Taiteilija ja muusat

Olen ollut tietoinen amerikkalaisesta arkkitehdistä nimeltä Frank Lloyd Wright (1867-1959). Mutta en ole suuremmin ajatellut häntä. Hän oli amerikkalaisen pientalon rakentamisen ja yhteisöjen muodostamisen uranuurtaja.

Nimi Lloyd tulee äidin puolelta. Äiti oli hyvin tärkeä Frank Lloyd Wrightille koko elämänsä ajan. On houkutus ajatella että dramaattiset käänteet avioelämässä ynnä monet lapset olisivat tulosta ehkä äidin vaikutuksesta. Joka tapauksessa T. Coraghessan Boyle tuntuu pitävän äidin vaikutusta Wrightiin ratkaisevana. Äiti oli walesiläistä sukua. Siksi Frank-poika valitsi aikuisena toiseksi nimekseen Lloyd.

Uudistajan, uranuurtajan ja tässä tapauksessa  arkkitehtuurin esteetikon ura ei synny tyhjästä. Arkkitehti tarvitsee tukijoita aivan yhtälailla kuin vastuksia. Wright opiskeli alkuunsa Amerikassa, mutta sai käydyksi vain yhden lukukauden. Sen jälkeen hän hyvin pian joutui riitoihin opettajansa kanssa. Mutta oli hän ehtinyt jo paljon oppiakin.

Wright sai sitten stipendin Ranskaan, joka vaikutti hänen arkkitehtoniseen ajatteluunsa ratkaisevasti. Halulliset sielut löytävät kirjastoista tai netistä Wrightistä enemmän kuin tarpeeksi tietoja.

Sain käsiini T. Coraghessan Boylen, amerikkalaisen kirjailijan, romaanin nimeltä The Women. Kyseessä ei ole mistä tahansa naisista, vaan Frank Lloyd Wrightin vaimoista. Olihan heitä: Kitty, Mamah (jonka kanssa hän ei ehtinyt avioitua, kun tuhopoltto tappoi hänet ja muita talossa asuvia), Miriam ja Olgivanna. He kaikki vaikuttivat Wrightin työhön paljon.

Mutta vielä enemmän vaikutti Yhdysvaltain silloinen aika ahdas viktoriaaninen moraalikäsitys. Wright joutui muutaman kerran pakenemaan avioero-oikeudenkäyntejä, joihin hän joutui rakastuessaan uudestaan, mutta onnettomuudekseen ollessaan vielä naimisissa.

Wrightilla oli myös paljon lapsia, jotka vaativat osansa. Boylen kirja sijoittuu oleellisilta osin tähän taloon:

Talon nimi oli Taliesin. Sen hän rakensi itselleen ja toiselle vaimolleen Wisconsiniin. Se oli koti, mutta sen ympärille hän rakensi asuintiloja myös opiskelijoilleen, jotka asuivat Taliesinissa ja työskentelivät siellä. Boylen kuvaus työpaikasta ja kodista on tarkka ja yksityiskohtainen. Hän aloittaa kirjan ilmeisesti fiktiivisen japanilaisen opiskelijan muistelulla. Japanilaisella kertojalla on muutenkin merkitystä, koska Wright työskenteli Tokiossa ja rakensi sinne Imperial Hotel-rakennuksen, joka pysyi pystyssä suuressa maanjäristyksessä, mutta jonka sitten Tokion kaupunkisuunnittelijat ottivat ja tuhosivat.

Japanilla ja sen estetiikalla on selvästi ollut vaikutusta Wrightin muotokieleen. Boyle esittää Wrightin neuvottelemassa Tokiossa mukanaan vaimo Miriam, joka oli morfiini-addikti. Avioliitto ei kestänyt kauan, mutta avioeron saaminen puolestaan kesti. Wright oli koko elämänsä raittiuden puolestapuhuja.

Boylen kirjan lukeminen on haasteellista, ei englannin vuoksi, joka on sujuvaa ja kaunista englantia, vaan kirjan rakenteen vuoksi. Boyle aloittaa naisten kuvauksen Olgivannasta, joka oli hänen viimeisin vaimonsa, entinen Petrogradin Bolshoi-baletin tanssija. On oltava tarkkana, koska seuraavassa luvussa saattaakin olla toinen vaimo kuin edellisessä.

