Mikä lie pesätön peipponen

Olen ollut aika tavalla kuvien hyökkäyksen kohteena viime ajat. Sitähän tietysti tapahtuu joka päivä, kuviin ei voi välttää törmäämästä. Katson televisiota hyvin vähän, joten mainokset jäävät suhteellisen tuntemattomiksi. Mutta lehdissä on mainoksia taatusti enemmän kuin se korkeintaan 55%, joka luku meille toivorikkaille lehdistöopin opiskelijoille kerrottiin Tampereen yliopistossa.

Muistaakseni kyse oli practicumista, jossa saatiin tehdä kokonainen lehti. Joku opiskelija, ehkä muutama, joutui metsästämään mainoksia. Eipä niitä paljon tullut, mutta ei ollut levikkikään valtava. Yliopistossa oli ehkä 5000 opiskelijaa, tiedettiin että kaikki eivät lehteä huolisi edes ilmaiseksi.

Aiheemme oli Pispalan uusi kaava. Ajattelimme että lehdellä saamme kaavan torjutuksi. Meillä ei ollut oikein käsitystä “maan tavasta” tai “kunnallisdemokratiasta”, nykyisillä opiskelijoilla saattaa olla vähemmän sinisilmäinen kuva kaupunkien kehittämisestä.

Me tottakai hävisimme, eikä Pispalaa enää ole. On sen niminen kaupunginosa, mutta sillä ei ole mitään tekemistä esimerkiksi Lauri Viidan Pispalan kanssa.

Ihmiset hävittävät ympäristöään yhä enemmän. Kävin paikassa jossa satakielen pitäisi laulaa. Ehkä se lauloi myöhemmin, kesäkuussa, mutta ajattelin että kun on ensimmäinen lämmin päivä, niin olisivat uskaltautuneet jo.

Kyllä sieltä kuului luritusta. Mikä lie pesätön peipponen. Ehkä se, jonka kaupunki hääti ruusupensaikosta, joka koristi Tiklaspuistoa vielä muutama viikko sitten. Oli paha olla, kun kuuli lintujen hädän. On paha olla vieläkin. En ennättänyt torjumaan tuhotyötä, mutta vastaus olisi varmaan ollut se sama mikä Nürnbergin oikeudenkäynnissä oli se tavallinen: teimme mitä käskettiin.

En osaa sanoa mikä ihminen on. Ainakaan hän ei ole kovin viisas. Hän ei taida tajuta olevansa samaa eläinkuntaa kuin peipponen.

Entä kasvuolosuhteet?

Kävin vähän aikaa sitten katsomassa David Cronenbergin leffan A Dangerous Method. Siinä oli henkäsalpaavan kauniita maisemia Sveitsistä ja Itävallasta. Mieleltään sairastuneiksi määritellyt ihmiset oli pantu asumaan, elämään siinä paratiisissa. Hullujenhuoneen yksi lääkäri, joka tutki uusia menetelmiä, oli C.G. Jung. Hän tapasi potilaan, joka oli ahdistunut ja kertoi lapsuudestaan ja isästään, joka pahoinpiteli häntä kaiken aikaa.

Lapsi oppi pitämään kurituksesta. Hänestä tuli kunnon tyttö, paitsi yhdessä suhteessa: kaikki miehet eivät käsittäneet masokismia ja hän oli vähän pulassa. Aika paljon pulassa, koska nuori nainen koki olevansa sairas. Siksi siis Jung rupesi keskustelemaan hänen kanssaan.

Jostain syystä tämä tuli mieleen kun taas joku nuorimies on ampunut ihmisiä, Suomessa. Että minkälainen koti sillä nuorella ja lapsella oli ollut. Olivatko vanhemmat lyöneet? Oliko häntä kiusattu koulussa? 

Sigmund Freud ilmestyy elokuvaan pian, koska hän oli keskittynyt nimenomaan seksuaalisten tabujen tuottamiin ongelmiin. Ei hän yksinomaan niistä puhu, esimerkiksi Toteemi ja tabu puhuu pitkiä pätkiä antropologiasta. On aivan järkevää ajatella että ihmisten pitäisi nähdä itsensä ja toisensa vähän etäämpää, miettiä heidän syitään milloin minkäkinlaiseen käyttäytymiseen. Antropologiassa Freudin työn alkuvaiheessa tutkittiin esimerkiksi Tyynen meren saarivaltioiden initiaatioriittejä, eksogamian yleisyyttä, kaikkea sitä oleellista, jonka suhteen ihmiset eivät kovin paljon eroa toisistaan.

