Piilossa katseilta

Kuolemaa en ole nähnyt koskaan. Isoäidin näin kuolleena, mutta ei hän näyttänyt itseltään. Ja hän oli vanha, jolloin ihmiset kuolevat muutenkin. Hän kuoli nukkuessaan.

En ole koskaan tehnyt eroa ihmisten ja muiden kuolevaisten välillä, se johtuu siitä, että eläimiä on aina ollut ympärillä ja olen tahtonut pitää yhteyden lajien yli. Maapallolla ei voi olla yhtä herralajia. Nyt kun sellainen on, on käymässä huonosti.

On siis luonnollista että meillä on kaupungissakin eläimiä. Meillä on aina ollut kissoja. Vanhin kissamme Allu (20 v. huhtikuussa) kuoli eilen. Nyt olen hyvin vakuuttunut siitä, että ihmisen pitäisi nähdä kuolema, tietää miten kuolinkamppailu etenee, tuntea avuttomuutensa, kun mitään lääkäriapua ei ole.

Allu sai maanantaina klo 14.46 halvauksen. Kerron nyt koko tarinan, joten jos ihmiset haluavat kääntää katseensa pois, lopettakoon lukemisen tähän.

Kuulin ääntä musiikkihuoneesta. Allu oli istunut siellä ja kuunnellut radion konserttia. Allu oli oopperakissa erityisesti, mutta rakasti myös muuta klassista musiikkia. Maanantaina se oli kamarimusiikkia. Näin että hän istui lampaantaljalla tyytyväisenä kun musiikki alkoi virrata kello 14 kaiuttimista. Hän selvästi hymyili.

Kuulin äänen musiikkihuoneesta 14.46. En tiennyt mikä se oli, mutta arvelin, että koska Allulla oli ollut vaikeuksia takajalkojensa kanssa pari päivää, hän oli ehkä pudottanut jotain tuolilta tai pikkupöydältä.

Musiikki soi vielä, kun Allu katsoi minua säikähtäneenä ja naukui apua pyytäen. Hänen takajalkansa olivat romahtaneet ja hän oli laskenut alleen. Ei onneksi lampaantaljan päälle. Nostin hänet hartioiden kohdalta ylös. Hän pääsi kävelemään. Mutta käveli hyvin hitaasti. Hän pääsi ruokakupilleen ja naukui taas apua pyytäen. Annoin hänelle tuoretta ruokaa ja vettä. Mutta hän ei syönyt. Sen sijaan hän meni olohuoneeseen ja asettui television eteen.

Jalat romahtivat uudestaan. Hän oli tajuissaan ja asetin hänet mukavaan asentoon sanomalehtien päälle noin kello 15.10. Menin yläkertaan ja kuuntelin kulttuuritunnin (yhä huonommaksi ja pintapuolisemmaksi muuttuvaa) ohjelmaa, yläkerran radio on yhdistetty induktiosilmukkaan, joten kuulen mitä ihmiset sanovat.

Kävin alhaalla hakemassa teetä, kissa näytti nukkuvan. Kulttuuritunti oli lopuillaan kun menin katsomaan kissaa ja näin että hän makasi liikkumatta, silmät auki. Hän hengitti kyllä. Silitin häntä, ei mitään reaktiota. Tajusin että nyt oli iskenyt aivoinfarkti.

Juoksin sulkemaan radion ja aloitin puhelinrumban. Kaupungin eläinlääkäri oli sairaslomalla. Sairaslomalla olevalle yhdelle ja ainoalle eläinlääkärille ei kaupunki myönnä sijaista. Sehän on normaalia, niin tehdään myös ihmisten terveyskeskuksissa. Haluan vain muistuttaa että täällä asuu noin 60 000 ihmistä, ja pihtaaminen terveyden/sairaudenhoidosta koskee eniten vähävaraisiin sairaisiin.

Päivystävä oli noin 150 kilometrin päässä ja hänellä oli pitkä jono potilaita odottamassa. Hän antoi jonkun yksityiseläinlääkärin nimen. Puhuin puhelinvastaajaan. Sitten soitin apteekkiin ja kysyin mikä on annosmäärä meillä olevaan kipulääkkeeseen, jos tulee tarve. Soitin yksityiselle eläinklinikalle, josta annettiin osoite eläinsuojeluihmiselle, klinikalla ei ollut kuin yksi lääkäri joka tarvittiin siellä. Puhuin taas puhelinvastaajaan.

