Eilen kuoli kirjailija Matti Pulkkinen. Hän kirjoitti lyhyen mutta hyvin painavan tuotannon. Minua vuotta vanhempi kirjailija oli ajatellut isoista kirjoistaan saaneensa aivoinfarktin, joka sitten lopetti hänen kirjailijantyönsä.
Kun kuulin hänen sairastuneen vuonna 1988, arvelin aivojen kielellisen kohdan saaneen aikaan sairauden. Kirjat olivat voimakkaan ekspressiivisiä ja paksuja järkäleitä, jotka eivät juuri jättäneet lukijalle hengähdystaukoa. Kirjoittamisen on täytynyt olla kova ponnistus.
Luin Pulkkisen esikoiskirjan Ja pesäpuu itki, kun sitä suositteli tuttu suomen opettaja. Meille oli syntynyt uusi maaseudun kuvaaja ja olin siitä iloinen. Vuosi oli 1978. Suomi oli siinä vaiheessa enimmäkseen tyhjentynyt Etelä-Suomeen ja Ruotsiin Suuren muuton aikana, mutta minä olin juuri muuttanut maalle perheen kanssa Helsingistä. Minusta kokonaisen kansan liikekannallepanossa ei ollut mitään järkeä. Lähellä Pulkkisen asuinpaikkaa, Kainuussa, on toisen itäsuomalaisen taiteilijan, tanssija Reijo Kelan suuri pellolle rakennettu teos Hiljainen kansa. En ole varma missä pitäjässä ja millä kohtaa teos on, mutta oletan itäsuomalaisten suunnilleen sen paikallistaneen.
Kun itse näin kylien tyhjentyvän, kun kuulin ihmisten puhuvan koulujen, pankkien, kauppojen loppumisesta, en voinut muuta kuin siunailla että minulla sentään on auto. Auto oli tilapäisratkaisu. Se mitä olen kuullut asumistani alueista nyt on pahempaa kuin olisin voinut kuvitella. Ihmisiltä on viety jopa puhelinlinjat. Ei ole kylätielle syytä pysähtyä kuuntelemaan lankojen huminaa. Pesäpuu-kirja kertoisi näistäkin, jos se olisi ilmestynyt nyt.
Puhelinlankojen humina ei ole turhanaikainen ääni. Se oli lapsuudessa 1950-luvulla oikeastaan ainut ääni joka tieltä iltaisin kuului. Päivisin kuului kaikkialta työn ääniä – ja meidän lasten huuteluja lahden yli kavereille. Elämää oli, se ei ollut mennyt vielä pois.
Seuraava kirja Elämän herrat oli aivan erilainen kirja ja sen luin kiinnostuneena siksi, että mahdollisesti ihmiset keksivät kuitenkin keinoja auttaa itseään ja ympäristöään. Kirjan aihe oli psykoterapia. Frank Lake oli saattanut alkuun terapian, jossa ihminen opetettiin käymään syntymänsä läpi uudelleen. Terapiat olivat ryhmäterapioita, niistä kuulin ainoastaan tarinoita, mutta käsitykseni on, että terapia-muoto oli käytössä aika yleisesti.
Ennen tätä päivää en ollut tiennyt, että Pulkkinen oli opiskellut psykoterapiaa muun muassa Sveitsissä ja että terapian tulo Suomeen oli osin hänen työtään.
En tiedä parkaisivatko ihmiset terapiasession lopuksi vai eivät. Varmaan heitä on rohkaistu karjaisemaan ja kiljaisemaan. Näin kuvitetun esityksen kirjan aiheista Vaasan kaupunginteatterissa joskus aika pian kirjan ilmestymisen jälkeen. Silloin 1980-luvulla Pohjanmaalla oli vielä useissakin teattereissa niihin vartavasten töihin hakeutuneita ihmisiä, jotka muodostivat sitten ryhmän, eräänlaisen ensemblen, ja sai aikaan uudenlaista teatteria. Asuin kaukana kaupungista, mutta ystävien kanssa järjestimme kyydin ja itsemme teatteriin, koska aihe ja kirjailija varsinkin kiinnosti meitä.