Freudin ja Jungin yhteentörmäys jää vähän taka-alalle. Kahden psykoanalyytikon työn katalysaattoriksi nousee se potilas, nuori nainen masokistisine piirteineen. Juutalaisuus on kuvassa mukana vielä vitseinä, vaikka Kolmas valtakunta ei ollut kovin kaukana ajallisesti, siis tulevaisuudessa. Freud kerran läksyttää Jungia hänen oletetusta protestanttisesta ylirationaalisuudesta ja järjestelmällisyydestä. Freud ja potilas ovat juutalaisia.

Elokuva on n.k. dokufiktiota, ihmiset olivat oikeasti olemassa, mutta Cronenberg antoi heille kasvot ja rajasi heidän elämänsä tähän käännekohtaan. Arvaan että Cronenbergin mielestä psykoanalyysi oli valitsemassa polkua, jota muidenkin pitäisi seurata. En ole asiantuntija, mutta käsitykseni mukaan psykoanalyyttisia koulukuntia on nykyään tuhottomasti. Mikäli potilas voi valita psykoanalyytikkonsa, niin hän on pulassa.

Tyrni Variksenselän rannalla. Kuva: Elisa Berg

Sitten näin pari iltaa sitten televisioelokuvan, joka kertoo muun muassa metaaniklatraateista, jotka alkavat sulaa arktisella alueella. Kyse on ilmastonmuutoksesta. Tismalleen samaa aihetta käytti meidän oma Risto Isomäkemme kirjassaan Sarasvatin hiekkaa. Siellä klatraatit nousivat pintaan jossain Ohotanmerellä ja maitovalaat pakenivat henkensä edestä.

Tämä ei ole fiktiota. Metaani on paljon vaarallisempi kasvihuonekaasu kuin hiilidioksidi, joka on ihan tarpeeksi paha.

Fiktioelokuvassa oli päähenkilönä öljy-yhtiö, joka ei välittänyt - eivätkä ne oikeastikaan välitä - mitä tapahtuu ilmastolle, kunhan jättiyhtiö pysyy pystyssä ja miljardeja sataa kassaan.

Huomasin hämmästyksekseni että Hesarin elokuva-arvostelija vertasi elokuvan ihmistä, öljy-yhtiön johtajaa, Jorma Ollilaan. Siihen samaan joka ansaitsi hurjasti rahaa Nokia-nimisellä puhelinyhtiöllä. Ollilan päätyönä on nyt työskentely Shell-öljy-yhtiön hallituksessa.

Hesarin arvostelija sanoi, että Shell ei käytä rahaa vaihtoehtoisten energiamallien tutkimiseen. Mutta kuten Nigerian ogoni-heimo tietää, Shell on tuhonnut heidän rantansa, jokensa ja maansa.

Heimo on mennyttä. En ole huomannut Ollilan puhuvan tästä yksityiskohdasta yhtään mitään.

Alkaa näyttää kyllä vähän synkältä. Ei kun oikein synkältä. Pystyvätkö ihmiset luopumaan ahneudesta ja antamaan tulevaisuudelle tilaisuuden?

Kuningastarina

Olen ollut uppeluksissa aika tavalla vieraan kulttuurin kanssa. Asiat ovat lehdistä tuttuja, mutta kirjassa ne tulevat silti paljon lähemmäksi. Kirjaa olen valmis suosittelemaan vähän enemmän valveilla olevassa tilassa kun ei tahdo lukea mitään täyttä hötöä. Kyse on Triestestä ja sitä ympäröivästä maaseudusta.

Kirjoitin kirjasta täällä.

* * *

Ja sitten tämä!

Tämä on niin hieno että minun on pakko panna tämä tarina eteenpäin. Että jossain ihmiset todella näkevät vaivaa!

Katsokaa noita lapsia! Siis katsokaa jos onnistun saamaan videon teille asti.

Sappikivistä ja keväästä

Joskus 1980-luvulla ilmestyi pamfletti nimeltä ”Huvitammeko itsemme hengiltä?” tai jotenkin siihen suuntaan. Se taisi olla amerikkalaisen tai britin kirjoittama. En koskaan lukenut sitä, mutta muistan hyvin kun ystäväni kirjoitti minulle, että me nyt ainakaan emme huvitu hengiltä.

Ihmiset tarvitsivat huvitusta esimerkiksi televisiosta tai radiosta, joukkotiedotusvälineiden tiedotusarvo alkoi olla kyseenalainen.

Kirja liittyi varmasti televisio-tuotannon lisääntymiseen ja sitten vuosikymmenen lopulla VHS-videoiden tuloon, jonka myötä meillä oli jo ties kuinka mones kalabaliikki aiheesta laittomat tallenteet. Varmaan niitä olikin, olihan jo aiemmin ollut C-kaseteilla n.k. bootleg-kappaleita milloin minkäkin koti- tai ulkomaisen muusikon tai laulajan tuotannosta.

