Matkalle lähtiessä

Minulla on harvoin asiaa pois kotoa. En matkustele vain matkustellakseni. Nyt on lähdettävä katsomaan sairaiden lasten perään. Huomattava taas kuinka omat äidinpäiväni ovat kadonneet sumuun, enkä aina saa selvää pienten puheesta.

Onneksi olen ollut ennenkin. Enkä saa enää tartuntaa vesirokosta – minulla on ilmennyt herpes zoster- virus kahdesti, ensin 3-kuukauden ikäisenä ja sitten vyöruusuna joskus kymmenisen vuotta sitten. Ensimmäiseen olin kuolla, toisen tullessa toivoin mieluummin kuolevani.

Mutta nämä lapset ovat hyvinsyöneet, on annettu vitamiineja ja huolehdittu siitä ettei päiväkotipäivistä tule liian pitkiä työpäiviä. Vanhemmat tekevät työtä perheensä hyväksi ja lapset ovat tärkeitä aivan eri tavalla kuin minä ja muut ikäiseni olivat. Vaikka on lama-aika, se ei ole tuonut kaikkialla läsnäolevaa pulaa, joka oli omassa lapsuudessani.

Olen hiljakseen nautiskellut lukemisesta ilman kiirettä. Henry David Thoreau (1817-67) oikeastaan enemmänkin saarnaa kuin kirjoittaa hyväntahtoisia ylätyylisiä esseitä. Löysin kirjastosta hänen suomennetun kirjansa Vaellus vuorelle ja muita esseitä (Green Spot, 2007), tätä ennen en olekaan lukenut häneltä muuta kuin opuksen Walden, suomennettu muistaakseni jo ajat sitten, ehkä suomennetun teoksen nimi oli Metsässä, mutta en ole varma. Kyllä se hyvinvarustetuista kirjastoista vielä löytyy.

Thoreau tuli väistämättä vastaan, kun äidyin kesken kiireistä muuta kirjoittamista käymään läpi beat-runoilija Gary Snyderin tekstiä. Vaikka en ole varma kuin beat Snyder on verrattuna Yhdysvaltain itärannikon 1950-luvun runoilijoihin. Snyderista on enemmän asiaa täällä.

Thoreau on hätkähdyttävän ajankohtainen edelleen. Hänestä on puhuttu paljon ja hän on monen vihreän ajattelijan esikuva. Vihreydellä en tarkoita poliittista puoluetta. Puolueet valitettavasti korruptoituvat päästessään valtaan, tai ainakin sen liepeille. En tiedä keitä nämä Arkadianmäellä keikkujat ovat. Yhden heistä olen tavannut lapsena, mukava tyttö, mutta nyt jo aikuinen. Ihmiset muuttuvat. Aikuisuuteen kuuluu useimmiten oleellisesti viattomuuden menetys – vaikka ei sen tarvitsisi kuulua.

Tässä sitaatti esseestä Periaatteeton elämä, jonka soisi totisesti kaikkien ihmisten lukevan mitä pikimmin:

Työläisen tähtäimessä ei pitäisi olla toimeentulo, ”hyvän homman” saanti, vaan jonkin työn tekeminen kunnolla. Jopa aineellisessa mielessä olisi kaupungeille taloudellista maksaa työntekijöilleen niin hyvin, etteivät he tuntisi työskentelevänsä alhaisten päämäärien, kuten pelkän hengissä pysymisen vuoksi, vaan tieteellisten, jopa moraalisten päämäärien edistämiseksi. Ei pidä koskaan palkata ihmistä, joka tekee työtä rahasta, vaan sellainen, joka rakastaa sitä mitä tekee.

Tässä tulee mieleen tämän päivän jako ihmisten kesken. On rupusakkia, joka päätyy amikseen, ammattikouluun (vai onko se korotettu opistoksi?), ja sitten niitä jotka pääsevät kovan pänttäämisen jälkeen yliopistoon. Yliopistoilta on resurssit viety. Ammattikoulujen resurssit taas ovat riippuvaisia kunnanisistä ja -äideistä, jotka eivät ole koulutuksesta olleet kovin kiinnostuneita – ainakaan täällä päin. On riittänyt että oppilaita on ja opettajilla työpaikka. Surkeata.

