Mieli kiinnittyy

Tein gradua Tampereen yliopiston kulttuurintutkimusasemalla 1990-luvun alkupuolella. Kuljin Virroilta Tampereen yliopistolle seminaareihin ja kirjastoihin. Yliopisto oli alkavan murroksen kourissa. Keskustelin tutun tiedekuntasihteerin kanssa, joka sanoi että tämä on vasta alkua rahahanojen sulkeutumisessa.

Ihmettelin hänen käsitystään, koska en voinut lakata rakastamasta kaikkea sitä suurenmoisuutta, joka kirjastoissa vallitsi verrattuna 1970-lukuun, jolloin olin yliopistossa sitä ennen. Siellä oli kirjastoissa jo muutama tietokone opiskelijoiden käytössä. Minulla ei ollut linja-autovuorojen välissä aikaa tutustua niihin. Mutta ei minun tarvinnutkaan, koska kulttuurintutkimusasemalla oli myös muutama tietokone jo.

Ja kaiken huipuksi asemalla oli linkkiyhteydet Cernin WWW-järjestelmään joka oli uskomaton. Kaikki oli tietenkin merkkipohjaista, mutta ne oppi äkkiä. Cernin tiedekeskuksen syy ruveta tarjoamaan tiedelinkkejä kaikkien käytettäväksi – ensimmäinen yhteys oli nimeltään Lynx – oli yksinkertaisesti tahto jakaa tietoa kaikille, ei omia sitä.

Minulla oli kohta kotona itselläni kone, koska aseman konetta tarvitsivat muutkin, käytetty sellainen, ja hyvin pian myös linkkiyhteys – sähköposti ja muu tulivat Freeport-asemalta Vaasan yliopistosta puhelinlinjaa pitkin.

Yksi ensimmäisistä löydöistäni sattui olemaan Aristoteleen kirja De Caelo. Se oli ladattavissa kotikoneelle ilmaiseksi, en enää muista mitä kautta sen sain, mutta kun rupesin innostuneena lukemaan sitä, huomasin että kirjan englanti oli vanhaa ja lukeminen vaivalloista. En lukenut sitä kokonaan.

Ulkona sataa ja tuulee, olisi pitänyt tehdä asiaa kauemmaksi kauppaan, mutta rupesin lukemaan Tieteessä tapahtuu-lehteä 7/2011, jossa ensimmäisenä tieteenhistoriaa ja metafysiikkaa käsittelevä artikkeli. Jouni Huhtanen, Pierre Duhemista väitöskirjaa Oulussa tekevä ihminen, on pusertanut vaikuttavan pieneen tilaan valtavan määrän tieteen alkutaipaleen asioita.

Lainaan tähän aivan ensimmäisen kappaleen:

M.J.S. Hodgen ja G.N. Cantorin (1996, 838-839) mukaan 1900-luvun alun tieteenhistoriassa vaikutti ennen varsinaisen loogisen positivismin alkua Auguste Comten (1798-1857), Gottlob Fregen (1848-1925) ja Moritz Schickin (1882-1936) esiin nostama positivistinen tiedonintressi ja siihen kytkeytynyt tapa nähdä tiede historiallisesti kumulatiivisena, kohti lopullista muotoaan kehittyvänä erilaisten faktojen, metodien ja teorioiden kokoelmana. Tämän asenteen haastajaksi nousi ensimmäisen maailmansodan kynnyksellä Pierre Duhemin (1861-1916), Ernst Cassierin (1874-1945) ja Bertrand Russellin (1872-1970) edustama tieteentutkimuksellinen suuntaus, joka ei hyväksynyt positivismiin sisältynyttä oletusta tieteen aukottomasta kehityksestä tai pyrkimyksestä nähdä luonnon matematisoinnin ja yhteiskunnan teknologisoitumisen vapauttaneen ihmisen skolastiikan ja taikauskon kahleista.