Olin yksin, Lidia pyöri ympärillä, nuoli Allun korvia. Minä puhuin Allulle koko ajan, makasin sen vieressä. Silitin kumpaakin kissaa.

Soitin lopulta tutulle ihmislääkärille, joka selitti mitä on tapahtumassa. Hän puhui palliatiivisesta hoidosta. Kysyin mistä tiedän onko kissalla kipuja. Hän sanoi että tunnethan sinä kissasi, mutta yleensä kivun ilme on hampaiden paljastaminen tai murina, mutta ei korina. Ääni jota ihminen ei yleensä päästä. Puhuminen helpotti. Mies oli tullut kotiin ja meitä oli kaksi päivystämässä kissan ääressä ja Lidia tietysti myös.

Kello oli kuusi illalla, kumpikaan ihminen ei ollut syönyt mitään. Kissa oli syvästi tajuton. Syötiin mitä oli kaapissa, Lidia oli parvekkeella. Ihmislääkärin mukaan tajuttomuus voi kestää kauan. Että todennäköisesti enää aivorunko oli pelissä mukana. Siihen viittasi se, että nielemisrefleksi oli vielä olemassa ja potilas hengitti. Ihmisen ja eläimen kuolemisessa ei juuri ole eroa.

Joskus kymmenen aikoihin illalla silitin Allun otsaa ja hän siristi silmiään. Puhuin hänelle, muistutin suurista kalansaaliista, jotka hän ja hänen viisi vuotta sitten kadonnut veljensä Rudi saivat miltei joka päivä kun kävin ruuhella hakemassa särkiä ja ahvenia ja joskus isonkin hauen. Lupasin että mennään hänen kanssaan käymään mökillä ensi kesänä ja hän saa haistella haisuja, jotka tuntee.

Vähän sen jälkeen, kun televisio oli jo kiinni, istuin yläkerran portailla ja katselin Allua. Yhtäkkiä hän ojentautui pitkäksi ja avasi suunsa aivan appoauki, ikenet ja hyvin huonot hampaat sahasivat outoa liikettä, silmät rävähtivät auki, täydet mustuaiset, ei lainkaan väriä. Kurkusta kuului murinaa, en ole ikinä kuullut sellaista ääntä.

Meillä oli kiputulehduslääkettä. Saatiin se suuhun, mutta nielemisrefleksiä ei tullut. Olen varma että Allulla oli kova kipu. Puhelin soi, joku eläinlääkäri soitti, sanoin että kissa kuolee aivan pian.

Ei kuollut. Hän vaipui takaisin syvään tajuttomuuteen. Suusta alkoi valua vettä, piti panna pyyhkeitä posken alle. Pää oli aivan holtiton. Tassut alkoivat olla kylmät, peitimme kissan pyyhkeillä. Hän oli laskenut kohtauksen aikana uudelleen alleen, uudet sanomalehdet ja peräpään puhdistus. Mutta nyt hengitys oli hädin tuskin huomattava.

Menimme nukkumaan noin puolenöin maissa, aivan voipuneina. Herätys tuli kello neljä yöllä, Allu huusi. Sitten alkoivat krampit. Ne muistuttivat epileptistä kohtausta, jollaisia olen nähnyt paljon. Paitsi että kohtaus ei loppunut. Se jatkui, jatkui ja jatkui. Kurkusta tuli samanlaista ääntä kuin ihmisen kurkusta tulee juuri ennen kohtausta. Koko ruumis sätki.

Annettiin tulehduskipulääkettä ja vettä. Nielemisrefleksi toimi! Mutta kun siitä ei ollut mitään hyötyä, kävin olemassa pitkälläni ehkä tunnin verran. Painoin kuulevan korvani tyynyä vasten etten kuulisi huutoa, Lidia tuli ja nuoli poskeani, nukahti viereen. Kello seitsemän nousin ylös, kramppaus jatkui. Katsoin netistä milloin yksityinen eläinklinikka aukeaa. Siihen oli kaksi tuntia.

