Hämärä tanssii

Pentti Saarikosken viimeisen runokirjan nimi oli Hämärän tanssit. Ensimmäiseksi nimestä tulee mieleen hyttyset, siis hämärän rengit, kuten laulussa sanotaan. Aurinko on hautautunut jonnekin. Sataa lunta.

Hämärä kuitenkin tanssii. Sitten joku ilmaisi että Hämärä-niminen otus on sama kuin vanha kunnon Herakleitos. Minulla on se runokirja jossain, mutta hämärä on tunkeutunut sisälle ja estää minua löytämästä sitä. Minulla oli koko Tiarnia-sarja, nyt ei löydy yhtäkään.

Se ei oikeastaan haittaa, koska se kirja on kuitenkin tullut luetuksi usein ja hyvin. Kirjakasat kasvavat. Kun saan kasat järjestykseen niin sieltä kiteytyy se Tiarniakin varmasti. Toivottavasti. Olisi aika merkillistä, että jossain olisi varas joka metsästää nimenomaan runokirjoja.

Keskipäivän uutisten jälkeen jotkut rupesivat aterioimaan Yleisradion Ison pajan saunatuvassa. Puhuivat rahasta eivätkä sisällöstä. Yleensä kuuntelen Radion YLE 1:n ohjelmia, mutta nyt ne menivät vuoden alusta sijoittamaan kuuntelemani ohjelmat minne sattuu. Joitakin on ilmeisesti lopetettukin.

Ei ole edes varmaa että voisin kuunnella enää Radioateljeetakaan. Sunnuntaina sen paikalla oli Ääniversumi, joka on todennäköisesti kokeellista musiikkia. Ajattelin että nyt ei käy, tälläydyin odottelemaan kuunnelmaa kello kolme. Ei tullut kuunnelmaakaan.

Minä en käsitä minkä takia joka vuosi ohjelma-aikoja on muutettava. En minä tarvitse uusia radioita jotka profiloituvat mikä mihinkin, minä tarvitsen hyviä kulttuuriohjelmia. Radio-ohjelmien tarpeeni on kasvanut samaa vauhtia kuulon huononemisen kanssa. Ehkä kerään kaikkea muistiin sitä varten että kuuroudun. Musiikkia joudun joka tapauksessa jo kuuntelemaan miltei pelkästään pään sisällä. Kuulokojeet ja induktiosilmukat toistavat nuotit väärin.

Ilmeisesti Radioateljeen tekijät alkavat olla eläkeiässä. Viime vuonna radioon iskeytyivät nimellä tehtävät ohjelmat. Mutta ei niistä yksikään ollut Hannu Taanila, joka oli kiinnostava uhittelija. Ei edes Jukka Kemppinen, joka aikoinaan päätti panna ohjelmansa johonkin kahvilaan, niin että ihmisten puheesta ei saanut selvää. En päässyt oikein selville, miksi radiossa oli yhtäkkiä nimellään puhuvia ihmisiä ja joka päivä. En tuntenut yhdenkään nimeä ennestään. He saattoivat puhua vähän mistä vain.

Selvä. En voi siis kuunnella enää dokumentteja ja käsitykseni todellisuudesta muodostuu muuksi kuin YLEn dokumentoijat haluaisivat. Kilahdukset ja kalahdukset ja paikkojen kai’ut vievät sanat muualle. Muistan että olen joskus istunut täpötäydessä kahvilassa ja osallistunut kiivastempoiseen keskusteluun. Niissä ei yritetty osoittautua parhaimmaksi, vaan mietittiin enemmän että ”entä jos?”. Sanoin joskus aika lujaa että mitä sinä sanoit. Edellisen repliikin pitäjä alkoi jo formuloida sanomaansa uusiksi, mutta lohdutin että en saanut selvää, kaikui, joku raapi tuoli lattiaa pitkin.

Radioateljeessa olen kuunnellut kertomuksia ja runoja, etenkin sen yhden 1800-luvun japanilaisen naisen runoutta. Siinä naisessa kiinnosti historia: yksinäinen, lapseton nainen, joka mietti runoitse sanomisiaan: kesken kaiken sanottua. Kesken kaiken, kesken minkä? Muuten niissä runoissa oli ympäristö, talo, palvelustyttö, myöhemmin enemmän ja enemmän viiniä, varmaan yksinäisyyteen.

Sellaisesta elämästä lauloi muinoin amerikkalainen bändi nimeltä Joy of Cooking:

Life that I fashioned,

Not what I wanted,

But things often turn out that way.

Now I’ve forgotten all the dreams

I once lived for

As life becomes day after day.

Siinä laulaa samantyyppinen pettynyt nainen. Vaikka musiikki on erilaista kuin japanilaisen runoilijanaisen, niin sanoma voi olla samanlainen. Suomessakin on paljon yksinäisiä ihmisiä. Kai Nieminen oli suomentanut runot ja musiikin oli säveltänyt ja esitti Minna Padilla, instrumentti on japanilainen koto.

Se on kanteleen tapainen soitin, sitä soitetaan vaaka-asennossa. Yritin päästä kuuntelemaan häntä livenä viikonloppuna Nurmossa, mutta en ehtinyt: hän olisi esiintynyt lausujien kanssa. Sen sijaan tapasin hänet täällä asemalla. Viimeksi nähty varmasti kun hän oli 10-vuotias ja leikki vesipyssysotaa poikani kanssa. Nyt hän purkautui matkatavarakasan kanssa. Hento nuori nainen.

Kotoa ei kuorittu kotelostaan, mutta se on mahtavan pitkä. En edes kysynyt häneltä miten ihmeessä sen sai matkatavarahyllylle. Istuttiin asemaravintolassa, mutta ei ehditty kuin raapaista kysymystä ”no mitä?”.

En ehtinyt mukaan Nurmoon (olin uppeluksissa paksun israelilaisen kirjan sisällä), eikä minulla ole niitä japanilaisia runojakaan, mutta Kai Niemisen runoja on:

Tämä on ankara maa asua niiden, joita metsä hyttysten jälkeen kiusaa hirvikärpäsin, joissa luki herättää luomisvimman, joiden täytyy kelirikon tähden ajaa puolta vauhtia ja joiden nurmikolle ruoho uhkaa kasvaa; niin haastaa luonto suomalaisen kamppailuun vuoden kaikkina aikoina, mutta huoli pois: joka katselee ympärilleen huomaa kyllä kuka on voitolla.

(Kai Nieminen: Milloin missäkin hahmossa. Tammi 1987)

Säiden ja ilmojen puolesta emme pääse kyllästymään. Voi olla tietysti että Yleisradion on vallannut jonkinlainen säähysteria ja sen outo ohjelmapolitiikan kuperkeikat johtuvat vain siitä. Ihmisethän ovat osa luontoa ja moni on kaikenlisäksi ollut joulun jälkeen pitkään ilman sähköä, kun rikkaat sähköyhtiöt ovat saneeranneet työväen pellolle.

Minä muistan kerran kysyneeni miksi naapurin isäntä oli ottanut moottorisahan, kun ei näkynyt puukasoja liiterin edessä. Ei hän sillä kertaa omaa markkia ajatellut, mutta oli mustikassa ollessaan huomannut, että voimalinjojen lähellä kasvoi aika isoja puita.

Että jos tulee vielä myrsky? Oli kevät, hankikanto, puut sai helposti pois metsästä. Oli juuri ollut talvimyrsky ja sähköt olivat poissa yhdeksän tuntia. Tehtiin ruokaa spriikeittimellä.