Sävelten läsnäolo ja tuntemattomia kasvoja

Odotin juuresten kypsymistä. Kaulassa roikkui radio, mutta ei se oikein tahdo pysyä asemallaan. Löysin oikean kanavan kuultuani että joku ylen pyhä saarnaaja saarnaa. Olin löydöstäni ällistynyt, koska en ollut kuullut juuri noin pyhää nuottia sitten keskikoulun alaluokkien. Se oli täsmälleen sama nuotti. Sanoja painotettiin tasaisesti, niin että puheesta tuli julistusta: jokainen sana oli tärkeä.

Saarnaaja oli valinnut tekstiksi Danielin kirjan. Aion sukeltaa tähän kirjaan vielä uudestaan, sillä olen lukenut Raamatun läpi jo 19-vuotiaana, sen jälkeen ei ole ollut juuri ongelmia löytää kirjasta haluamiani kohtia. Olin nyt vain tavattoman hämmästynyt siitä, että joku vieläkin ottaa kirjaimellisesti ennustukset, niin kuin jumalan palaamisen takaisin maan päälle, enkeleiden, pilvien päällä oleilevat henkiolennot ja muuta sellaista tavallista. Kanava oli oikea. Se on entinen ULA-radio ja kun asemia tuli lisää, hartaudet siirtyivät Radio YLE 1:een. Tosin en tiedä mahtaako muillakin asemilla olla hartauksia.

En ole vuosikausiin sattunut kuulemaan iltahartautta, joten oli syytä päivittää tiedot. Jos joku ihmettelee syytä, niin sanon heti perään että moni suomalainen uskoo raamatullisiin tarinoihin. On syytä silloin tällöin kuunnella mitä uskovaiset uskovat. Sen takia tästä tuli täysmittainen aikamatka. Olen siis edellisen kerran kuullut vastaavia tarinoita joskus 1950-luvun puolivälin maissa.

Luultavasti osa luokkatovereitani oli innostunut jostain Danielin kirjan tapaisesta kertomuksesta ja pyhäkoulussa moni oli tottunut juttuihin. Koulussa oli joitakin adventisteja, joihin tämä saarnaaja kuului. He eivät tulleet kouluun lauantaisin. Muut kadehtivat heitä vapaapäivästä. Mutta en tiedä saivatko he vapaata, eli mennä ja tulla minne halusivat. Ehkä eivät.

Aivan pienenä muistan erityisesti rakastaneeni kuvitettua Jeesus-legendakirjaa. Siinä alkoi keskellä talvea ruusupensas kukkia, tapahtui ihme. Olisi ruusuja keskellä lunta! Pidin myös siitä Jeesus-pojasta, joka teki savesta lintuja ja puhkui ja puhalsi niihin ja ne lähtivät lentoon. Maailman piti olla juuri niin fantastinen.

Mutta en silti uskonut pihalla törmääväni sellaiseen poikaan. Kaikki lapsethan tekivät mudasta ja savesta vaikka mitä. Ei kukaan meistä uskonut tekevänsä ihmeitä.

Nyt saarnaaja väitti Danielin kirjan kertovan mitä Euroopan yhteisölle tapahtuu. Muistan vastaavanlaisen aamuhartauden, jossa tukeva opettaja-täti ilmoitti että Suomi on toinen Israel, luvattu maa, koska se voitti jumalankieltäjät sodassa. Tästä syntyi kyllä keskustelu isän kanssa. Hän käski unohtaa sodan voittamisen ajatuksen. Lihava täti oli erehtynyt.

Siitä lähtien historia on kiinnostanut minua. Sehän on tarinakokoelma, jossa tarinat vaihtavat hieman paikkaansa, kun aika kulkee eteenpäin ja ihmiset alkavatkin nähdä asiat toisin.

Hyvin hitaasti käsitin että historioitsijoilla voi olla asenne ja näkökulma, josta he painottavat tarinoita eri tavalla. He eivät ole klooneja.