Paikan nimi, Taliesin, tulee walesin kielestä ja tarkoittaa noitaa tai druidia, jotka olivat eräänlaisia laulajia, meidän runonlaulajiemme tapaan. Y Gwir yn Erbyn y Byd - ”Totuus vaikka koko maailmaa vastaan” - sanonta on äidin suvun talon seinällä.  Boylen oma etunimi on iirin kieltä. Taustalla on siis kelttiläinen kulttuuri.

Naisten osuus on tärkeä Taliesin elämässä, sillä Taliesin oli rakennettu niin, että siellä saattoi asua suurikin määrä ihmisiä, omakustannushintaan. Paikalla oli paitsi opiskelijoiden asuntoja, myös navetta ja tallit. Ruokaa tuli myös puutarhasta.

Monella tapaa naiset olivat käytännön elämän hoitajia, mutta Boyle on sitä mieltä että avioliitot perustuivat tasa-arvoon. Mamah, jonka kanssa Wright asui Taliesinissa, oli tunnettu amerikkalainen feministi. Mamahilla oli oma työnsä, kirjoittaminen. Ilman naisen omaa työtä elämä ei onnistunut. Koti oli kaikille naisille myös työn tekemisen paikka.

Näkeehän sen, että Wrightin arkkitehdin työ tavallaan korostaa perheen yhdessäolon tarpeellisuutta, koska näkyvimpiä asioita taloissa olivat suuret takat. Niiden ympärille sopi mennä viettämään iltaa, musisoimaan, lukemaan ääneen, mitä vain.

Monelle opiskelijalle oli aikamoinen järkytys, että luentojen ja piirtämisen sijaan ensin pitikin mennä hakkaamaan halkoja tai lypsämään lehmiä. Taliesin toimi hyvin samalla tavoin kuin myöhemmin Saksassa syntynyt Bauhaus, jonka myös piti toimia omakustannusperiaatteella: moni opiskelija teki työtä tehtaassa. Opiskelijan piti osata erilaisia n.k. tavallisen ihmisen taitoja: kirvesmiehen, betoniraudoittajan ja jonkin muun teollisen osaamista.

Kumpikin opiskelukommuuni tähtäsi monitaitoisuuteen. Ihminen ei voinut olla pelkästään esteetti. Sillä ei kukaan pääse kovin pitkälle oikeassakaan elämässä. Kun Wright aloitti talojen suunnittelun ja rakentamisen maalla (Prairie-houses), oli selvää, että maatalous oli silloin yksi osa työstä, joka oli hallittava. Rakentamisvaiheessa piti tietysti olla mukana ammatti-ihmisiä, ihan oikeita insinöörejä ja teknikkoja. Mutta opiskelijat joutuivat kantamaan tiiliä siinä missä muutkin työläiset.

Tämä ei ole romantiikkaa. Wright oli hyvin käytännöllinen ajattelija siitä huolimatta, että hän oli kuuluisa kohtauksista, joita hän sai jos asiat eivät menneet juuri niin kuin hän halusi. Ilmiselvä diiva!

Tolkuttomat rakastumiskohtaukset, jotka riivasivat arkkitehtia, ovat kai ihan vain inhimillistä elämää. Amerikassa Hearst-imperiumi (ks. Orson Welles: Citizen Kane) oli voimissaan ja elettiin keltaisen lehdistön syntymisen vaihetta ja kuuluisa arkkitehti joutui takaa-ajetuksi. Ja pelkän romantiikan vuoksi!

Löysin kirjastosta Diane Massexin kirjoittaman opuksen nimeltä Wright-sized Houses (Thames&Hudson 2003), suosittelen vilpittömästi ihmisille, joita kiinnostaa asumisen ja elämisen edelleen muuttuva puoli. Wright käytti tilaa ja avaruutta, rakennuspaikan maan muotojen oli sovittava yhteen sekä rakennusmateriaalien että rakennustyylin kanssa. Yhteenotot insinöörien kanssa olivat väistämättömiä, mutta ehdottoman tarpeellisia. Sillä tavalla kehitys kehittyy.

