Zen ja keskikesän arvoitus

Sisäinen elämämme ja ulkoinen

virtaava maailma

ovat kuin sokean miehen ylitettävä

puunrungosta tehty silta.

Mieli joka pystyy sen ylittämään

on paras opas.

(Aikuin Ekaku, 1685-1769, enso-maalari)

Ja hän miettii miten. Ja hän miettii miksi.

Mutta osaa katsoa sinne mitä ihmiset eivät huomaa eivätkä näe. Hän sanoo itselleen: minulla on luontoni. Ja näkee tämän niin kuin joskus ennen:

Ylimaallista valoa

Ei ole satanut pitkään aikaan. Mutta tämä on tilastollisesti Suomen aurinkoisinta seutua. Seurauksena on vain se että nurmikukat jäävät pieniksi. Vaikka mehiläisillä onkin hyvät lentoilmat, niin tuuli puhaltaa aina väärään suuntaan ja ne putoavat ruohon sekaan kun piti päästä orvokin kitaan. Täällä tuulee aina.

Viime viikolla on ollut kuunpimennys. Mutta juhlin sitä päivää ennen enkä siis nähnyt sitä. Täällä todennäköisesti ei olisi ollut pilviä edessä. Näinä aikoina viikkovillissä oleminen on erityisen helppoa, sillä seinäkalenterimme on Australiasta, eli siinä viikko alkaa sunnuntaista kun se meillä taas jostain syystä päättyy sunnuntaihin.

Olen myöhästynyt hammaslääkäriltä vain kerran koska olen kuvitellut että on tiistai, vaikka onkin ollut maanantai. Vai miten se nyt meni, väärin kuitenkin. Tuolilla kalenterin alla lojuu käyttämätön Stormossenin (biokaasulaitoksen) kalenteri, mutta siinä taas päivät ovat väärin. Siis kalenterin mukaan nyt olisi maanantai ja 19. heinäkuuta.

Ilmeni äsken että vuosi oli väärä, 2010. Sinänsä sillä ei ole väliä onko tämä vai viime vuosi. Mutta on pakko pitää lappuja ja lippuja jääkaapin ovessa, että muistaa edes jotain. Päivät on katsottava sitten joko lehdestä tai tietokoneesta. Tähän koneeseen ei saa suomalaista kalenteria, jossa olisi sunnuntai viimeisenä päivänä viikossa. Kalenteri on kyllä suomenkielinen ja siinä on oikeat kirkollispyhät.

Aivan taatusti valtionkirkko on sotkenut senkin jutun. Eikä ole toivoakaan valtion ja kirkon erosta niin kauan kuin liikenneministeri on kristillisestä puolueesta vai oliko se? Jotakin se ministeri oli jo höpissyt siitä, että homopareja ei saa vihkiä eikä heille saa antaa adoptio-oikeutta. Voi olla että asia ei kuulu liikenteen alaan lainkaan. Mutta on omituista että tasa-arvon vastainen ministeri saa häärätä hallituksessa. Pohjois-Euroopan maine menee.

Joka tapauksessa tulimme pari iltaa sitten kaupungin läpi oudon oranssissa ilmassa. Yksi tuttu sitten lähetti kuvan kaksoissateenkaaresta joka oli kaartunut kaupungin ylle. On täytynyt olla kosteutta jossain edes!

Valon ylimaallisuus senkun korostui kun ilta oli muuttumassa kesäyöksi. Meillä on valkoinen japanilainen paperilampunvarjostin. Se rupesi näyttämään kuunpimennykseltä. Vaeltelin työhuoneessa taivastellen.

Otin kameran yöpöydälle ja sille löytyi käyttöä. Japanilainen paperivarjostin, se kuunpimennys, alkoi näyttää yhä omituisempia värejä ja niille löytyi myös varjoja.

Viimeiseksi ennen nukahtamista aamupuolella lähetin toiveen rouva Kantorille (muotokuvapiirros kuuluisan matemaatikon vaimosta kohtalonköynnöksen ja posliinikukan vieressä), että hän ilmoittaisi minulle unessa, miten värien fysiikka toimii. Oletan että tässä ilmiössä on kyse fysiikan laeista, joita en tunne lainkaan.

Minulla on jossain täällä Pilvibongarin käsikirja, joka todennäköisesti selittäisi mitä ilmakerroksissa on tapahtunut ottaen huomioon kaksoissateenkaaret ja kaikki, mutta kirja on tietenkin poisjuossut. Ellei Lidia olisi niin ilmiselvästi kädetön, epäilisin, että hän on ruvennut katsomaan pilviä.