Tarkoitukseni oli sukeltaa historiaan. Piti kuunnella barokkimusiikkia. Tuttu ihminen on musiikkitalon konsertissa taputtamassa Jukka Tiensuun uudelle teokselle. Solistina on Topi Lehtipuu. Muutakin musiikkia on, ja konsertti jatkuu pitkään.

Silloin tällöin on tarkistettava kuulostaako musiikkitalosta tuleva lähetys yhtä hyvältä kuin pari kuukautta sitten. Korvani eivät ole kaikin ajoin samat eivätkä muusikot. En ollut ennen kuullut Suomen barokkiorkesterista. Hyvä että se on olemassa, olen siitä jo varma. Orkesterin sointi oli kirkas ja selvä. Musiikin sisään pääsi ilman vaikeuksia.

Nyt tapahtui niin, että taustalle tuli raamatullisia kuvia aivan vahingossa. Tarkoitus oli ajatella aivan toista asiaa. Olin ajatellut miettiä kasvoja.

Muutama ilta sitten näin televisiosta uusseelantilaisen elokuvan, en muista sen nimeä, mutta muistan tarinan elävästi. En kerro sitä, koska kaikki eivät ole nähneet elokuvaa. Tarinan henkilöt olivat tiiviisti vyyhdessä, jossa oli rakkautta, vihaa, kuolemaa, kaipausta – paljon tunteita, jotka eivät olleet ylinäyteltyjä eivätkä tuntuneet falskeilta muutenkaan. Todellisuuden uskottava kuva.

Elokuvan alussa oli outo yhtenevyys omaan elämääni. Silloin tällöin ennen nukkumaan menemistä minä ja elokuvan päähenkilö näemme sarjakuvia. Oikeastaan ne ovat valokuvia, pysähtyneitä tarkkoja kuvia, muotokuvia. Mutta ne tulevat sarjoina kuin raina-kuvat – enkä rupea selittämään mitä ne olivat, 50-luvulla koulunsa käyneet tietävät ne kysymättäkin.

Ne ovat kasvoja joita en ole koskaan nähnyt. Eikä ollut nähnyt myöskään elokuvan päähenkilö. Lähimmäksi tuntemattomia muotokuvia tulee amerikkalainen kuvataiteilija Edward Hopper. Tässä kirjan irtokannessa on oikeaan osunut viesti: Kari Enqvist ja Hopperin kasvojen marssi kirjassa, joka osin käsittelee tätä inhimillistä olemassaoloa, vaikeaselkoista ja hankalaa juttua.

Kasvot ilmestyvät valveen ja unen rajalla. Ensimmäisen kerran, vuosikymmeniä sitten, säikähdin niiden ilmestymistä ja mietin mitä ne tarkoittavat. Oudointa oli se, että en ollut ikinä nähnyt yksiäkään kasvoja ennen. Siitä olen varma. Sitten totuin siihen, että kasvoja tulee ja rupesin katselemaan niitä.

Tottakai ihminen pystyy luomaan uusia olentoja mielikuvituksestaan. Siksi en ihmettele yhtään että jumalat ja enkelit lehahtelevat muina miehinä ikkunan takana pilvissä joidenkin ihmisten mielessä. Senkus lentelevät, on siellä lintujakin.

Pääskyset ovat varmaan jo lähteneet. En näe enää todellisia ilman akrobaatteja. Keskemmällä kesää ne tällaisena pilvipoutana viistivät pilviä ja syöksyivät hurjaa vauhtia hyönteispilven sisään. Poikasille ruokaa.

Elämä on aivan näin yksinkertaista. Ruokaa ja lepoa. Ja sitten unta, kasvojen marssin jälkeen lisää seikkailuja. Ilman uusia tarinoita on vaikea olla. Ihmiset tarvitsevat niitä, ihan vaikka huvikseenkin. Mutta tuntuu siltä, että ilman tarinoita ihminen käpertyisi ja kuivettuisi kuin liian kauan auringossa ollut kasvi.