Täytyy kai kerran taas kysyä, miksi Boylen kirjoja ei ole suomennettu lukuunottamatta yhtä, Hatka-cityä (Antero Tiusanen, 2009). Boyle on ehdottomasti nyky-Yhdysvaltain kirjailijoiden parhaimmistoa.

Minua jää kiinnostamaan Wrightin vaimojen muusan luonne. Että mikä se on se muusa, mikä on hänen tehtävänsä ja miksi niin moni (mies)taiteilija sellaisen tarvitsee? Olivatko vaimot tyytyväisiä osaansa? Lisäsikö tyytyväisyyttä aviomiehen kuuluisuus? Voiko naisella olla muusa, esimerkiksi mies?

Ehkä he todella rakastivat sekä puolisoa että arkkitehtuuria? Ilman rakkautta ei oikein ole elämääkään.

Eräs kirjallinen suhde

Kirjan kansikuva: vas. Anna-Maria Tallgren ja Aino Kallas.




Olen juuri lukenut Aino Kallaksen ja Anna-Maria Tallgrenin kirjeenvaihdon 30 vuoden ajalta (Elämisen taiteesta, toim. Silja Vuorikuru, Otava 2008). Ajankohta on historiallisesti mielenkiintoinen, vuodesta 1919 vuoteen 1955, suunnilleen.

Moniin asioihin minun on täysin mahdollista samaistua. Kun kirjaan, joka on dokumentti niin kuin kirjeeenvaihto on, samaistuu, niin elää samalla todellisuutta, joka Suomessa tuolloin vallitsi. Sisällissodan jälkeinen aika oli hyvin pienen suomenkielisen sivistyneistön piirissä toivon ja riemun aikaa, siihen ei vielä sisältynyt tulevan sodan aavistelua.

Sitten tässä on kyse eräänlaisesta sisaruudesta, työtoveruudesta, syvästä ystävyydestä ja myös tarpeesta tehdä edes jotakin, kun oli kulunut pitkään siitä kun saanut työskennellyksi. Kirjeen kirjoittaminen on voinut olla sitä tekemistä. Sehän on kirjoittamalla ajattelemista, tapa työstää tulevia tekstejä.

Kumpikin nainen oli syntynyt ennen 1900-lukua, joten 1920-luku merkitsi kummallekin täyttä tarmokasta työrupeamaa. Aikakausi välittyy selvästi kirjeissä.

Jokainen kirjeraportti on myös eräänlainen avunpyyntö: minulla ei ole ketään muuta joka lukisi näitä tekstejä ja arvostaisin kovasti mielipidettäsi.

Kirjoittaminen on yksinäistä työtä ja sen vuoksi kirjeitsekin tapahtuva apu on korvaamatonta. Kallaksen ja Tallgrenin perhe-elämä poikkesivat toisistaan oleellisesti. Kallas oli naimisissa virolaisen diplomaatin kanssa ja asui suurimman osan aikaa Lontoossa ja kasvatti siinä sivussa lapsiaan. Tallgren oli naimaton ja riippuvainen lehtien ja teattereiden pomojen hyväntahtoisuudesta. Yksinäinen naiskriitikko ja esseisti tarvitsi tuolloin joko aviomiehen (siis mistä tulee raha elämiseen?) tai komppanian vaikkapa entisiä miesopiskelutovereita, jotka auttaisivat.

Aino Kallaksen eläminen oli siis selvästi turvatumpaa. Mutta siviilisäätyjen ero ei erottanut ystävyksiä, pikemminkin päinvastoin. Kumpikin auttoi toistaan missä saattoi. Kallas oli syntyjään Krohnien sivistyneistösukua, Tallgren oli pappilan lapsi. Kummankin vanhemmat tajusivat mainiosti, että naisten oli aika astua täysvaltaisina koulutettuina kansalaisina Suomen elämään.

Muu yhteiskunta sitä ei ehkä niin selvästi tajunnut. Suomi oli aivan eri maa kuin nyt. Naisten koulutus ei ollut lainkaan itsestään selvää. Korkeintaan koulutus oli sitten käytännöllistä. Kun naiset kuitenkin aina menevät naimisiin, kuten silloin sanottiin. Kyllä sitä asennetta on vieläkin, mutta enemmän piilossa.

