Pentti Saarikosken viimeisen
runokirjan nimi oli Hämärän tanssit. Ensimmäiseksi nimestä
tulee mieleen hyttyset, siis hämärän rengit, kuten laulussa
sanotaan. Aurinko on hautautunut jonnekin. Sataa lunta.
Hämärä kuitenkin tanssii. Sitten
joku ilmaisi että Hämärä-niminen otus on sama kuin vanha
kunnon Herakleitos. Minulla on se runokirja jossain, mutta
hämärä on tunkeutunut sisälle ja estää minua löytämästä
sitä. Minulla oli koko Tiarnia-sarja, nyt ei löydy yhtäkään.
Se ei oikeastaan haittaa, koska se
kirja on kuitenkin tullut luetuksi usein ja hyvin. Kirjakasat
kasvavat. Kun saan kasat järjestykseen niin sieltä kiteytyy se
Tiarniakin varmasti. Toivottavasti. Olisi aika merkillistä, että
jossain olisi varas joka metsästää nimenomaan runokirjoja.
Keskipäivän uutisten jälkeen jotkut
rupesivat aterioimaan Yleisradion Ison pajan saunatuvassa. Puhuivat
rahasta eivätkä sisällöstä. Yleensä kuuntelen Radion YLE 1:n
ohjelmia, mutta nyt ne menivät vuoden alusta sijoittamaan
kuuntelemani ohjelmat minne sattuu. Joitakin on ilmeisesti
lopetettukin.
Ei ole edes varmaa että voisin
kuunnella enää Radioateljeetakaan. Sunnuntaina sen paikalla
oli Ääniversumi, joka on todennäköisesti kokeellista
musiikkia. Ajattelin että nyt ei käy, tälläydyin odottelemaan
kuunnelmaa kello kolme. Ei tullut kuunnelmaakaan.
Minä en käsitä minkä takia joka
vuosi ohjelma-aikoja on muutettava. En minä tarvitse uusia radioita
jotka profiloituvat mikä mihinkin, minä tarvitsen hyviä
kulttuuriohjelmia. Radio-ohjelmien tarpeeni on kasvanut samaa vauhtia
kuulon huononemisen kanssa. Ehkä kerään kaikkea muistiin sitä
varten että kuuroudun. Musiikkia joudun joka tapauksessa jo
kuuntelemaan miltei pelkästään pään sisällä. Kuulokojeet ja
induktiosilmukat toistavat nuotit väärin.
Ilmeisesti Radioateljeen tekijät
alkavat olla eläkeiässä. Viime vuonna radioon iskeytyivät nimellä
tehtävät ohjelmat. Mutta ei niistä yksikään ollut Hannu
Taanila, joka oli kiinnostava uhittelija. Ei edes Jukka
Kemppinen, joka aikoinaan päätti panna ohjelmansa johonkin
kahvilaan, niin että ihmisten puheesta ei saanut selvää. En
päässyt oikein selville, miksi radiossa oli yhtäkkiä nimellään
puhuvia ihmisiä ja joka päivä. En tuntenut yhdenkään nimeä
ennestään. He saattoivat puhua vähän mistä vain.
Selvä. En voi siis kuunnella enää
dokumentteja ja käsitykseni todellisuudesta muodostuu muuksi kuin
YLEn dokumentoijat haluaisivat. Kilahdukset ja kalahdukset ja
paikkojen kai’ut vievät sanat muualle. Muistan että olen joskus
istunut täpötäydessä kahvilassa ja osallistunut kiivastempoiseen
keskusteluun. Niissä ei yritetty osoittautua parhaimmaksi, vaan
mietittiin enemmän että ”entä jos?”. Sanoin joskus aika lujaa
että mitä sinä sanoit. Edellisen repliikin pitäjä alkoi jo
formuloida sanomaansa uusiksi, mutta lohdutin että en saanut selvää,
kaikui, joku raapi tuoli lattiaa pitkin.
