abel'sin kirjavarastossa liimaamassa yliopistojen kirjojen kansia, työpaikka oli kellarissa ja tarkoitettu niille joille ei kerta kaikkiaan voinut olla muuta käyttöä: juuri highschoolista päässeille pennuille ja meille siirtolaisille, jotka emme pomojen mielestä olleet tarpeeksi hyviä vaikka osasimme useampia kieliä kuin mitä he oppisivat ikinä.

Silloin oli käynnissä Vietnamin sota.

Suurin osa meistä oli naisia, tottakai, näppäriä käsistä ja ikuisen kärsivällistä väkeä. Edessä istui vetysuperoksidoitu tyttö, jonka kanssa ehdittiin syödä pari voileipää 15 minuutin lounastauolla. Hän oli edellisjouluna mennyt naimisiin. Kysyin mitä hänen miehensä teki. No, oli Koreassa sotilaana. Päivittelin hänelle että olin unohtanut koko sodan, hänkin sanoi sitä ihmetelleensä, mutta ilmeni että siellä koulutettiin sotilaita Vietnamiin. Siis Etelä-Koreassa.

Nuori aviovaimo lähetteli kirjeitä ja paketteja ja tuskaili kun vastaukset viipyivät viipymistään. Sitten oli parin päivän loma joulun tai hanukkah'n kunniaksi. Tytön kasvoihin ilmestyi uudenvuoden jälkeen uurteita ja silmissä oli selvästi kovempi katse, terävämpi.

Kysyin että mitäs. Tyttö oli vaihtanut hiusten värin punaruskeaksi ja heilautti poninhäntäänsä tarmokkaasti. Että ei tiedä, kohautti vielä olkapäitään alleviivatakseen sitä, että ei todella tiedä.

Parin viikon päästä hän sanoi miettineensä asioita ja ajatelleensa että ovat ajautuneet erilleen. Että ehkä tieto Vietnamiin siirtymisestä oli muuttanut aviomiestä, ei hän ollut enää se sama iloinen veikko.

Kyseli tietäisinkö työtä mistä saisi vähän enemmän rahaa. Sanoin tytölle että menisi nyt opiskelemaan kun on niin nuorikin vielä. Tyttö osoitti päätään, että ei siellä ole ihan tarpeeksi tilaa. Seuraavaksi päiväksi kokosin hänelle nipun esitteitä ja kuukauden päästä hän kertoi hakeneensa muutamalle kurssille.

Kului puoli vuotta ja tapasin hänet sodanvastaisessa mielenosoituksessa. Mutta en edes muista hänen nimeään enää.



(Kuvan amerikkalaisesta rämeestä otti Michael O'Brien)