Tärkeintä oli kulttuurin edistäminen. Oikeastaan voisi sanoa että 20-luvulla Suomessa käynnistyi valistuksen ponnistus täysimittaisimpana siihenastisen kansakunnan (?) olemassaolon aikana. Kumpikaan kirjoittaja ei puhu sisällissodasta ja sen aiheuttamasta maan kahtiajakautumisesta. Aihe oli todennäköisesti tabu.

Aino Kallaksesta sen paremmin kuin Anna-Maria Tallgrenista ei ole olemassa täydellistä elämänkertaa. Kirjeenvaihdon julkaisu peittää ison puutteen.

Jään ihmettelemään monta asiaa.

Ensimmäinen on tietenkin aika. On hyvin lyhyt aika siitä, kun naisen asema – ja tässä tarkoitetaan suomenkielisen yliopistosivistyksen saanutta naista – oli huomattavasti heikompi kuin nyt. Naiset saivat äänioikeuden, mutta se ei taannut yhteiskunnallisia tai taloudellisia oikeuksia.

Kallaksen perhe oli taloudellisesti turvattu ja kiitokseksi miehelleen Oskarille Aino Kallas kirjoitti hänestä elämänkerran. Kallas oli aika suosittu sekä prosaistina että näytelmäkirjailijana, hänen teoksiaan käännettiin jo hänen elinaikanaan muille kielille. Silti ei ollut koskaan itsestään selvää että Viron myyteistä aiheensa ottava suomalainen kirjailija – suorastaan aikansa EUROOPPALAINEN – saisi jokaisen romaanin julkaistuksi ja suopeat ja ymmärtävät arvostelut kaikista näytelmistä.

Ei kenenkään kirjoittajan elämä ole koskaan epävarmaa parempaa. Naisten tilanne oli selvästi miehiä heikompi.

Vaikuttaa siltä, että virolainen yleisö oli jopa epäluuloinen Suomenlahden pohjoispuolelta tullutta kirjailijaa kohtaan. Ehkä ajatuksena oli, että vain virolaisilla saattoi olla tietoa oman maansa mytologiasta. Virallinen politiikka oli kyllä heimoaatteen läpitunkemaa, mutta saattoi jäädä liturgiaksi.

Tallgren on todennäköisesti tuntematon nykysuomalaisille. Kriitikko-esseistit jäävät tuntemattomiksi – joku saattaa muistaa vielä Kamalan Kajavan, mutta ei ehkä enää sitä, kuinka paljon luutumia Kajava tuli Helsingin Sanomissa murskanneeksi teatterista ja televisiosta kirjoittaessaan. Tallgren aloitti samassa lehdessä mutta joutui sitten ulos. Lehden herrat pitivät häntä tarpeettomana. Kirjeenvaihdon ja varsinkin Kai Laitisen kirjoittaman lyhyen Tallgren-esseen luettuani mietin, että Erkko tai johtokunnassa istunut kirjailija Santeri Ivalo (ja mitäs hän kirjoittikaan?) olisivat olleet epäluuloisia Tallgrenin aika suureen vaikutusvaltaan nousevan Tulenkantajien sukupolven piirissä. Tallgrenin työtä nuoret pitivät tärkeänä. Tallgren julkaisi sentään neljä kirjaa esseitä, jotka käsittelivät kirjallisuutta.

Kallas ja Tallgren puhuvatkin Tulenkantajista ja siitä kuinka kovasti paljon porisee padan kannen alla. Kallas päätyy toteamaan että uusi polvi se on siellä tulossa. Niinhän se oli, vaikka Tallgren ilmoittaa kyllästyneensä nuorten tempauksiin silloin tällöin.

On hirveä onnettomuus että 20-luvun ”toivon lempeen” aika päättyi sitten 30-luvun kyräilyyn ja AKS:n esiinmarssiin: sodan kumu voimistui täälläkin. Huolettoman aherruksen aika jäi lyhyeksi. Vain 20 vuotta rauhaa. Sitä on vaikea kuvitella nyt kun eletään Euroopan pisintä rauhanjaksoa. No, Balkania lukuun ottamatta.