Ketään ei pitäisi halveksia. Pitäisi olla niin, että työn tekeminen kunnolla olisi ihmisille ilon ja ylpeyden aihe. Silloin ei syntyisi näitä keinotekoisia vapaa-ajan vieton paikkoja, vaan ihminen saattaisi kulkea kaupungissa ja osoittaa tuota tienpätkää, jota hän on ollut tekemässä tai tätä rakennusta, jossa hänen kaverinsa ovat töissä.

Yliopistot ovat sitten luku sinänsä. Sieltä tulee ulos yhä enemmän täysin maailmasta irrallaan olevia ihmisiä, joille tärkeintä on vain päästä kiinni mukavaan työpaikkaan ja ansaita oikein paljon rahaa.

Kaikkien oppilaitosten keskeyttämisprosentit tuntuvat olevan nousussa. Työn tekemistä pidetään välttämättömänä kiusaamisen, kyttäämisen ja ylipäänsä huono ilmapiirin luomisen vuoksi. Ilmapiiri on sairas. Ei ole enää väliä sillä, missä kukin nuori aikuinen on opiskellut.

Hän joutuu oppimaan nokkimajärjestyksen työssään ensimmäiseksi. Tuskin tilanne oli Thoreau'lle outo. Pikemmin tilanne oli jos mahdollista hirveämpi kuin nykymaailmassa. Itärannikon Massachusettsissa metsästettiin täysin sydämin etelästä karanneita orjia. Ihmisen omistaminen oli tärkeämpi asia kuin ihmisen itseisarvo.

Ei moraali siitä ole noussut. Kun orjuus sitten jostain syystä – muistaakseni humanitäärisistä – lakkautettiin, tuli tilalle hetipaikalla muita päsmäreitä ihmisiä polkemaan. En tiedä päästäänkö heistä koskaan.

Yksi asia oli selvästi eri tavalla Thoreaun aikana kuin nyt. Kirjailija ja ekofilosofi voi suorastaan lyyrisesti puhjeta ylistämään puhdasta ja koskematonta luontoa. En ole koskaan tietääkseni käynyt Concordissa, jossa Thoreau eli, mutta tuskin siellä enää on useita villiomena-lajikkeita, jotka kypsyvät makeimmilleen ensi lumilla. Tuskin siellä on villieläimiä aivan kodin lähellä ihasteltaviksi. Eiköpä vain sielläkin käytetä hyönteismyrkkyjä viljelysmailla.

Olisiko muu edes mahdollista?

Kaislat sentään jaksavat ylös likaisesta vedestä, vielä.

Sisätiloja

On vaikea tottua jossain määrin helpompaan arkipäivään. Ei insuliinipistoksia kissalle aamuin illoin, ei valtavaa kissanhiekan rahtausta, ei sydän kurkussa kulkemista, että mitä mikäkin ulvahdus tarkoittaa.

Kissan olemiseen ihmisen kanssa kuuluu valppaus. Pari vuotta Lidia joutui olemaan jollain tapaa kakkosena. Kissoilla ei ole laumaeläimille kuuluvaa pysyvää asemaa ihmisten tai toisten kissojen suhteen, koska kissat ovat yksinäisiä metsästäjiä. Mutta toinen voi olla vahvempi kuin toinen.

Lidia ilmaisee itseään paljon pienemmillä eleillä kuin isoin kissa joka meillä on ikinä ollut, Allu. Kyynmetsästysaikoinansa se taisi painaa kahdeksan kiloa. Ynnä kaikki karvat päälle. Se oli pelkäämätön ja hurja metsästäjä, kun taas Lidia on ensimmäinen kissamme, joka ei ole selvästikään elänyt maalaiselämää koskaan.

Se eksyy jos se menee ulos. Se säikähtää jos joku puhuu lujaa. Sen uhittelu Allun ”ensisijaisuutta” kohtaan johti säännönmukaisesti siihen, että se sai päin korvia vanhukselta.

Kaikki täällä asuvat ovat vielä surun ja hämmennyksen vallassa. Se ei mene ihan äkkiä ohi.