Ei siinä muuten olisi mitään ihmeellistä, paitsi sikäli, että hän on tähän asti ollut kiinnostunut ainoastaan nopeasti liikkuvista, värikkäistä hahmoista televisioruudulla. Kirjat ovat hänen mielestään täysin toisarvoisia. Puhumattakaan lehdistä, jotka ottavat tilan jonka hän tahtoo ihmisen sylistä. Kissa tuntee ja tietää aina arvonsa.

(Huom! kuvat saa hiirellä klikkaamalla niin isoiksi että rouva Kantor ja muutama muukin naisen nimi erottuu kuvista!)

Syreenien aikaan

Koi tarkoittaa yleensä aamunkoita. Mutta se tarkoittaa myös toukkaa, josta tulee perhonen kunhan se on syönyt poskeensa koko perheen villavaatteet. Kaupungeissa on usein myös villaan erikoistuneita muita ötököitä, jotka saavat terminaattorit liikkeelle.

Käsittääkseni perhe joutuu muuttamaan pois siksi aikaa. Kesällä siinä ei ole hirveästi ongelmia, voi vaikka lainata ystävänsä telttaa. Mutta talvella turkiskuoriaisen löytyminen huushollista on kamala asia.

En ymmärrä miksi aamunkoi ja tuholaiskoi ovat sama sana. Englanniksi ei sanota erikseen että villansyöjätoukka, vaan kaikki vähemmän kauniit perhoset ovat nimeltään moth. Minä luulin ensin, kun näin niitä lentelevän ympäriinsä, että moth on perhonen. Mutta se onkin butterfly, eli voikärpänen. Eikä sanaa yökölle ole englannissa erikseen.

On käsitettävä siis, että suomen ja germaanisten kielten etymologialla ei ole mitään tai juuri mitään tekemistä toistensa kanssa. Miksi olisikaan, eihän meidän ihmistenkään välillä ole kovin tiivistä yhteisyyttä. En usko että paljon mainostettu pohjoismaisuus on sen kummempaa kuin ei-eurooppalaisille tarkoitettu design-myyntihoukutin. Tai ehkä sillä on joskus voitu myydä eteläeurooppalaisille demokratiaa.

On ehkä unohdettu että demokratia on alunperin kreikkaa. Ensimmäinen demokratia, sen ateenalainen malli, perustui orjatyölle. Kun lukee yleisönosastoja tai ammattiliittojen lehtiä, vaikuttaa siltä, että meidän työpaikkamme eivät juuri poikkea orjatyöstä. Ei siitä edes paljon makseta, siivoojana tai marketin kassana olemisesta.

Olen miettinyt sitten että mistä ihmiset ottavat kaiken ihmisarvonsa kun työssäkään ei kunnioiteta. Sitten ovat lisäksi koulu- ja työpaikkakiusaamiset jotka päättyvät siihen, että vanhainkodissa ei enää kuin odotetaan kuolemaa: ihmisestä tulee nyytti.

Ihmisellä ei enää ole arvoa. Lapsille kannattaa opettaa arvottomuus heti alkuunsa. Ei tule pettymyksiä ja jos sitten olettamusten vastaisesti he olisivatkin taistelijoita, tai peräti pärjäisivät aivoillaan, niin sittenkin varmasti Gaussin käyrä toteutuisi edelleen.

Juhannukseen asti ehkä kestää tätä kesän kukkimista, ei ihan. Meillä tuomet kukkivat komeasti. Niitä oli erilaisia tuomia, erivärisiä kukkia. Talvi oli ollut kova, mutta puut heräsivät henkiin. Aivan kesän alussa tulee poteneeksi hybristä ihan vain värien loiston vuoksi.

Sitten tulee nemesis ja sitä jatkuu kauan. Kahdesta ikkunasta näkyy koin kehräämä vaippa ja sen sisällä matoja jotka kaluavat puut puhtaiksi. Minusta olisi oikeudenmukaisempaa että kuolema tapahtuisi syksyllä vasta. Ei ole ehkä tahoa jolle valittaa kuitenkaan.

Niin kuin aina kuvista saa isoja klikkaamalla!

Hyönteiset alkavat sopeutua ilmastonmuutoksen ääriolosuhteisiin? Sattumia tulee vuosittain? Lajit tulevat muuttumaan? Ehkä pihalle olisi pitänyt istuttaa pinjoja. Sitten voisi kuvitella olevansa Roomassa kesähelteellä.