Radioateljeessa olen kuunnellut
kertomuksia ja runoja, etenkin sen yhden 1800-luvun japanilaisen
naisen runoutta. Siinä naisessa kiinnosti historia: yksinäinen,
lapseton nainen, joka mietti runoitse sanomisiaan: kesken kaiken
sanottua. Kesken kaiken, kesken minkä? Muuten niissä runoissa oli
ympäristö, talo, palvelustyttö, myöhemmin enemmän ja enemmän
viiniä, varmaan yksinäisyyteen.
Sellaisesta elämästä lauloi muinoin
amerikkalainen bändi nimeltä Joy of Cooking:
Life
that I fashioned,
Not
what I wanted,
But
things often turn out that way.
Now
I’ve forgotten all the dreams
I
once lived for
As
life becomes day after day.
Siinä laulaa samantyyppinen pettynyt
nainen. Vaikka musiikki on erilaista kuin japanilaisen
runoilijanaisen, niin sanoma voi olla samanlainen. Suomessakin on
paljon yksinäisiä ihmisiä. Kai Nieminen oli suomentanut
runot ja musiikin oli säveltänyt ja esitti Minna Padilla,
instrumentti on japanilainen koto.
Se on kanteleen tapainen soitin, sitä
soitetaan vaaka-asennossa. Yritin päästä kuuntelemaan häntä
livenä viikonloppuna Nurmossa, mutta en ehtinyt: hän olisi
esiintynyt lausujien kanssa. Sen sijaan tapasin hänet täällä
asemalla. Viimeksi nähty varmasti kun hän oli 10-vuotias ja leikki
vesipyssysotaa poikani kanssa. Nyt hän purkautui matkatavarakasan
kanssa. Hento nuori nainen.
Kotoa ei kuorittu kotelostaan, mutta se
on mahtavan pitkä. En edes kysynyt häneltä miten ihmeessä sen sai
matkatavarahyllylle. Istuttiin asemaravintolassa, mutta ei ehditty
kuin raapaista kysymystä ”no mitä?”.
En ehtinyt mukaan Nurmoon (olin
uppeluksissa paksun israelilaisen
kirjan sisällä), eikä minulla ole niitä japanilaisia
runojakaan, mutta Kai Niemisen runoja on:
Tämä on
ankara maa asua niiden, joita metsä hyttysten jälkeen kiusaa
hirvikärpäsin, joissa luki herättää luomisvimman, joiden täytyy
kelirikon tähden ajaa puolta vauhtia ja joiden nurmikolle ruoho
uhkaa kasvaa; niin haastaa luonto suomalaisen kamppailuun vuoden
kaikkina aikoina, mutta huoli pois: joka katselee ympärilleen huomaa
kyllä kuka on voitolla.
(Kai Nieminen: Milloin
missäkin hahmossa. Tammi 1987)
Säiden ja ilmojen puolesta emme pääse
kyllästymään. Voi olla tietysti että Yleisradion on vallannut
jonkinlainen säähysteria ja sen outo ohjelmapolitiikan kuperkeikat
johtuvat vain siitä. Ihmisethän ovat osa luontoa ja moni on
kaikenlisäksi ollut joulun jälkeen pitkään ilman sähköä, kun
rikkaat sähköyhtiöt ovat saneeranneet työväen pellolle.
Minä muistan kerran kysyneeni miksi
naapurin isäntä oli ottanut moottorisahan, kun ei näkynyt
puukasoja liiterin edessä. Ei hän sillä kertaa omaa markkia
ajatellut, mutta oli mustikassa ollessaan huomannut, että
voimalinjojen lähellä kasvoi aika isoja puita.
Että jos tulee vielä myrsky? Oli
kevät, hankikanto, puut sai helposti pois metsästä. Oli juuri
ollut talvimyrsky ja sähköt olivat poissa yhdeksän tuntia. Tehtiin
ruokaa spriikeittimellä.