Helsingin Sanomista Tallgren kirjoittaa kirjeessään 10.6.1932:
Ja että sanomalehden on seurattava yleisön makua. Päivälehden perijä on siis yksinomaan rahamylly…Olen surrut sitäkin niin. Ja ollut katkera, sillä en ole jalo – palvelin lehteä 15 vuotta, joten minusta Erkolla olisi erinäisiä ’velvollisuuksia’, kun olen kadottanut terveyteni hänen rahamyllyssään – enkä pyydä apua, vain – työtä, joka hänen olisi erinomaisen helppo järjestää, ilman että kenenkään etuja pienimmälläkään tavallaan loukattaisi, ja niin että lehden arvo sentään jonkun silmissä nousisi. – ”Valvojaa” hallitsee Linkomiehen kankea henki, muistathan, ja Söderströmin – johon sekä Jäämaa että Saarimaa niin lämpimästä puolsivat ja puhuivat suuresta ’kyvystäni’, - valittaa, mutta… Joten minun on jälleen vain jäätävä tänne, Maarian pappilaan, ja mitä siitä tulee, en tiedä. Mutta onhan vielä edes valoisat illat ja marraskuu edes jonkun kuunkierron päässä…

Kumpikin kirjoittaja masentui ajan ilmiöistä. Kallas sätti Englannin päättämätöntä politiikkaa Hitlerin Saksan suhteen ja Tallgren joutui kerta kaikkiaan heitetyksi Helsingin piireistä ulos, jopa rakastamastaan Kansallisteatterista, jossa hän oli toiminut johtaja Eino Kaliman apulaisena hyvin pieni palkkioin, tottakai.

Sodan aikana sielunsiskot joutuivat heitetyksi erilleen Tukholmaan ja Turkuun. Sairaudet olivat jo naisten elämässä ja loppuelämä oli kummallekin vaikea.

Olen lukenut ennen tätä tietysti Edith Södergrania ja Hagar Olssonia (joiden kirjeenvaihto on myös julkaistu kirjan muodossa) ynnä muita ruotsinkielisen kirjailijapolven tekstejä 1910-20-luvuilta. Suomen sivistyselämän keskus oli asettunut Kannakselle ja Viipuriin. Helsinki oli välttämätön paha niin kuin nytkin. Tosin Kannaksen merkitys saattaa olla muistojen kultaama, koska sitä ei enää ole.

Tämäntyyppiset kirjailija-kohtalot ovat ehkä ohitettu vaihe. Vai ovatko?

Kirjeenvaihdosta ilmenee, että Kallas ja Tallgren eivät koe olevansa vastakkaisella puolella barrikadia niin kuin nykyään on usein laita. Kriitikko saattoi olla oikeasti kirjailijan paras ystävä ja tukija.

Minulla on tunne, että jos esimerkiksi Tallgrenin tekstejä (ja ehkä hänestä kirjoitettu väitöskirja) julkaistaisiin ja jos ilmestyisi kunnon Kallas-elämänkerta, meillä olisi selvempi kuva lyhyen sivistyksemme historiasta. Nyt kun se alkaa olla jälleen uhattuna.

Tällä kertaa kotimaisin markkinavoimin. Joilla markkinoilla on kyllä ulkomaisia osakkeenomistajia.

Mikä siinä oikein on, että kun talous tuntuu toimivan, niin sivistys poljetaan maan rakoon? Mikä on se mekanismi joka saa lukevan yleisön tyhmistymään siihen määrään kuin näyttää olevan nyt? Olettamukseni on nyt niin kuin aina, että tyhmyys on kyllä hankittu ominaisuus.

Euroopassa näkyy tietysti kaiken aikaa heiluriliike, joka muuttaa kansallisia kulttuureita. Se voisi olla myös hedelmällinen tila. On toivottava, että se sitä kohta taas onkin.




Yleisön pyynnöstä esitän tässä kuvan omasta muusastani, n. 6-8 kk. vanhasta Lidiasta.