Vanhan vaiheilla

On mahdollista että istuin Vanhalla, tai sitten istuin jossain muualla. Oletan että vuosi oli 1966 tai 1967. En juuri tuntenut Helsinkiä, paitsi tien Rautatieasemalta Kallioon, jossa asui sukulaisia. Ne olivat läheisempiä sukulaisia kuin ne joiden luo mentiin jouluksi tai pääsiäiseksi. Läheisyyden mittaa ystävyys, joskus harvoin rakkaus myös.

Oli ollut lähellä joulu tai pääsiäinen, kun istuin Vanhalla, muuten olisi ollut luentoja yliopistolla. Joku tuttu pysähtyi äkisti katsomaan ulos ikkunasta. Maassa oli lunta, palelin aina. Mutta Stockmannin kellon edessä seisoi hyvin laiha joulupukki. Ajattelin että amerikkalainen joulupukki ei ole vielä saavuttanut Suurta Tavarataloa. Joka vuosi kävin katsomassa tavaratalon ikkunat, ikkunoissa oli liikkuvia leluja ja mekaanisia olentoja.

Se tuttu kiskoi minut ulos ja sanoi, että mennään tapaamaan Kalevia. Olin jo ymmärtänyt olla kyselemättä liikoja, joten menin. En ehtinyt saada takkia mukaani. Vanhalla oli vahdissa pelottava Kerberos ja mietin mahdanko nähdä enää takkiani ikinä.

Ilmeni että Kalevi oli kaveri joka oli pukeutunut punaiseen kauhtanaan. Minusta se näytti enemmän itämaiselta munkilta kuin joulupukilta. Oli sillä kyllä karvalakinreuhtana päässään. Siinä oli valkoista lampaankarvaa.

Kalevi ei luonut meihin silmäystäkään. Niinpä tuttu vinkkasi että mennään kulman taakse ja kurkitaan. Kalevi heilutteli pieniä kortinnäköisiä kädessään ja huusi että ostakaa joulukortti. Vain viisi markkaa.

Minulla oli viisi markkaa, joten menin ostamaan yhden joulukortin. Se oli punainen kortti, mutta siinä oli yhdessä kulmassa kysymysmerkki. Tiesin kyllä kenelle kortin lähettäisin.

Kuulin että se oli runoilija Kalevi Seilonen. Sitten kun istuimme Vanhalla samaan aikaan, kuulin myös että hän oli kotoisin Mikkelistä ja tunsi minun Kallion sukulaiseni. Siinä oli eikä ollut jotain niitä yhteensitovaa. Mikkelissä ja Kalliossa, kummassakin.

Kalevi oli silloin jo kirjoittanut runokirjoja ja sitä varten sen joulukortteja ostettiin. Joku näytti minulle mitä ylioppilaslehti oli kirjoittanut Kalevin kirjasta Tosiasioita minusta:

Minä väitän että Seilonen esittää vääriä tietoja ja että hän hämää lukijaa, yllyttää yhteiskuntaa. Hän valmistautuu kohtaamaan poliisit torilla; mikä tätä yhteiskuntaa vaivaa kun se ei pane sitä liisteriin.

(Jussi Kylätasku, Yo-lehti)

Tiedän että Kalevi kirjoitti mielessään melkein koko ajan. Mutta aina sitä ei näkynyt ja silloin se varmasti kirjoitti kokoelmia. Kalevi oli aika tavalla minua vanhempi, mutta ei puhunut niin kuin pikkulapselle. Arvelin sen johtuvan Kallion sukulaisista. Tai ehkä se johtui Mikkelistä, jossa oli myös sukulaisia.

Minä kuljin silloin monen kaupungin väliä ja kesät töissä Ruotsissa. Kalevi kirjoitti Helsingistä, johon en ollut ihan saanut vielä tuntumaa:

Iso kaupunki tämä Helsinki ja meitä on pirusti,

mistä meitä riittää. Tuore pommin kuva pelottaa meitä, se on pelkoa.

Asuminen on väsymistä matkalla,

köyhtymistä, verot poistuvaa rahaa, Lasipalatsi on kaunis.

Kun tulee loppu, ei ole ruohoa eikä sitä mikä vuoti,

lasin alla ei ole solua, meitä ei ole yhtään, puhdasta on.

(Kalevi Seilonen: Ilman valloitus, Tammi 1968)

Sanoin tuosta runosta sille, että ei Helsingissä niin pirusti ole ihmisiä. Kalevi köhi, yski vähän enemmän ja hymyili, sillä lailla vähän vinosti, nojautui eteenpäin ja rupesi selittämään. Minä intin väliin että tulisi joskus katsomaan Tukholmaa. En tiedä kävikö se koskaan Tukholmassa. Tuntuu kyllä siltä, että ei, ei se käynyt edes Tampereella ainakaan silloin kun minä olin siellä. Jotenkin se oli niin perusteellisen helsinkiläinen että mahtoiko Mikkelikään olla totta. Mikkelin todenmukaisuutta mietin joskus itsekin.