Kissa oli kääntynyt ympäri, välillä sen suu oli auki ja kieli väpätti, läähätti krampin loputtua, ja sitten suu sulkeutui ja tuli uusi kramppi. Yritin löytää eläinsuojeluyhdistystä, mutta se ei vastannut. Tajusin että kissa olisi ehdottomasti tarvinnut morfiinia, mikäli kyse olisi n.k. palliatiivisesta hoidosta. On selvää ettei sellaista anneta kissalle, eihän sitä monesti anneta kuoleville ihmisellekään, koska hän voisi jäädä koukkuun.

Kello yhdeksän sain yksityisklinikan vastaamaan. Kului puoli tuntia, jona aikana ehdin syödä vähän, eläinsuojeluyhdistyksen ylläpitämä kodittomien eläinten suojakoti lupasi viedä Allun klinikalle autolla.

Suoriuduttiin matkaan nopeasti ja vähän kymmenen jälkeen jätettiin edelleen kramppaava kissa ovensuuhun Kristiinalle, joka tuntuu hyvältä ihmiseltä. Muistan edelleen miten nätisti hän puhui, nuori likka.

Sattui sitten niin että tuttu eläinlääkäri, joka oli antanut Allulle ja Rudille hoitoa niiden ollessa nuorempia, oli ottanut Allun käsiinsä, antanut nukutuspiikin ja sitten myrkkypiikin. Myrkkypiikin vaikutus on sellainen, että siinä sydän voi räjähtää, kirjaimellisesti.

Allu parvekkeella noin viikko sitten

On mahdollista että Allun kuolema oli tuskallinen. Ihan niin kuin kenen tahansa ihmisen. Mutta kuoleman tekeminen on pitkällinen työ kenelle tahansa. Se ei ole helppoa missään suhteessa. Vaikka suren Allua, joka on melkein viimeinen jäljellä entisestä elämästä maalla, niin minusta kokemus oli suuri: nähdä kuoleman tulo.

Mökillä mustikassa

Kun ei ole autoa, niin piti käydä päiväseltään, kun mustikkaystävät Kaarlo ja Raili, autonomistajat, tahtoivat mukaan. Oli kyllä syytäkin, sillä tuossa takanani on kokonainen metsäpläntti niin täynnä mustikoita että en ole ikinä nähnyt vaikka olen niitä poiminut yli 50 vuotta. Meitä ei ollut läheskään tarpeeksi tyhjentämään metsä mustikoista. Karhuja takamettässä on, niin että jääpä sitten niille.

Ulkotilaan, etelänpuoleiselle seinälle on muodostumassa maataideteos, joka alkaa kieppumisensa näistä muutamista metreistä.

Sisätilassa on muuttunut ovi, joka alkaa muistuttaa ovea, niin kuin ne on ennen ajateltu. Mutta kun työssä on kuvataiteilija, niin kuin maataideteoksenkin tekemisessä, Leo, niin siinä on ehkä ylimääräistä voimaa. Pyydän kiinnittämään huomiota mustaan karmiin. Kuinka moni on muka nähnyt mustan karmin sisäovessa melkein ikinä?

Lopuksi piti pestä kädet. Nilkka nuljahti kivikossa. Nyt marjat ovat pakastimessa lukuunottamatta pientä määrää aamiaismarjoja. Ei niitä sovi paljon syödä ennen talvea.

Ulkona porottaa parastaikaa aurinko. Järveltä tuli sadekuuroja pari kappaletta, kun oltiin mettässä. Pitäisi saada kylä poimimaan ne mustikat, mutta olen kuullut että nuoret eivät jaksa. Ei päästy edes lähelle kielometsän aluetta. Pieni mäki oli siinä, niin että sadekuuron näki tulevan.

Pelkään ukkosia, onneksi nämä olivat vain suurieleisiä sadekuuroja, kiitos Ukko!

Taiteilija ja muusat

Olen ollut tietoinen amerikkalaisesta arkkitehdistä nimeltä Frank Lloyd Wright (1867-1959). Mutta en ole suuremmin ajatellut häntä. Hän oli amerikkalaisen pientalon rakentamisen ja yhteisöjen muodostamisen uranuurtaja.

Nimi Lloyd tulee äidin puolelta. Äiti oli hyvin tärkeä Frank Lloyd Wrightille koko elämänsä ajan. On houkutus ajatella että dramaattiset käänteet avioelämässä ynnä monet lapset olisivat tulosta ehkä äidin vaikutuksesta. Joka tapauksessa T. Coraghessan Boyle tuntuu pitävän äidin vaikutusta Wrightiin ratkaisevana. Äiti oli walesiläistä sukua. Siksi Frank-poika valitsi aikuisena toiseksi nimekseen Lloyd.

Uudistajan, uranuurtajan ja tässä tapauksessa  arkkitehtuurin esteetikon ura ei synny tyhjästä. Arkkitehti tarvitsee tukijoita aivan yhtälailla kuin vastuksia. Wright opiskeli alkuunsa Amerikassa, mutta sai käydyksi vain yhden lukukauden. Sen jälkeen hän hyvin pian joutui riitoihin opettajansa kanssa. Mutta oli hän ehtinyt jo paljon oppiakin.

Wright sai sitten stipendin Ranskaan, joka vaikutti hänen arkkitehtoniseen ajatteluunsa ratkaisevasti. Halulliset sielut löytävät kirjastoista tai netistä Wrightistä enemmän kuin tarpeeksi tietoja.

Sain käsiini T. Coraghessan Boylen, amerikkalaisen kirjailijan, romaanin nimeltä The Women. Kyseessä ei ole mistä tahansa naisista, vaan Frank Lloyd Wrightin vaimoista. Olihan heitä: Kitty, Mamah (jonka kanssa hän ei ehtinyt avioitua, kun tuhopoltto tappoi hänet ja muita talossa asuvia), Miriam ja Olgivanna. He kaikki vaikuttivat Wrightin työhön paljon.

Mutta vielä enemmän vaikutti Yhdysvaltain silloinen aika ahdas viktoriaaninen moraalikäsitys. Wright joutui muutaman kerran pakenemaan avioero-oikeudenkäyntejä, joihin hän joutui rakastuessaan uudestaan, mutta onnettomuudekseen ollessaan vielä naimisissa.

Wrightilla oli myös paljon lapsia, jotka vaativat osansa. Boylen kirja sijoittuu oleellisilta osin tähän taloon:

Talon nimi oli Taliesin. Sen hän rakensi itselleen ja toiselle vaimolleen Wisconsiniin. Se oli koti, mutta sen ympärille hän rakensi asuintiloja myös opiskelijoilleen, jotka asuivat Taliesinissa ja työskentelivät siellä. Boylen kuvaus työpaikasta ja kodista on tarkka ja yksityiskohtainen. Hän aloittaa kirjan ilmeisesti fiktiivisen japanilaisen opiskelijan muistelulla. Japanilaisella kertojalla on muutenkin merkitystä, koska Wright työskenteli Tokiossa ja rakensi sinne Imperial Hotel-rakennuksen, joka pysyi pystyssä suuressa maanjäristyksessä, mutta jonka sitten Tokion kaupunkisuunnittelijat ottivat ja tuhosivat.

Japanilla ja sen estetiikalla on selvästi ollut vaikutusta Wrightin muotokieleen. Boyle esittää Wrightin neuvottelemassa Tokiossa mukanaan vaimo Miriam, joka oli morfiini-addikti. Avioliitto ei kestänyt kauan, mutta avioeron saaminen puolestaan kesti. Wright oli koko elämänsä raittiuden puolestapuhuja.

Boylen kirjan lukeminen on haasteellista, ei englannin vuoksi, joka on sujuvaa ja kaunista englantia, vaan kirjan rakenteen vuoksi. Boyle aloittaa naisten kuvauksen Olgivannasta, joka oli hänen viimeisin vaimonsa, entinen Petrogradin Bolshoi-baletin tanssija. On oltava tarkkana, koska seuraavassa luvussa saattaakin olla toinen vaimo kuin edellisessä.

Paikan nimi, Taliesin, tulee walesin kielestä ja tarkoittaa noitaa tai druidia, jotka olivat eräänlaisia laulajia, meidän runonlaulajiemme tapaan. Y Gwir yn Erbyn y Byd - ”Totuus vaikka koko maailmaa vastaan” - sanonta on äidin suvun talon seinällä.  Boylen oma etunimi on iirin kieltä. Taustalla on siis kelttiläinen kulttuuri.

Naisten osuus on tärkeä Taliesin elämässä, sillä Taliesin oli rakennettu niin, että siellä saattoi asua suurikin määrä ihmisiä, omakustannushintaan. Paikalla oli paitsi opiskelijoiden asuntoja, myös navetta ja tallit. Ruokaa tuli myös puutarhasta.