Esityksen jälkeen oli keskustelu. Sellaisiakaan ei ehkä enää kovin usein teattereissa järjestetä. Ne ovat työläitä, koska suomalaiset ovat ujoa väkeä eikä heitä välttämättä saa juomaan alkoholia puhehalujen lisäämiseksi, ei vaikka olisi viikonloppu. Teatteri on nimittäin ollut suhteellisen arvokas paikka. Se ei ole ollenkaan sama asia kuin seurannäyttämön esitys. Niitä oli tuolloin vielä olemassa useammassakin pitäjässä. Pitäjässä saattoi jopa olla useampi seurantalo, jossa pidettiin iltamia.
Olin muuttanut maalle katsoakseni joidenkin vanhojen sukulaisten perään. Ei siinä mitään erityisen epäitsekästä ollut, kyse oli vanhuksista, jotka olin tuntenut aina ja tahdoin edelleen kuulla tarinoita menneistä ajoista. Minusta sellainen vaihtosuhde, että lämmittää saunan, tekee ruokaa ja huolehtii edes alakerran kunnolla siivotuksi parin kolmen illan tarinoiden palkkioksi on todella hyvä.
Matti Pulkkisen seuraava romaani, Romaanihenkilön kuolema, oli sitten sellainen, jonka tulin lukeneeksi arvostellakseni sen. Siitä oli äärettömän vaikea kirjoittaa, koska se ei pysynyt missään raameissa, siis se kirja. Kirjan nimen olisi pitänyt siitä jo varoittaakin. Jostain syystä kirjasta nousi meteli. Käsitän että meteli koski lähetyssaarnausta ja kehitysaputyötä, kumpaakin, jotka Romaanihenkilön mielestä olivat täysin pielessä. Sittemmin olen kuullut useampienkin kehitysapuihmisten sanovan että vikaa on monessa asiassa. Niitä on kuulemma vaikea ruveta edes listaamaan.
Sitten iski aivohalvaus kirjailijaan. Hän joutui opettelemaan kirjoittamisen alusta asti. En ole lukenut hänen viimeistä kirjaansa, Ehdotus rakkausromaaniksi, joka ilmestyi vuonna 1992. Ei ole mitään erityistä syytä miksi en ole sitä lukenut, on vain ollut joitakin muita ajankohtaisia kirjoja silloin.
Mutta ajattelen noita kolmea ensimmäistä kirjaa ja minusta niiden perusteella voi sanoa, että meillä on eiliseen asti elänyt keskuudessamme poikkeuksellisen hieno kirjailija. Pulkkinen on kyllä varmasti muuttanut oleellisesti suomeksi kirjoitettua kirjallisuutta. Olen ajatellut että yksi syy hänen lahjakkuuteensa on varmasti ollut Itä-Suomesta peräisin ollut voimakas kielen taju. Oikeastaan olen aina ajatellut, että läntisen ja itäisen puhutun ja kirjoitetun kielen välillä on iso ero.
Itäiset ihmiset saavat minut kadehtimaan kieltä, jonka he saavat synnyinlahjanaan. Aina välillä pysähdyn kuuntelemaan kotomaakuntani puhetta, silloin tällöin. Ei sekään ole huonoa kieltä. Mutta se ei tartu eikä ilmaise aivan niin kovaäänisesti ja selvästi kuin itäsuomalaisten kieli. En pidä eroa pahana, on hyvä että suomea on monenlaista.
Mutta silti olen vähän kade. Sillä 6-vuotiaaksi saakka olen itse ollut itäisen puheen piirissä. Kyllä se kieli on muistissa, vaikka en enää osaa puhua saati kirjoittaa sitä. Kun perhe muutti, se otti lapset mukaansa. Lapsilta ei kysytty mitään.
Pulkkisen Romaanihenkilön kuolema jäi lainaksi yhdelle vanhukselleni. Nyt talossa asuvat vieraat ihmiset. En tiedä miten kirjalleni kävi. Mutta epäilen että sitä kukaan on koskaan lukenut. Sitähän pidettiin vaikeana teoksena.
Täällä on kevät ja kaikenlaisia kukkia on puhjennut nupuista, rehotus vallitsee. Keväät ovat vanhusten ja sairaiden kuoleman aikaa erityisesti. He eivät kestä valon äkillistä lisääntymistä.