Naapuri on vienyt parvekkeelleen apostolinmiekkansa. Tapitan kasvia joka päivä. Minusta se näyttää kärsivältä. Mutta jos se rupeaa yhtäkkiä kukkimaan, olen pitänyt omaa apostolinmiekkaani ansarissa. Se tarvitsee ehkä kuritusta kesän ajaksi.

Ilmainen lounas

Tänään on haikupäivä. Kun päivä lähtee aamulla varovaisten silmäluomien alta käyntiin, tietää miltei jo valosta minkälainen siitä tulee. Haiku ei ole haikea runo. Usein se on muutoksen ääni, niin kuin siinä sammakon hypyssä: SPLASH.

Mutta kyllä sitä voi ajatella myös valona. Aurinko, pilvet, maan ja veden heijastus tekevät päivästä aivan toisenlaisen. Sitten on päiviä jolloin suunnan määrää kirja. Tänään se oli Jack Kerouac. Hänen runokirjansa Scattered poems löytyi viikko pari sitten kirjahyllystä. En tiennyt sen olemassaolosta.

Ajattelen City Light's -kustantamoa ja kirjakauppaa. En tiedä onko Lawrence Ferlinghetti siellä vielä, vanha hän jo on, jos päivystää kirjakaupassa. Toivon että hän on löytänyt itselleen seuraajan ja toivon totisesti että kustantamo jatkaa. Joka tapauksessa Kerouacin kirja on hänen kustantamansa.

Kirjan loppupuolella on hienoja haikuja, kokonainen rypäs.

Nodding against

  the wall, the flowers

Sneeze.

En osaa laskea tavuja, enkä kykene siis näiden suomentamiseen. Se on Juhani Tikkasen asia ja sitä hän on vuosien mittaan tehnyt paljon. Onneksi joku osaa. Hänellä on sekä suomenkielinen että englanninkielinen blogi, joten sitä kannattaa tarkkailla.

Pidän hyvänä sitä että kukat aivastavat eivätkä ihmiset. Minusta allergioista puhutaan hysteerisesti ja ne lisäävät allergiaa. Se ei ole hyvä.

Useless, useless,

  the heavy rain

Driving to the sea.

Täällä ei ole satanut moneen päivään. Sitä ennen satoi lujaa ja ihmiset ja pellot kastuivat. Mansikat homehtuivat. Viljan jyvät alkoivat itää. Kosteutta ei saa sisältä häädetyksi mitenkään. Mutta tämä koskee erityisesti jokivarsien ihmisiä, jotka joutuvat odottamaan kärsimättömästi, milloin vedet pääsevät lopulta mereen asti.

Siis Kerouac ajattelee että koko sadetouhu on täysin tarpeetonta. Niin kai se on. Nämä sateet ovat vain pisara jopa Pohjanlahdella, saati lännessä joka sai runoilijan runoilemaan aivan hirmuisesti, minkä on täytynyt johtua valtamerestä, suurista joista ja vuorista. Hän myös tapasi lännessä Gary Snyderin joka runoili Loppumattomista Vuorista ja Joista, ja runoili niistä monta vuosikymmentä.

Meillä J.K. Ihalainen otti niistä kiinni ja suomensi niitä. En muista että Kerouacin runoja olisi suomennettu. Hänet tunnetaan proosasta. Minusta on hauskaa että prosaistitkaan eivät jumiudu vain yhden lajin piiriin. Ettei ahdista liikaa.

Missing a kick

  at the icebox door

It closed anyway.

Icebox on eri asia kuin fridge. Jäälaatikossa on kirjaimellisesti jäätä. Jäätä tultiin myymään ovelta ovelle ja ihmiset latoivat sitä siihen ovelliseen laatikkoon. En tiedä miten muilla, mutta meillä ainakin jääkaapin ovessa näkyy merkkejä sen sulkemisesta sisäkengin työntämällä.  En myönnä potkaisseeni ovea. 

Amerikassa kannattaa muistaa se, että ulkokenkiä ei välttämättä tarvitse riisua pois. Ellei ole menossa japanilaiseen perheeseen, jossa olisi rumaa kävellä sateessa kastunein kengin pieniin paperiovisiin huoneisiin.