Monella tapaa naiset olivat käytännön elämän hoitajia, mutta Boyle on sitä mieltä että avioliitot perustuivat tasa-arvoon. Mamah, jonka kanssa Wright asui Taliesinissa, oli tunnettu amerikkalainen feministi. Mamahilla oli oma työnsä, kirjoittaminen. Ilman naisen omaa työtä elämä ei onnistunut. Koti oli kaikille naisille myös työn tekemisen paikka.

Näkeehän sen, että Wrightin arkkitehdin työ tavallaan korostaa perheen yhdessäolon tarpeellisuutta, koska näkyvimpiä asioita taloissa olivat suuret takat. Niiden ympärille sopi mennä viettämään iltaa, musisoimaan, lukemaan ääneen, mitä vain.

Monelle opiskelijalle oli aikamoinen järkytys, että luentojen ja piirtämisen sijaan ensin pitikin mennä hakkaamaan halkoja tai lypsämään lehmiä. Taliesin toimi hyvin samalla tavoin kuin myöhemmin Saksassa syntynyt Bauhaus, jonka myös piti toimia omakustannusperiaatteella: moni opiskelija teki työtä tehtaassa. Opiskelijan piti osata erilaisia n.k. tavallisen ihmisen taitoja: kirvesmiehen, betoniraudoittajan ja jonkin muun teollisen osaamista.

Kumpikin opiskelukommuuni tähtäsi monitaitoisuuteen. Ihminen ei voinut olla pelkästään esteetti. Sillä ei kukaan pääse kovin pitkälle oikeassakaan elämässä. Kun Wright aloitti talojen suunnittelun ja rakentamisen maalla (Prairie-houses), oli selvää, että maatalous oli silloin yksi osa työstä, joka oli hallittava. Rakentamisvaiheessa piti tietysti olla mukana ammatti-ihmisiä, ihan oikeita insinöörejä ja teknikkoja. Mutta opiskelijat joutuivat kantamaan tiiliä siinä missä muutkin työläiset.

Tämä ei ole romantiikkaa. Wright oli hyvin käytännöllinen ajattelija siitä huolimatta, että hän oli kuuluisa kohtauksista, joita hän sai jos asiat eivät menneet juuri niin kuin hän halusi. Ilmiselvä diiva!

Tolkuttomat rakastumiskohtaukset, jotka riivasivat arkkitehtia, ovat kai ihan vain inhimillistä elämää. Amerikassa Hearst-imperiumi (ks. Orson Welles: Citizen Kane) oli voimissaan ja elettiin keltaisen lehdistön syntymisen vaihetta ja kuuluisa arkkitehti joutui takaa-ajetuksi. Ja pelkän romantiikan vuoksi!

Löysin kirjastosta Diane Massexin kirjoittaman opuksen nimeltä Wright-sized Houses (Thames&Hudson 2003), suosittelen vilpittömästi ihmisille, joita kiinnostaa asumisen ja elämisen edelleen muuttuva puoli. Wright käytti tilaa ja avaruutta, rakennuspaikan maan muotojen oli sovittava yhteen sekä rakennusmateriaalien että rakennustyylin kanssa. Yhteenotot insinöörien kanssa olivat väistämättömiä, mutta ehdottoman tarpeellisia. Sillä tavalla kehitys kehittyy.

Täytyy kai kerran taas kysyä, miksi Boylen kirjoja ei ole suomennettu lukuunottamatta yhtä, Hatka-cityä (Antero Tiusanen, 2009). Boyle on ehdottomasti nyky-Yhdysvaltain kirjailijoiden parhaimmistoa.

Minua jää kiinnostamaan Wrightin vaimojen muusan luonne. Että mikä se on se muusa, mikä on hänen tehtävänsä ja miksi niin moni (mies)taiteilija sellaisen tarvitsee? Olivatko vaimot tyytyväisiä osaansa? Lisäsikö tyytyväisyyttä aviomiehen kuuluisuus? Voiko naisella olla muusa, esimerkiksi mies?

Ehkä he todella rakastivat sekä puolisoa että arkkitehtuuria? Ilman rakkautta ei oikein ole elämääkään.