Mutta tiedän mistä oli kysymys, Helsinki olisi iso pommikuoppana, Vietnamin sota oli käynnissä ja Helsinkiin voisi pudota myös joku pommi. Kyllä minä muistan pelon. Se oli joskus poissa hallinnasta, kun kaksi hullua maailmanvaltaa kilpailivat aseista. En tiedä pelkäävätkö nuoret nyt, kun yhä useammat maat pitävät hallussaan maailman tappavia aseita.

Minulla ei ole enää sukulaisia Kalliossa eikä edes Mikkelin kaupungissa. Tai ainakaan en kummassakaan ole käynyt katsomassa pitkään aikaan.

Kalevi kuoli 30. toukokuuta, muutama päivä sitten. Sitä on vaikea käsittää. Itsestään selvä osa nuoruutta meni sen mukana. Katosi ilmaan. Mutta onneksi ovat vielä kirjat.

Kirjailijat osaavat tehdä työtä yhdessä, Kalevin Metsäroisto syntyi yhdessä kirjailijatoveri Anitan kanssa. Kirjathan syntyvät luonnostaan! (lisäys 5.6.2011, Anita Konkan teksti Kalevi Seilonen R.I.P.)

Vuodenkierrossa

Jonkinlainen stagnaatiotila tuntuu vallitsevan. Luin ammattilehteä, mutta en jaksanut innostua. Sataa edelleen.

Sitten löysin Ylen Areenasta sarjasta kirjojen henkilöitä nopeasti piirretyn kuvan läkkiseppä Lindbladista. Haastateltavana oli kirjallisuudentutkija Pertti Lassila. Olen kuullut P. Mustapään monia runoja lausuttuina kauan sitten. Mutta eniten ehkä mieleeni on jäänyt juuri läkkiseppä Lindblad, joka rupesi jossain vaiheessa tuntumaan elävältä ihmiseltä.

Läkkiseppiä oli lapsuudessani muuallakin kuin tehtaissa, joissa tehtiin sarjatyönä ämpäreitä ja maitokannuja. Läkkiseppä oli tarpeellinen ihminen. En ollut ikinä tavannut sellaista, mutta tiesin mitä läkki on. Se on metallia, jossa on epätasaisen harmaa pinta. Joskus ämpäreitä myös maalattiin, mutta maali kului äkkiä pois. Läkki ei ruostunut.

Mutta kun siihen pani kielen, maku oli outo. Ei maku veteen silti tarttunut. En vieläkään tiedä mistä läkki on tehty. Tinaa, messinkiä, rautaa? Jaa, mutta ei siinä ole ollut rautaa, koska se ei ruostunut. Mistä sitten?

Ämpäreitä ja maitohinkkejä kävivät kiertävät kauppiaat myymässä isoäidin talossa. Usein kiertävillä myyjillä oli jotain muutakin. Kerran tädin silmiin syttyi intohimoinen katse, kun hän näki yhdellä kulkumyyjällä pitkänomaisen laatikon selässä. Se oli sidottu hihnoilla, mutta näki että se oli painava.

Täti oikein vasta vasten kysyi, että mitä siinä on, ja kulkukauppiaan silmissä välähti vähän samalla tavoin. Kauppias asetteli laatikon varoen seinänvieruspenkille. Sitten hän naputteli lukot irti ja avasi sen. Sahajauhoja, sitten välissä paperia, vanhoja lehtiä, joiden sisältä paljastui punasavisia viilikulhoja. Isoja ja pieniä. Isoäiti sanoi että onhan meillä noita.

Kauppias kysyi että onko tällaisia, joissa on englanninsaviraita? Menin lähemmäs: punaisessa viilipunkissa oli kaksi valkoista raitaa kulhon reunalla. Sitten laatikon pohjalla oli vielä iso lautanen, johon joku oli piirtänyt hirven kuvan samalla englanninsavella. Tai ehkä se oli kauris?

Isoäiti katseli lautasta, minä katsoin pieniä viilipunkkia, täti piti eniten isosta kulhosta, johon voisi panna vaikka omenoita syksyllä. Arvasin että minulta ei kysyttäisi. Sanoin varmuuden vuoksi, että muistatteko kun viime viikolla minulta putosi yksi viilipunkki? Isoäiti katsoi minua kiinteästi. Se katse ei ollut vihainen.