EN ole itse opiskellut tieteenhistoriaa enkä minkäänlaista filosofiaa. Käsitykseni asioista ovat ylen hataria ja filosofiasta olen oppinut jotain vain estetiikan kautta, koska pääopiskelusuuntani oli kirjallisuus. MUTTA en ole voinut välttyä tuolta kysymyksenasettelulta. Siinähän kysytään oikeastaan, onko tiede onnistunut vapauttamaan ihmisen tietämään.

Jokapäiväisessä elämässä on helppo huomata, että edes hyväätarkoittava populääri puhe tunneälystä ei ole estänyt kaikenkaltaisten uskomusten ylivaltaa ihan joka paikassa. Nyt tuota artikkelia lukiessani ja etsiskellessäni Aristoteleen De Caelo-tekstiä, joka on jossain koneen tai varakoneen uumenissa, tiedän ja tajuan, että jos ihmisen vapautuminen ajattelemaan on onnistunut noinkin kehnosti, minun pitäisi vähintään ruoskia itseni, kun en ole kyennyt ottamaan enempää irti opiskeluvuosistani.

Olen aina rakastanut oppimista. Olen ollut erityisen innostunut siitä, että asiat eivät ole niin kuin koulussa on väitetty – olen ylipäänsä iloinen siitä, että minulla on oikeus ja oikeastaan velvollisuus epäillä jok’ikistä väitettä. Kunnes se siis todistetaan oikeaksi. Ja kunnes taas se todistetaan vääräksi, kun on syntynyt uusi varteenotettava teoria. Yksinkertaisesti on hyvä että kaikki on muutoksen tilassa. Myös ihminen.

Aristoteleen pääväittämä tässä artikkelissa on ”Jokainen kappale pyrkii ikään kuin oman sisäisen luontonsa mukaisesti kohti sille ominaista olomuotoa ja asemaa (Duhem 1985, 431-432).”, eli tulee kulumaan kauan ennen kuin Albert Einstein pääsee sanomaan jotain massan ja painovoiman suhteesta. Ja nyt puolestaan on mahdollista, että uudet löydöt saattavat asettaa Einsteinin pääolettamukset epäilyksenalaisiksi. Tämä ei ole väitöskirjan lyhennelmä eikä tällainen diletantti sitä voisi kirjoittaakaan, mutta joka tahtoo tietää asiasta enemmän pystyy sen helposti tekemään.

Lähin kirjasto on se ensimmäinen tiedon paikka.

Historia on hurjan pitkä. Ihminen on onnistunut tähän saakka lähinnä tuhlaamaan aikaansa ajattelun, tietämisen ja toiminnan sijaan. Ei nyt sentään kokonaan. Ihminen on aika hyvin selviytynyt ottaen huomioon, että sen geeneissä asustavat räjähdysherkät ominaisuudet ovat vähän väliä asettaneet koko lajin olemassaolon vaakalaudalle. Eikä tietenkään vähiten nyt.

Kyse ei ole edes pelkästään geeneistä, vaan ihmisen laumaeläimellisyyden olemuksesta, joka tähtää esimerkiksi johtajuuksiin. Johtajista saattaa olla enemmän sille laumalle harmia kuin hyötyä.

Russellin, yhden noista tieteenhistorioitsijoista, päätyöksi n.k. suuren yleisön silmissä taisi jäädä Vietnam-tribunaalin perustaminen. Se liittyy läheisesti niihin asioihin, joita Suomenkin Sadankomitea ajaa: rauha on ihmiselle paras olotila ja sille pitäisi antaa viimeinkin mahdollisuus, että saataisiin jotain tolkkua näiden 7 miljardin otuksen elämään.

Törmäsin hienoon kirjaan tässä parin viikon aikana, onneksi niitä syntyy jatkuvasti. Kirjoitin siitä täällä. Siinä sanoman ydin on maailman yksinkertaisin ja vaikein asia, rakkaus.

Pohjatuuli

Villahupparin villan läpi puhaltaa kova ja kylmä tuuli, kun väistelen jäätyneitä lätäköitä entisen linja-autoaseman aukiolla. Tuuli tunkeutuu kuulokojeen kautta kipeästi korvaan. Se todennäköisesti jäädyttää aivoja samaan aikaan.

En uskalla ajatella miten aivoille käy kun ne ensin pakastetaan ja sen jälkeen sulatetaan. Sen tiedän että mitään kalaa ei pidä pakastaa, sulattaa ja pakastaa, koska kalan solut eivät sellaista kohtelua kestä hajoamatta. Mistä minä tiedän, miten aivot reagoivat tähän viimaan? Ja miten kaukana kalan lihasta ylipäänsä aivosolut ovat, en usko että yksikään tiedemies on edes ajatellut asiaa.

Minusta talven tulossa näin yhtäkkiä on huolestuttavia piirteitä.

Menin kuitenkin talvirenkaattomilla pyörillä. Vaikutti siltä että jarrut toimivat. Pyörää on pakko pitää omalla parvekkeella, koska minulta on varastettu kaksi pyörää lukitusta pyöräkellarista ja kaksi rapun edessä olevasta pyörätelineestä. Eivät ne olleet kalliita pyöriä. Mutta Jopo on aivan oma rotunsa, vaihteeton, painava, nopeasti kääntyvä – ja ferrarinpunainen, niin että sokeimmatkin autoilijat näkevät sen.

Näitä Jopoja jopa varastetaan oikein urakalla. Minulla on kyllä pyörällä turvakoodi ja se tallennettuna turvalliseen paikkaan, niin että voro ei pääse kauaksi. Digitaaliset välineet senkun kehittyvät.

Täytyy olla niin että kun autot yrittävät ajaa ylitseni, he ovat jotenkin värisokeita. Mutta kirjoitin tästä jo vähän aikaa sitten. Toisaalta minusta ei ole mitään syytä siirtyä asiasta johonkin toiseen, koska tähän kaupunkiin on pesiytynyt tappaja-autoilijoiden lauma.

Ymmärrän että näillä (ja suurin osa on muuten ollut nuoria miehiä – joukossa se viimeksi mainittu NUORI ÄITI. On totta kai mahdollista että nuorista miehistä osa on myös isiä, mutta olen aika varma siitä että he eivät tiedä sitä.)autoilijoilla on vaikeuksia tajunnan, alitajunnan ja superegon kanssa. Kaikki niistä ovat kehittyneet miten sattuu. Tuskin ne ovat kovin hyvin synkronissa aistien kanssa edes.

Se taas puolestaan varmasti johtuu siitä mitä ihmiset syövät. Jo nuoret miehet saattavat olla lihavia. Nuoruuden lihavuus korreloi suhteellisen varhaisen kuoleman ja pahojen sairauksien kanssa. Voin tietysti hurrata sille että he sentään ihan kohta kuolevat.

Sillä välin valitettavasti ennen sitä he ovat kavereidensa kanssa, jotka pyörittelevät tupakkaa suussa, samalla kun kiljuttavat renkaita tyhjällä linja-autoasemalla ja heittävät sivuikkunasta ulos olutpulloja tai kirkasta lasia ja niin lujaa että ne varmasti menevät rikki, niin että mahdollisimman moni pyöräilijä menettää pyörän renkaan. Mikään ei riitä heidän heikolle minälleen.

Mietin parastaikaa minkä aseen keksisin suojateillä vetelehteviä autoja vastaan, etten ajaisi uutta pyöräkypärääni rikki niitä vasten (koskaan ei tiedä mistä ne putkahtavat suojatielle). Olen käynyt läpi jo monta vaihtoehtoa ja esimerkkejäkin on. Ameriikassa josta autojen vihamielisyys pyöräilijöitä kohtaan on kotoisin, pyöräilijöillä on vaihtelevasti base-ball –mailoja ja pieniä jäänaskaleita, jolla saa äkkiä ruostuvia naarmuja näiden ihmistä muistuttavien tyyppien peltikuoriin. Suomalaisten yleisin työkalu on puukko, mutta minusta ne ovat vähän vaarallisia.

Pyöräilijäkin voi joskus huonona päivänään nähdä oikeasti punaista, kun on pakko viidennen kerran saman pienen kadunpätkän mittaan pysähtyä nuorenmiehen (tai siis naisen pikkutyttärensä kanssa) auton suljettua tien. Ei ehdi kuin raivostua aivan aiheesta, ei ehdi pelästyä että tappaako se mun.

KOKO AJAN MINULLA ON ETUAJO-OIKEUS, koska ajan polkupyöräilijöille varattua jalkakäytävän osaa tai tien oikeata reunaa. Yksityisautojen – kerran myös jumalattoman pahasti käryävän traktorin – terrori on siinä mitassa että siihen pitää ruveta puuttumaan.

Poliisi siihen ei puutu. Jos kysyt poliisilta että miksi, niin ilmoitus on tavanomainen: ei ole resursseja. Minä en ihan totta oikeasti tiedä mitä liikenteenvalvojat tekevät, mutta olen asunut tässä kaupungissa 14 vuotta ja sinä aikana olen nähnyt kaksi (2) kertaa kahden poliisin kävelemässä kadulla, jolloin olo oli vähän aikaa ihan vähän turvallisemman tuntuinen.

Sitten ne tietysti menivät autoon.

Miksi meillä ei ole polkupyöräpoliiseja? Ne voisivat vaikka panna päälleen Batman-viitat niin kuin 1950-luvun pariisilaispoliisit ja viitassa voisi lukea vaikka PIENEN IHMISEN TURVAKSI! Liikennepoliisi.

Vaaralliselta retkeltä tultua istun tähän sitten kirjoittamaan. Niin kuin tänäänkin ja vähän pitempäänkin. Joskus pitää kirjoittaa myös aivan rauhallisista asioista, tosi-isoista ongelmista ja kaiken muuttumisesta.

Raameissa

Kuuntelen kansanmusiikkiasemaa tietokoneen radiolta, latinalainen Amerikka. Siellä on sanoja, joita en tunne, koska en osaa portugalia enkä espanjaa. Maailma olisi aivan erinäköinen, jos minulla olisi nekin kielet.

Tarkoitan tietysti omaa maailmaa, muiden ihmisten maailmasta minulla ei voi olla kuin pintapuolinen käsitys. Ehkä niin paljon kuin ihmiset antavat ymmärtää, kuinka paljon näyttävät. Hymy ei aina tule onnellisuudesta. Itku ei tule aina surusta. Tässä musiikissa taju on rytmissä ja melodiassa, ei sanoissa. Jossakin kohtaa on pidätettävä hengitystä ja sitten huokaistava pitkään.

Kaikki voi olla perinpohjin päinvastoin. Kun on aivan hiljaa ja katsoo oksan taipuvan tuulessa tai kun heittelehtii yöllä unettomuuden riivaamana, voi ajatella niitä selviä raameja joissa on nähnyt tapahtumia pitkin päivää. Raamien ulkopuolisuus häiritsisi, siksi on paloiteltava.

Lyhyt poika ja pitkä poika kieriskelivät parkkipaikalla ja painivat. Jäin katsomaan. Lyhyen pojan pää oli pitkän kainalossa. Arvelin että lyhyt poika nousee ylös ilman päätä. Pitkä poika nostaisi pään ylös. Poika olisi lukenut jostain miten pää kutistetaan niin, että sen voi ripustaa vyöhön.

Pyörä vie minut lähelle monen linnun uimareittiä. Nyt lintuja ei ole kuin yksi. Pysäytin nuorenmiehen, lintu sukelsi, hänen oli odotettava. Mies kohautti olkapäitään: sotka.

Sotkat eivät ole muuttaneet etelään. Mutta jos sotkan muna on ollut muinaisen jumalattaren polvella, kun oli vain horisontti: vesi ja taivas. Jumalatar on kellunut. Mikään ei ole – oman arkikokemukseni mukaan – yhtä taivaallista kuin kelluminen. Kellumalla ei tavoita minkäänlaista pohjaa, eikä tule mitään tarvetta kohottaa kättä ylös että tavoittaisi painovoiman. Painovoima voi olla musertavaa.

Sotka kuvitteli ehkä löytäneensä pesäpaikan. Mutta nyt oli vain yksi sotka, joka sukelsi heti jos liikahdin. Panin pyörän nojaamaan puunrunkoa vasten, runko kasvoi sammalta. Sammal on puussa syvemmän vihreää kuin kiven päällä, sillä on enemmän ruokaa.

Tietokoneen radiosta tulee kansanmusiikki-ilta musiikkitalolla, Suomen Helsingissä. Ajattelen kansantanssijoita Kaustisella. He olivat puulavalla, notkossa. Kansallispukuja ei ollut, vain 1800-luvun nuorten vaatteet, värit, liinat, nauhat, pojilla saappaat. Lavan reunalla soittivat viuluilla, harmonilla ja haitarilla. Siinä oli raskas jytke. Saappailla piti lyödä lavan puuta kovaa.

Mutta se ehkä kuuluu sen pitkän Perhonjoen laakson elämään: miten ajatellaan musiikki ja miten ajatellaan liike siihen. Kumpikin tuntuu olevan välttämätön. Pelimanniravintolassa minua odotti säveltäjä P.-H. Nordgren. Halusin kysyä häneltä monta kysymystä musiikin synnystä, mutta unohduin katsomaan hänen otsaansa, johon ihosta oli painunut syvään siihen nuottiviivasto.

Olin kääntynyt jo kauan sitten poispäin painivista pojista. Kummallakin oli punaiset posket ja he nauroivat. En tiedä miksi ajattelin sitä naurua viattomaksi. Ehkä vain sen takia että se oli heleää.

Ongelma on nyt tietenkin se, että kun olen ottanut kuvia, nauru on kuulokuva, niin siihen ei voi ajatella eettisiä kvaliteetteja. Tulin mäkeä ylös ja yhtäkkiä eteen ajoi iso musta auto. Suojatie oli tien mutkassa ja auto peitti sen kokonaan. Tummennettujen lasien takaa ei näkynyt mitään, olin puolivälissä katua, joten koputin ikkunaan.

Siinä oli nuori nainen ja vieressä pieni lapsi. Hän sanoi että hänen on pakko ajaa suojatielle, koska muuten hän ei voisi nähdä isommalle kadulle. Minun oli pakko kysyä häneltä oliko hänelle opetettu niin. Oliko autokoulussa opetettu että vasiten on ajettava suojatielle katsomaan tuleeko poikkitietä joku?

Olin vihainen, olin raivoissani. Minä en ollut osa hänen maisemaansa ollenkaan, minulla ei ollut väliä. Jos olisin ollut suojatiellä kymmenesosan sekuntia aiemmin, hän oli ajanut päälleni. En ajattele omaa kuolemaani, koska se on suhteellisen väistämätön tapahtuma. Olin vihainen siksi, että pieni tyttö oppi että hänen äitinsä auto saa ajaa kenen yli vain.

Onko tässä taas laadullinen asia? Miksi nuoret naiset ovat pahoja ja välinpitämättömiä, jos he ovat niin rikkaita, että omistavat ruumisauton kokoisia mustia autoja? Hänen pieni tyttönsä ei opi koskaan nauramaan heleästi. Eihän hän opi ikinä edes painimaan.

Musiikissa on viimeinen numero yhteislaulua. Äänet ovat heleät, avoimet. Katsomossa taputetaan käsillä tahtia.