Tänään fillarireissulla mietin laiskasti ensin niittyjen värien muuttumista keltaisemmista. Sitten muistin että jossakin pusikossa, jota jättiläisbalsamit ja lehtokotilot eivät ole vielä vallanneet voisi olla minulle ilmainen lounas.

Se löytyi. Syötyäni itseni ympyriäiseksi rupesin katsomaan pieniä ketojen lämpäreitä.

En tiedä mitä pitäisi tehdä, että saisi puisto-osaston ymmärtämään että Suomi ei ole veden kastelema Englanti. Miksi täällä pitäisi väenväkisin olla nurmikoita?

Tulin miettineeksi sitäkin, mitä englantilaiset tekevät nurmikoillaan, pelaavat krokettia tai krikettiä. Hevospooloon ei tarvita nurmikkoa. Mutta ei tarvita meilläkään, niityt riittäisivät ja olisi ruokaa perhosilla ja linnuilla. Miksei niityllä voi käyskennellä hevonenkin, jos on rauhallista lajia. Minun puolestani.

Meidän viimeinen ulkomainen isäntämme oli Venäjän tsaari ja muun muassa heitä olen ajatellut viime aikoina intensiivisesti. En vain saa nyt päähäni onko Pietarin kaupungissa paljonkin nurmikoita, joilla ihmiset istuvat viltillä ja syövät lounasta. Sen hekin ovat ajat sitten oppineet että ilmaista lounasta ei olekaan.

* * *

Onnistuin vaihtamaan taustan vähän järjellisemmäksi. Uusi kone, vanha ohjelma, jotain sellaista tässä kai on takana. Tarkoitan koneen ohjelmaa, en bloggeria, tässä yhteydessä. Yritän saada kommentit liitetyksi, mutta ne kaksi tulevat nyt sitten yhtenä pötkönä

Mansikoita elokuussa

Keskikesä on syvenemässä. Vihreä tummuu lehdissä. Sadetta on ollut vähän täällä Pohjanmaalla: mansikat ehtivät kypsiksi ja makeiksi. Mutta päivä avajaisten jälkeen on epätavallinen: mustia pilviä vyöryy lounaasta suoraan kohti. Tuuli yltyy.

Käyn katsomassa ”nuorten” taidetta silloin kun ehdin ja jaksan. Taiteilijanuoriso on jo aikuisten lasten vanhempia, mutta niin elämän täytyykin mennä. Täällä ei ole edes ateljeeasuntoja vielä, vain muutama ateljee rannikkotykistön jälkeensä jättämän kasarmin alueella. Keskellä on ortodoksikirkko. Mutta uusia taiteilijasukupolvia silti muuttaa tänne, uskalikkoja.

Täällä asuessani jo pari kaupungissa toiminutta galleriaa on mennyt nurin. Onneksi tahdotaan taidenäyttelytiloja edelleen. Koko alkukesän on kuulunut levottomuutta herättäviä hihkaisuja Vaasan taiteilijaseuran suunnasta. Grand Opening oli eilen illalla. Gallerian nimi on Black Wall.

Ensimmäinen kysymykseni oli: oletteko te hulluja? Helpotuksekseni vastaus oli joo. Paikka on hieno, vaikka sinne on tolkuttoman vaikeata löytää. Osoite on yksinkertaisesti Kasarmi 13, mutta yrittäkääpäs löytää sikin sokin rakennetusta, ilmeisesti sotilaalliseen järjestykseen sopivasta alueesta numero 13 kylttiä kantava rakennus. Siinä kannoillani oli pari muuta ihmistä yhtä lailla eksyksissä.

Galleria Black Wall

Onneksi talojen edessä seisoskeli paikallisia, joista viimeisin viisasi sinne, minne oli ollut trafiikkia. Tajusin miten kasarmi toimii: jokainen tietää missä kukin asuu tai tekee työtä eikä vieraita näytetä vierastettavan. Kirkossa olen kerran lyhyesti käynyt sisällä, mutta kirkko onkin keskellä tätä kylää. Kirkolla on jonkun pyhimyksen nimi, en muista kenen. Ei se Aleksanteri Nevski (ks. Sergei Eisenstein: Aleksanteri Nevski) ole, senniminen on Tampereella lähellä asemaa, matkan varrella jos menee yliopistolle.

Avajaisten taiteilija Cata Ahlbäck ja työ mustissa kehyksissä

Ensimmäinen näyttely osui tutulle ihmiselle, Cata Ahlbäckille. Alkaapäätä näyttely hämmensi. Se on selvä tutkielma naiseudesta. Keskellä on alttarin näköinen tila. Sitä reunustavat ruusun terälehdet. Eikö olekin kamala klisee?

Tila on hieno, hallittu ja siinä onkin kliseen juju. Katsojan on pakko miettiä mitä ihmettä aikuinen nainen on mennyt taiteen nimissä tekemään. Ja sitä miettiessä ihan sukupuolesta riippumatta huomaa sitten, mitä kaikkea Toinen Sukupuoli voi olla – ja mitä se on.

Hätkähdin kirkkaita komplementtivärejä mustien seinien kehystämissä tauluissa. Ne veivät ajatukset väistämättä ensin mainoskuviin. Mutta kuvan syrjässä olevat pienet runot muuttivat ajatukset päälaelleen. Sen lisäksi: kuvat olivat onnistuneet hitsautumaan yhteen ja niitä oli helppo lukea kuin pienoisnovellia. Näyttely ei huutanutkaan niin kuin äkkiseltään olisi voinut luulla. Sen lisäksi joka kuvassa oli yksi tai toinen ajatteluttava särö.

"Alttari", joku on noussut tuolilta?

Nimensä mukaisesti galleriassa on mustat seinät. Se toimii. Musta on hyvä kehys ja valaistus on suunniteltu ihan nappiin. Ainakin minun silmilleni kokonaisuus oli hyvä.

Ensimmäisessä huoneessa on taidelainaamo eli artoteekki ja valkoiset seinät. On syntynyt mielekäs kokonaisuus. Entinen taidelainaamo oli kirjastossa niin pienessä tilassa, että siellä ei juuri mahtunut kääntymään. Lainaamoon ihmiset osuivat lähinnä sattumalta.

Nyt on pakko toivoa menestystä uudelle gallerialle. Vaikka kaupunki on pieni, täällä asuu silti suhteellisen paljon kuvataiteilijoita. Kasarmi on alueena hieno, se on omiaan gallerioina, ateljeina, käsityöläispajoina, pieninä puoteina, kaikenlaisina verstaina. Se on kaupungin omistama. Nyt kaupungin on korkea aika näyttää, että se pitää kaikesta huolimatta taiteilijoidensakin puolta.

Lähdin pois paikalta päätäni pudistellen. Mutta tunnen gallerian puuhaihmiset ja tiedän että hyvin tulee menemään jos (kun?) annetaan oikeasti tilaisuus. Ehkä joku kaupungin isistä tai äideistä on jo tajunnut että ihminen ei elä pelkästään leivästä. Jos leipää on tarpeeksi, niin seuraavaksi tulee kulttuurin hinku, aivan itsestään.

Mansikoita elokuussa

Pitää toivoa että koulut vierailevat taidelainaamossa ja näyttelyissä, sillä yleisöä on löydyttävä tulevaisuudessakin. Kirkon vieressä on yksi koulu odottamassa syyslukukauden alkua. Pelkän toivon varassa ei ihan olla, kyllä näillä ihmisillä on tahto päästä eteenpäin. Samaa näyttää olevan ilmassa muuallakin Pohjanmaalla, tässä blogissa on seinäjokisen kuvataiteilijan ja runoilijan Seppo J. Tannisen mietteitä – ainakin 30 vuotta ellei kauemminkin – suunnitellusta taidemuseosta siihen kaupunkiin.

Kuvataide luo tärkeän lisän mille tahansa paikalle. Ihmiset tahtovat viihtyä vaikka eivät tietäisikään tahtovansa nimenomaan kuvia. Huomaavat sitten kyllä.