Kun lukee Blogistanin tekstejä, huomaa
että usein blogien välillä on sukupolvieroja. Ne eivät missään
nimessä ole enää kovin fataaleja, eivät vaadi n.k. isänmurhaa
saati äitien tappamista, mutta tulevat joskus esiin niin, että on
pakko kertoa joku asia moneen kertaan, koska toinen osapuoli ei
käsitä mistä on kyse.
Väärinymmärrykset kulkevat moneen
suuntaan, yhtä moneen kuin nyt on sukupolvia. Nettiyhteisöt ovat
suunnilleen sama asia kuin ympäröivän todellisuuden yhteisöt.
Jokuhan blogeja kirjoittaa.
Isovanhemmat ovat yksi sukupolvi,
vanhemmat yksi ja lapset ynnä lapsenlapset viimeinen. Ikäluokista
suurimman pitäisi olla iältään vähäisimpien kohdalla. Nyt ei
niin ole.
Tämän päivän isovanhemmat kuuluvat
suuriin ikäluokkiin, joita lasketaan syntyneen vuosina 1945-1951. On
löydetty tilastollinen piikki vuoden 1945 elo-syyskuussa syntyneitä
lapsia, joita on enemmän kuin suomalaisia on syntynyt ikinä. En
muista nyt määrää, mutta todella paljon ihan uusia ihmisiä. Sotien aikana ei lapsia syntynyt niin paljon, mutta ehkä
kuitenkin enemmän kuin edeltäneitä sukupolvia.
Omat vanhempani menivät naimisiin 1944
ja minä synnyin seuraavana vuonna elokuussa. Täällä kävi kylässä
ystävä joka on syntynyt vuonna 1946. Huomasin jälleen kerran
kuinka helppo on puhua oman ikäluokan ihmisen kanssa. Tausta on
määrästämme huolimatta ollut hyvin samantapainen. Kansa oli
kampeamassa itseään sodasta irti ja ulos, asettumassa aloilleen
uudestaan, korjaamassa kaikkea rikkimennyttä ja menemässä ennen
kaikkea naimisiin vihdoinkin. Meidän lapsuusmuistomme osuvat
jälleenrakennuksen vuosiin.
Tausta on sama niinkin, että
vanhempamme opettivat meidät tekemään työtä mutta myös
ajattelemaan tarkasti mikä on tarpeen ja mikä ei. Tällainen opetus
ei ole itsestään selvä asia nykyisen kaikkialle tunkeutuvan
keskiluokan maailmassa. Elintaso on noussut, eettiset arvot ovat
miltei kadonneet.
Ikäiseni ystävä antoi joitakin
vuosia sitten lahjaksi kanadalaisen kirjan Born at the Right Time.
A History of the Baby Boom Generation
(Doug Owram,
University of Toronto Press, 1996). Luen kirjaa silloin
tällöin enkä ole nähnyt parempaa kokonaisesitystä
sodanjälkeisten suurten ikäpolvien kulttuurista ja historiasta.
Kanada ei paljon eroa Suomen demografisesta historiasta, vaikka
väestöltään isompi onkin.
After 1945
long-term tendencies that emphasized the distinctiveness of youth
accelerated, while short-term cyclical forces shoved youth to the
fore. Political and social change provided youth with a cause and an
opportunity to assert itself upon the world stage, at least briefly.
(s. 138)
Ikäluokkamme näkyi ja kuului
kaikkialla. Tuossa yllä olevassa puhutaan sosiaalisesta ja
poliittisesta muutoksesta. Myös kulttuurinen muutos oli tulossa.
Nuorisokulttuuri voimistui.
Nyt käynyt ystäväni antoi
luettavaksi kirjan (olen aina uskonut kirjojen vaihtamiseen!) joka
käsittelee samaa aihetta, mutta suomalaisesta näkökulmasta Kirja
on Anja Salokanteleen ja Kaija Valkosen toimittama
Kauaksi kotoa. Muutoksen sukupolvi kertoo (Kirjapaja 2012),
jossa hänen kirjoittamansa kertomuksen lisäksi (ja se on kirjassa
ensimmäisenä) on parinkymmenen muun suuriin ikäluokkiin kuuluvan
ihmisen elämäntarina. Kanadalainen tutkimus ja tämä suomalainen
esitys täydentävät toisiaan hienosti.
Olen lukenut kirjaa vähän yli viikon
ajan ihastuksen vallassa ja vilkuillut välillä kanadalaiskirjan
suuntaan. Kirja on tavattoman autenttinen ja sitä tekisi mieli
kutsua todistusvoimaiseksi, ellei sanonta viittaisi jonkinsortin
fundamentalismiin.
Firenzen renessanssirakennukset,
palatsit ja kirkot häikäisivät, taidemuseot mykistivät, Tutkin
renessanssimestareiden töitä mieli täynnä haikeutta. Missähän
meillä mentiin, kun täällä jo näitä maalattiin?
Vähitellen aloin tajuta: emmekös
me suomalaiset olleet silloin paljolti samassa pisteessä? Me
rakensimme kirkkomme ja koristelimme ne mieli täynnä samaa
etsintää, toivoa ja hartautta. Työkalut ja tekniikat olivat paljon
karkeampia ja kulmikkaampia, kirveellä ja puukolla, kalkilla,
kasviväreillä ja kimröökillä tehtiin melkein kaikki. Silti
noista kirveskansan kirkoista välittyy sama sielukkuus ja puhtaus
kuin renessanssimestareiden hienostuneista töistä.
Oli pakko matkustaa Grassinasta
Lapuan Kauhajärvelle. (- - -) (s. 199, Antti Ojala, s.
1935, Lappajärvi)
Tarinan otos tuli vanhalla
järjestelmällä: selasin kirjaa ja tökkäsin etusormeni yhdelle
sivulle. Vuonna 1935 syntynyt kuvataiteilija ei ole ollenkaan outo
suurten ikäluokkien joukossa. Hän jäi sotien jalkoihin ja pääsi
itsenäistymään ja hankkimaan ammattia vasta sotien jälkeen.
Vuonna 1945 hän oli vasta 10-vuotias.
Mutta kertomuksessa on kulttuurin
löytämisen suhteen jotain hyvin suomalaista. Suomenkielinen
sivistyneistö oli II maailmansodan loppuessa ohut ja vähäväkinen
Suomessa. Oppikoulut yleistyivät vasta 1920-30-luvuilla, maalla
koulun käyminen oli harvinaista koska kouluun oli lähdettävä
pitkien matkojen päästä. Sen lisäksi koulun käyminen maksoi.
Elämäntarinat ovat tietysti
selviytyneiden tarinoita. Suurin osa kirjan kirjoittaneista on tarinaansa jo eläkkeellä. Tässä tarinassa on melkein oma tarinani.
1980-luvulla pääsin perheen kanssa olemaan kuukauden Italian
Grassinassa, joka sijaitsee aivan lähellä Firenzeä.
Ajattelin juuri samoin kuin Antti
Ojala: missä Suomessa mentiin, kun Firenzen ruhtinaat rakensivat
kirkkonsa. Se on väistämätön kysymys. Sen kysymisen ohessa olen
katsonut Italian Borgia-suvun ja uskonnollisten ruhtinaiden rappiosta
kertovaa tarinaa televisiosta. Kaikki taitaa olla suhteellista. Erot
Euroopassa voivat olla isoja.