Joka tapauksessa halpaa tavaraa. Mutta ihmisten mielestä tarpeellista.

Istahdin tähän äsken kuuntelemaan radiota sen jälkeen kun suhteellisen kuraisena ja märkänä pääsin kotiin kevään etenemistä havainnoimasta. Kohta tulee kylmä, koska sade onnistui kastelemaan minut aika perusteellisesti.

Radiossa alkoi iltapäivän musiikkiohjelma, Faunin iltapäiväkö se on, vai kenen. Faunihan on se pukinsorkkainen puolijumala joka villitsee ihmiset pan-huilun soitollaan. Toivon hartaasti että juuri nyt Kreikan kaiken kärsinyt kansa saa edes vähän lohtua faunin soitosta. Muistaakseni fauni innosti ihmiset myös tanssimaan ja juomaan hyväätekevää viiniä. Pahaatekevää viini on ainoastaan silloin, jos sitä juo liikaa.

Joka tapauksessa radion ensimmäisenä kappaleen nimi oli Sappikivileikkauksessa. Yritin kuulla säveltäjän nimen, mutta en saanut siitä selvää. Pääroolissa oli viola da gamba ynnä joku muu vanha soitin ja Lasse Pöysti, joka ihan alkuunsa määräsi että ”Skalpelli!”, sitten ilmoitti että ”Veren juoksemista”. Lopuksi (musiikki)instrumentit villiintyivät, kun potilas siirrettiin sänkyyn. Jäin miettimään, kuka runoilija on päässyt katsomaan ja kuuntelemaan vihreäpukuisten kirurgien toimenpiteitä. Minusta ei olisi lainkaan kummallista, jos Lasse Pöysti itse olisi äitynyt runolliseksi sappikivien poistamisesta. Monitaiturin kuva siitä näyttelijästä on välittynyt.

Esitys ei kestänyt kauan, mutta pidin siitä paljon. Ajatelkaa nyt: sappikivet voivat tulla kelle tahansa, ja ne todella siis leikataan pois! Mutta kukaan ei koskaan dokumentoi leikkauksia inhimilliseltä kannalta. Veren juoksemista! Verihän lähtee juoksemaan heti, jos vaikka kissa tarraa kynnellä käteen. Kissa ei tähtää veren juoksemiseen, vaan siihen, että häntä silitetään. Kyllä hän tietää hiiren ja ihmisen eron.

Jäin toivomaan että heräämössä potilastakin silittää joku.

Voi tosin olla että nykyään on ainoastaan tähystysleikkauksia ja paikallispuudutuksia, joten ihanaa heräämistä ei tule. Tuskin sairaanhoitajilla on aikaa käydä silittelemässä rutiinileikkauspotilaan poskea. Mahdetaankohan potilaille puhua edes myötätuntoisesti ja ystävällisesti?

Sen kyllä tietävät kaikki että sappikivipotilaat ovat taatusti kivi leikkausjonon kengässä. Haittona ovat. Että nekin vielä pitäisi hoitaa, vaikka jonossa on ihmisiä pää kainalossa! Ja lisäksi kansanperintönä kulkee kamaluuksia ihmisistä, jotka valuttavat mustaa sappea kanssaihmistensä päälle. On mahtanut olla joku näkemässä sellaisenkin tapauksen.

Siinäkään ei ehkä ole mitään uutta. Jo ajat sitten on puhuttu sairauksista vertauskuvina. En tiedä olivatko ne jo Hippokrateen mielessä, mutta en olisi hämmästynyt. Luulen kyllä että Hippokrateen vala on unohtunut yrityslääkäreiltä ja joiltain tavallisiltakin. Minusta on näyttänyt siltä, että lääkärit pikemminkin juoksevat nykyään potilaita pakoon.

Sumuinen ja sateinen ilma on hieno, ei siinä ole mitään melankolista. Puiden nuput turpoavat hurjaa vauhtia. Sadepisaroiden vuoksi ei näe eteensä tämmöinen silmälasipäinen, mutta sen verran kyllä, että löytää sitten kaupasta sapuskaa kissalle ja voi istahtaa kuuntelemaan Sappikivileikkausta. Tuollaista musiikkia pitää olla lisää! Kanava on tietenkin Radio YLE 1, niin että tämä on mainos.

Itseänikin mainostan, koska maksan joka vuosi Yleisradion lupamaksun.

Tanssija ja ystäväni vuosien takaa, Jaap Klevering on mukana tämmöisessä. Kyseessä on kokeellinen musiikki: