Väliaika
Eilisen uimahallireissun jälkeisessä hyvässä olossa: voi vain nojautua taaksepäin ja miettiä mitä tuli toissapäivänä nähdyksi. Marssin päämäärätietoisesti kaupungin läpi tarkoituksena katsoa Kuntsin kokoelmia. Siitä tuli eräänlainen interludum, leikki on keskeytettävä vähäksi aikaa.
Aurinko paistoi ja lokit kiljuivat. Yleensä sanotaan että ne kirkuvat, mutta ehkä niitä oli siinä museorannassa sen verran paljon että siitä tuli lähinnä kakofoniaa. Runoilijat puhuvat lokin kirkumisesta. Linnun kirkaisu, sanoi joskus ehkä Marja-Liisa Vartio. Voi tietenkin olla että sekoitin sen proosateokseen nimeltä ”Hänen olivat linnut”. Siinä kävellessä kevätvalossa, joka ei ole suoraa, koska ilmassa on pölyä ja siitepölyä, pölyä joka tapauksessa. Kävely tähän aikaan vuodesta ei ole niin reipastuttava kuin on talvella ja on sitten myöhemmin kesällä.
Jostain syystä lämpö nostaa pölyn ilmaan taas. Nyt olisi hyvä lämpötila. Talvihiekoituksesta jäänyt pöly kiertelee. Saisi sataa kunnolla.
Ismo Kajanderin teos on yksi monista jonka muistin. Siinä on sankarivainajan seppele ja kuva sotilaasta. Sotilaan pääksi on osunut pojan lakkiaiskuva: samanikäisen pojan ylioppilaskuva. Siinä on kertomus aikakauden muutoksesta. Historiaan mahtuu saranoita. Tämä oli tietenkin 1960-luvulta. Minulla on sellainen mielikuva, että tästä Kajanderin teoksesta kyllä keskusteltiin.
Mutta näyttelyssä, jossa on esillä osa Kuntsin kokoelmista on paljon tuttuja. Olen kasvanut yhdessä muun muassa suomalaisen kuvataiteen modernismin kanssa.
Löysin Nietzschen opuksen nimeltä ”Tragedian synty”, se oli pdf-muodossa jollain saitilla, J.A. Hollon suomennos. Kuvittelin että en ole käynyt läpi näitä antiikin juttuja kuin joskus muinoin tenteissä, mutta näyttää siltä että olen lukenut enemmän kuin olen tiennyt. Tämä Nietsche oli minulle tuttu tapaus. Ja tässä on viittaus juuri tuohon opukseen, vaikka siitä ei ole sanottukaan:
Weltall kohoaa, lepakko ääretön,
kauheat siivet, joita koskaan ei mitata,
poimuissaan armeijat, keihäsmetsä,
maine ja kunnia ja uskonnolliset kulkutaudit.
Welt als Wille und Vorstellung
Die Welt als Wolle die Welt als Hölle und als
Verstelltheit
Sudennaamainen nisäkäs Mahtava piipittäjä
maistanut kaikki taudit kerännyt kaikki lemut
levittää itsensä
saapuu sulaan magmaan.
(Eeva-Liisa Manner: Orfiset laulut, osasto Strontium)
Kävellessäni muistin sen. Siis että tässä on Mannerin käsittelemänä nietzscheläisiä juttuja tuosta opuksesta nimeltä ”Tragedian synty”. Nähtävästi siitä ei ole olemassa uutta suomennosta. En pidä erityisen huonona J.A. Holloa kyllä. Selvää suomea se on. Ei kaikilla nykysuomen kirjoittajilla ole kielentajua ollenkaan siinä määrin.
Minulla on ollut montakin kaveria jotka ovat sitä mieltä että Nietzsche on runollinen tapaus. Ehkä Manner antaa tuossa runonpätkässä hänestä vähän vielä runollisemman kuvan. Sopii kyllä näihin aikoihin, kun maailmassa raivoaa taas kulkutauti. Minulla on sellainen mielikuva, että Manner olisi suomentanut jotakin Nietzscheä. Wikipedia on kehno sivusto, kun yrittää etsiä suomentajia. Kustantajilla tietenkin on omia tiedostonsa, mutta kustantajat ovat muuttaneet tai lopettaneet.
Eikä Nietzsche ole ollut mitenkään erityisen ollut viime vuosikymmeninä tapetilla. Siksi olen vielä vähän toivorikas. Tämä ei ole logistinen ongelma. Nyt on katsottava miten Nietzsche ylipäänsä ymmärtänyt antiikin kreikkalaisen tragediarunouden. On mahdollista että aikakausien muutoksista ei enää saa otetta. Nietzsche oli romantiikan ajan perillinen. Niin että mietin Euripidestä ja Nietzscheä, Euroopan kulttuuria.
Mannerin kirja joutui takaisin pölyiseen pieneen runokirjahyllyyn. Olisi käytävä useammin kävelyllä. Toisaalta olisi myös jaksettava lukea paljon enemmän. Kirjan lukeminen edistyy hyppäyksittäin, koska en jaksa istua koko ajan yhdessä paikassa. Kevät tuntuu jo.
Tapasin Kuntsin museossa paljon tuttuja. Suuri osa taitaa olla inaktiivisia, joita ei näyttelyihin enää huolita, tai jo kuolleita. Kuvataiteilijat jaksavat sitätyötä ainoastaan tietyn ajan. Suurin osa ei koskaan pääse niin kutsutusti nauttimaan työnsä hedelmistä. Että siis olisi ollut noin isolla joukolla kunnollinen taiteilijaeläke? Ei tietenkään. Ja keräilijät ovat rikkaita yksityishenkilöitä, joilla on tuo omituinen harrastus: kuvataide.
Kuntsin kokoelmien taiteilijoista, nyt esillä olevista, ei ollut yhtään outoa tai tuntematonta. Olen käynyt taidenäyttelyissä vuodesta 1954, suunnilleen, joten olen kasvanut yhdessä modernismin kanssa. Ensin näyttelyihin vei äiti ja sen jälkeen kun hän poistui sinne manalaansa lopullisesti, kuljin itse.
Ymmärrän hyvin senkin että sitten kun taiteilija heittää lusikkansa nurkkaan, niin pitää löytää paikka jossa polttaa se tuotanto. Kukaan ei sitä tarvitse. Jälkikasvun on varustauduttava oikein roviolla, koska semmoisista kodeista joutuu muutama tuhat kirjaakin hävitettäväksi. Moderneja klassikoita ei ole kukaan enää vailla koska se aika meni jo. Antiikin klassikoita taas ei kukaan enää kykene lukemaan koska mitään yhteistä historiaa ei ole.
Samaan aikaan on selvää että nämä historiat on tunnettava. Jos aikoo jatkaa työtä. Kaiken aikaa kuitenkin kuva ihmisyydestä tarkentuu.
Ajattelin pientä Kimmo Kaivannon maalausta, jossa ovat ne lumpeet. Se isompi sininen työ, Tampereen yliopiston yläkerrassa, ei enää viimeksi ollut paikalla. Olikohan se työ mosaiikkia? Niin jotenkin muistan. Mutta koska hänen työnsä oli omassa yliopistossani, tunsin oloni kotoisaksi. Suurin osa ihmisistä varmaan tuntee itsensä kodittomaksi koko elämän ajan.
Tämä on siis nimeltään interludum. Mannerin Orfisissa lauluissa on Strontiumin jälkeen Postludium. Sen alaotsikkona on:
Hyve on kevyt kuin hius
ja taivas toimii ääneti ja hajutta.
− Tsetse
En pysty jäljittämään tuota kiinalaista runoilijaa. Ainut, mitä äkkiseltään löytyy on se kärpänen, joka aiheuttaa unitaudin tai jotain vastaavaa. Muutoksia on tapahtunut tavassa translitteroida kiinaa enkä usko että Kiinasta suomentajia on ollut kovin monta. Ei näkynyt tätä runoilijaa myöskään Pertti Niemisen kiinalaisen lyriikan suomennosantologiassa (Veden hohde, vuorten värit. Otava 1987) jossa on kunnioitettava määrä runoilijoita. On tietysti mahdollista että Tsetse on tässä paikassa Eeva-Liisa Manner itse.
Mutta kun tämä on nyt väliaika, niin se ei johdu tietenkään muusta kuin valon täysin kohtuuttomasta määrästä. On hyvä oppia jälleen tähän kohtuuttomuuteen. Kun niitä fotoneita vielä pari kuukautta sitten joutui mittaamaan yhden käden sormilla, niin nyt ne jo pommittivat otsalle kirjavan aurinkoihottuman.
Että vuodenajat eivät vaihtuisi enää? Yksi ilmastonmuutos-skenaario pohjolaan on jääkauden uusi tuleminen, ties kuinka mones maapallon historian aikana. Interludum, kesken leikin?