Syksyn tulon huomaa siitäkin, että Lidia pehmeätassu ei tahdo enää parvekkeelle kovin usein. Nytkin pilveilee. Sen sijaan se tahtoo usein syliin. Se on oppinut yhden viikon aikana puhumaan enemmän kuin koskaan. Siis meille. Hänellä on saattanut olla joku muu ihmisuhde tai ihmissuhteita, löytökissa kun on, mutta nyt se seurailee meitä kaiken aikaa ja sillä on paljon asiaa.

Kun ihmisperhe on tottunut siihen, että Allu ja sen veli Rudi karjuttiin kuriin, niin Lidialle moinen ei käy lainkaan, se on arka ja herkkä. Lidia on perinteisellä tavalla hyvin naisellinen.

Se tahtoo turvaa. Paitsi että miksi eivät maskuliiniset kissatkin, ihmisetkin, sitä tahdo, olivat sitten kolleja tai natuja.

On tietysti parempi olla ihmismäistämästä eläimiä liikaa. Se vain että kun olemme nyt hänestä yksin vastuussa (ja ihmisistämme siihen määrään kuin voimme), niin kissan asema korostuu. Siitä tulee lapsi.

Auringon kierto on alempana ja sen valo viistoutuu yhä enemmän. Toisaalta valo on keltaista, kesän kova valo on poissa. Olen joskus keskustellut korttelin afrikkalaisten kanssa heidän maansa valosta ja heidän mielestään Suomen kesävalo ei ole edes valkoiseen päin, kun he vertaavat sitä afrikkalaisten monasti ympärivuotista kohtisuoraan valoon.

Harmittaa että useimmilla ei ole valokuvia kotoa, miltei kaikki ovat pakolaisia ja lähteneet kiireesti, kun on ollut pakko.

Viimeiset kiinanruusut kukkivat. Se ei ole koskaan kukkinut niin paljon kuin nyt. Nam Le, vietnamilaissyntyinen monessa maassa asunut nuori kirjailija, kertoo henkilönsä suulla kotikorttelinsa ympärillä kukkivista kiinanruusupensasaidoista. Sellaisten luominen olisi täällä mahdotonta. Mutta alakerrassa asunut vietnamilaisperhe kasvatti suuren osan ruokaansa ison lasin alla läpi kevään ja kesän. Jos olisin tiennyt Vietnamin kiinanruusuista, olisin kysynyt.

Nam Le'n kirja Merimatka on lukemisen arvoinen, koska hän sattuu olemaan kirjailija joka on hyvin aistivoimainen. Ei, kaikki prosaistit eivät ole sellaisia.

Sen vuoksi novellien ihmisetkin ovat niin kovasti elossa olevien tuntuisia. Tuohan on hirveä klisee, mutta ilman aistien kertomaa ihmiset eivät ole eläviä kirjoitettuina. Ihmiset ovat tietenkin nähty ympäristöään vasten. Sen vuoksi kiinanruusuaidat ovat oleellinen asia.

Mutta olen kirjoittanut kirjailijasta kotisivuilla, jostain syystä tämä foorumi ei tunnu yhdelle kirjalle varatulta. Ehkä se johtuu kuvien läsnäolosta. Esineet osuvat käteen tai kirpoavat, kun on sisällä ja keskittyy työhön. Katse osuu johonkin erityiseen, joka ei onneksi ole sanallistettavissa. Esineiden ja tapahtumien olemassaolo korostuu.

Vaeltelin sisällä edestakaisin yhtenä päivänä ja löysin uudelleen tämän esineen. Päivä sattui olemaan se, jolloin verkkoyhteys vaihteeksi katkesi ja aiheutti katkon juuri tekemääni työhön, joten piti saada pyöritellä ja muotoilla jotain kädessään.

Ilmeni että esine on koristeltu versio Paolo Uccellon keksinnöstä Italian 1400-luvulta, siis renessanssin ajalta, nerojen kaudelta. Leonardo da Vinci ei ollut ainut. Ei kuvantekijä ollut sen parempi kuin kultaseppä. Mutta niillä joilla oli kyky tehdä käsillään, käsittää tekemänsä merkitys, oli sitten äkkiä mesenaatteja ympärillään.

Quattrocento oli laajan ajattelun aikakausi, en pääse mihinkään siitä että kyllä siinä oli alkamassa uudenlainen aika kaikille ihmisille. Juuret olivat keskiajalla, eikä siinäkään ole mitään pahaa saati pimeää. On vain muistettava, että oikeasti kehitys ja uudistuminen ei ole lineaarista, niin kuin meille on näinä uusimpina aikoina historian kirjoista opetettu.