Täti ja isoäiti rupesivat keskustelemaan hinnoista. Maitohuoneeseen tarvittaisiin myös iso maitohinkki, koska kuorma-autokuski oli saanut edellisen pahasti lommolle. Eivät ne apupojat ole niin kuin ennen, kauppias myönteli.

Kyllästyin kaupanhierontaan ja menin ulos etsimään kissanpentuja. Mutta kielot olivat puhjenneet kukkaan. Menin istumaan niiden viereen ja nuuhkin hajua, jota joku hieno hattupäätäti oli sanonut taivaalliseksi. Jälkeenpäin täti ja isoäiti olivat nauraneet.

Kuuntelin ohjelman läkkiseppä Lindbladista ja menin etsimään löytäisinkö jonkun runon hänestä. Löysin, ja hienon löysinkin. Toivon kovasti että lausuja ja toinenkin ottaisi tämän ohjelmistoonsa, tässä ovat antiikin Kreikan muusatkin läsnä. Tämä ei olekaan sellainen Hei hattu kallellaan-runo.

P. Mustapää:

Tuulimyllyfantasia

eli Lindblad Musagates

Taas soita, Lindblad, joutessas, taas soita myllyn luona,

ja paina bassotangetteja ensin.

Näe järvi syksyharmaja ja kaislat syksyntummat

ja taivaanrannan tuulenraskas pilvi.

Nyt melodiaa tapaillen sä etsi kirkas sointu,

herätä suvi harmonikastasi,

pää kallellansa soittele, kun ajaa tuuli sisään,

kun laine vierii vaahtoava rantaan,

kun sorjat kaislat huojuvat ja sini vipajava

levittyy yli armaan kotojärves.

Nyt tuulimylly rummuttaen pyörii soitostasi

ja raskas siipi nousee ylemmäksi,

hitaasti siipi nousee nyt ja soittos hopeainen

nyt kiirii yli hopeaisten vetten.

Nyt soita veteen hopeaiseen venhe sinipurje

ja soita vielä: sanomaton kaipuu

on venheessä ja liitää yli vetten hopeaisten

hitaasti, rytmikkäästi kaukaisuuteen.

Ja soita vuori etäinen, Helikon, unten vuori,

ja Aganippe, unten lähde, soita,

ja vielä soita Kaukaisuuden lehto viheriöivä

ja soita laulun linnut puihin

ja soita Muusat tunnetut ja lauluin ylistetyt

ja vielä soita Tuntematon Muusa.

Ja tuulimylly rummuttaen pyörii soitossasi

ja kohoavan myllynsiiven päästä

voit nähdä kaus, kauemmas, ja aivan kauas, kauas,

nyt Kaukaisuuden lehtoon viheriöivään:

vaan viipyy alla laakereitten Muusa Tuntematon

hämyiset unet päänsä ympärillä.

Ja alas, alas, alemmaksi vaipuu myllynsiipi.

On vaiti harmonikkas, Musagetes.

* * *

Löysin tämän Lindbladin lausujien antologiasta Runon ääni. Olin varma että minulla on äidin kirja Jäähyväiset Arkadialle, siis P. Mustapään, mutta eipä vain ollut. Olen aina joskus ihmetellyt että eikö äidillä ollutkaan enemmän runokirjoja, ne olisi pitänyt olla minulla kaikki, mutta ilmeisesti kirjoja on jäänyt jonnekin. Jäähyväisistä olen aivan varma, muistan keskustelleeni äidin kanssa, minkä runon hän ottaisi ohjelmaan iltamiin ja mikä taas sopisi lausuttavaksi radiossa.

Tässä Tuulimyllyfantasiassa on huomionarvoista se, että runo on selvästi myöhempää tuotantoa, loppusoinnut puuttuvat, vaikka rytmi onkin selvästi havaittavissa. Ja ei, en tiedä miksi runon nimessä lukee että Musagates ja lopussa Musagetes. Luulen kuitenkin että oikea versio on viimeinen. Kreikkalainen mytologian maisema on Helikon, muusien puisto, jossa myös kuolleet saivat kävellä. Eurydike asui Helikonin kartanossa. Ja kuka olisi enemmän muusa kuin Eurydike?

Tässä P. Mustapää on pukenut Lindbladin Panin hahmoon, harmonikkamestarin. Siinä ei ole mitään vikaa, samantapainen soitin on ollut se moniääninen huilu, panhuilu, jota oikean Panin on kuvattu soittaneen. Joka tapauksessa jälleen tässä on esimerkki laulajan voimasta: syksyn keskelle tulee kesä musiikin voimalla. Niinhän se on. Niin on myös runon laita, se työntää parastaikaa hitaasti sadepilviä pois kaupungin yltä.

Tuuli on lakannut.