Työn ehdot

Meille tulee kaksi aikakauslehteä, joita ei myydä missään. Tarkennus: kulttuuriaikakauslehtiä. Tarkennus: tottakai hyvinvarustetut kirjakaupat ja kioskit myyvät vaikka mitä. Hyvään varusteluun on vain yhä vähemmän rahaa, kaikkialla. Tarkennus: hyvään kulttuurista kertovaan varusteluun.

Tämä tuli mieleen kun sain arvostelijanpalkkiokuitin tältä kuulta (voi käyttää veroilmoituksessa): 48 euroa. Veroton hinta toki oli 80 euroa. Yksi arvostelu oli präntätty. Rahalla maksan puolentoista kuukauden laajakaistan 1 MB nopeudella ja suostun siihen, että kaista ei aika  ajoin toimi lainkaan ja että yhden hengen toimitukseni on ehdottoman paperiton, koska 20 vuotta vanha printteri lopetti toimintansa.

Veroviranomaisille en voi mitään. Heillä on harkintavastuu ja se painaa raskaana koska he joutuvat tarkastelemaan verotusta siltäkin pohjalta, kuinka moni heidän byroossaan saa säilyttää työpaikkansa. En tiedä, mikä verovirkailijan kuukausipalkka on, mutta veikkaan että isompi kuin 48 euroa, siis käteen.

Ymmärrän kyllä hyvin, että köyhimmät joutuvat lamatalkoissa tekemään työtä eniten. Miksikö? Siksi varmaan, että heitä on eniten. Kyllä määrä jostain selviäisikin. Mutta eikö ole järkevää viedä niiltä, joita on eniten?

Isännälle tulee valtakunnallisen kuvataiteilijajärjestön jäsenmaksun kylkiäisenä Taide-lehti. Sitä ei saa Vaasan kaupungin mistään ostopisteestä sen paremmin kuin omaa lehteäni, Kritiikin uutisia. Joka tulee SARV-järjestön kylkiäisenä. 

Rupesin miettimään journalismia. Pöydällä sattuu lojumaan Kritiikin uutiset nro 1/09, jossa kerrotaan lehtitalojen kulttuurisivujen supistuksista. Tosin vain isoimmissa lehdissä. Katsoin netistä meidän senttareiden saamia tuloja ja huomasin, että on olemassa hienosti sanoen freelancereitä, jotka voivat kuulua Suomen sanomalehtimiesliittoon. 

Ehtona on että ansaitsee 600 euroa kuussa. Mutta liitolla olisi ehkä etuja puolellaan. SARV ei ole ammattiliitto, mutta vaikka olen kuulunut siihen jo 30 vuotta, en ole keksinyt mikä se on.

Sama koskee kuvataiteilijoiden järjestöjä. Jäsenmaksut peritään, mutta takaisin ei tule kuin lehti, joka on kyllä iso ja hyvälle paperille painettu ja hyvin toimitettu. Eikä pahaa sanaa köyhemmästä serkustaan, Kritiikin uutisista.

Syy huonoon asioiden yhteiseen hoitamiseen on meissä itsessämme. Emme osaa kertoa millään pätevällä tavalla olevamme tarpeellisia ihmisiä. Muistelen että jossain järjestettiin Päivä ilman taidetta -kampanja, huputettiin kaikki julkiset taideteokset. Lisäsikö se yleisön kiinnostusta ympäristöään kohtaan? Tuskin. Herättikö se unestaan valtion tai jonkun maakunnan taidebyrokraatteja? Ei, eivätköhän he nuku sikiunta ikuisesti ja aamen.

Katson tottakai katkerasti asioita kaukaa susirajan takaa ja tiedän että suurin osa isoista rahoista on jossain etelässä. Sitä paitsi en ole katkera. Siis itseni suhteen.

Mutta minusta on ongelma, että suuri yleisö ei hirveästi välitä kulttuurista eivätkä lehdet pidä kritiikkiä tarpeellisena instituutiona palvelemaan lukijoita, jotka kenties eivät huomaisi kulttuurin merkitystä ilman kriitikon juttua. Olisiko sellainen mahdollista? Että löytyisi myötämielisiä, jotka suostuisivat edelleen suvaitsemaan sivistystä? Että ihmiset ylipäänsä keskittyisivät kulttuuriin?

Ehkä aiheesta joku tekee vielä tutkimuksenkin. Minä olen tehnyt niitä parikin kappaletta, aivan oikeille kulttuuri-instansseille. Mutta ei niitä painettu eikä levitetty mihinkään. Toinen oli selvitys kuvataiteilijoiden asemasta täällä Vaasan läänivainaan alueella. Toinen taas oli historiikki kaupungin menneistä kesäfestivaaleista, ajalta jolloin kulttuurille annettiin vielä rahaa.

Hölmöintä oli se että tein työtä motivoituneena, sain siitä akateemista työttömyysapurahaa (=työllistettynä), ne harvat, jotka työt lukivat pitivät niitä tarpeellisina. Joku jopa toivoi että tästä lähtisi uusi ja ehompi kulttuurielämä.

Voi olla että osuin arkaan kohtaan. Ehkä muistutin byrokraattien mieleen kuka tekee sen työn, jonka avustajiksi heidät on palkattu. Ja mitkä ovat ne työn ehdot. 

Mutta piti puhumani näistä kahdesta kulttuurityöntekijän jäsenlehdestä. Niissä on paljon ja hyvää asiaa, tosin enimmäkseen etelän ihmisten näkökulmasta, mutta sekä Taide-lehdessä että Kritiikin uutisissa tuntuu siltä että niissä ihminen voi puhua kuitenkin kaltaisilleen.

Tuntuu vain pahalta että ihmiset jotka voisivat saada ajateltavaa näistä kulttuurilehdistä, eivät löydä niitä mistään. Puhe jää ammattikuntien sisäiseksi, vaikka kulttuuri  näkyy edelleen kuitenkin kaikkialla. No, ainakin jossain määrin.

Minulla on kyllä se käsitys että kulttuurin alasajo alkoi taideaineiden vähentämisestä peruskoulussa. Laman nimissä tietysti. Ei kulttuuri todennäköisesti ole niitä kouluja käyneiden nuorten aikuisten silmissä kovin korkealle arvostettu.

Nyt meiltä alkaa sitten loppua lukeva, kirjoittava, katsova ja ajatteleva kulttuuriyleisö. Voi olla että kyse on vanhasta muna/kana-asetelmasta, mutta kyllä nyt pitäisi ruveta jo tekemään jotain. Kuka tekisi? Poliitikot eivät ihmisistä välitä, ehkä meidän ihmisten pitäisi kohdata toinen toisemme? Missä ja milloin?

Kulttuurin kaunis pursi vajoaa...