Syksy

Kirjoitin amerikanystävälleni että The Fall fell like a wall. Niin täällä kävi. Kun olin mustikassa, sateli ihan niin kuin kesällä, oli lämmin. Nyt pari viikkoa myöhemmin pitää olla fillarilla ajaessa käsineet kädessä.

No, kun ei naismuistiin ole ollut yhä kuumaa kesää (ja sen voi todistaa mökin lämpömittarista, jossa osa elohopeaa on juuttunut saman naismuistin mukaan lukemaan 27, mutta kävi todistettavasti tänä kesänä yhdellä hennolla viirullaan 33 asteessa), niin tällainen yhtäkkinen pudotus on kuin seinä. Kun ilma oli muuttumassa kävin fillarilla pitkin merenrantaa katsomassa miltä seinä näyttää siellä. Sehän vyöryi kohti ja tiesin että kohta olen litimärkä.

Menin metsän suojaan. En ollut naavaakaan nähnyt aikoihin. Täytyy olla niin, että huolimatta viimeaikaisesta, kaupungille erittäin kalliiksi tulleesta ökyrakentamisesta nimeltä asuntomessut, ilma on edelleen aika puhdasta. Sitä ei uskoisi täällä keskustassa, kun pöly tunkee sisään joka henkäyksellä. Lattiat on pestävä kaksi kertaa useammin ja vesi on melkein mustaa.

Mutta en muuttaisi ökytaloon vaikka maksettaisiin. Ne ovat rumia. Ne eivät ehkä kaikki ole yksittäin rumia, mutta riitelevät toistensa kanssa niin että raikaa. Rakentajille voisi joku viimeinkin ruveta opettamaan estetiikan alkeita. Siis edes alkeita.

Sitten tulivat kuulaat päivät. Hanhet kerääntyvät merenlahdille höpisemään omiaan. Ne töräyttelevät, sitten ne saavat välillä kohtauksia ja sukeltavat veden alle ja rupeavat ajamaan toisiaan takaa kuin vimmatut. Katselin niiden touhuja ja höpötystä sen verran kauan, että päädyin toteamaan että ne eivät ole ihan järjissään.

Tai ehkä ne ovat täpinässä kun tietävät kohta lähtevänsä pitkälle reissulle. Kuvassa on kanadanhanhia. Ne tuntee siitä, että ne aika ajoin haukkuvat kuin koirat. Eivätkä pelkää ihmisiä lainkaan.

Mutta piti sanomani, että Torpeedo on lähempänä tulemistaan. Täältä näkee miten ja milloin. On siihen niin pitkä että odotukseen ei kannata ruveta, vaan on mietittävä mitä tekee syksyllä. Kohta on vaihdettava talvimatot sisälle. Kirjoja on luettava järjestelmällisemmin, on tiedettävä mitä lukea, on katsottava mitä kustantajat kustantavat. Lukematta ei voi olla, koska kirjoissa on elämiä niin paljon enemmän kuin mitä ikinä tulee itse tietämään. Sen lisäksi kirjoista tulee tiedonjyväsiä, jotka panevat lähtemään kirjastoon lisää tietoa.

Elämät ja tieto ovat arvo sinänsä. Ei minun tarvitse kysellä motiivia edes itseltäni.

Mutta itse esine, saksalainen kilpapyörä vuodelta 1936 on sen verran jykevä tapaus, että sillä voi kulkea helposti syysmyrskylläkin. En minä sillä ajele, se on teräsrunkoinen ja kulkee kuin veturi, minä ajaisin sillä päin jotain seinää ja menisi loppukin polvesta hajalle.

Sillä tosin pärjäisin seinälliselle todennäköisesti amislaisia, jotka pakottivat minut sateessa vastaantulevan liikenteen kaistalle niin että kaaduin, siis Jopolla. Kylkiluussa on nyt sitten murtuma. Torpeedo olisi saanut sen muurin leviämään. Että tulivat ja auttoivat minut pois autojen tieltä? Ei, nauroivat vain. Taisi olla heidän päivänsä kohokohta.

(Kaikki kuvat voi klikata isommiksi!)