Linnunpojat kasvavat

Pikkusääkset ovat nyt noin viikon ikäisiä. Viimeinen kuoriutui juuri ennen juhannusta, kolme niitä on kaikkiaan. Pesä on virolaisten nettisääksien, Ilmarin ja Irman asuttama. Virolaisten lintuprojekti on ollut hieno. Heillä on jo nyt, parin vuoden työn jälkeen, paljon enemmän tietoa siitä, mitä lintuja Virossa on, lintujen muuttoreiteistä, lintujen käyttäytymisestä, suhteesta metsiin.

Sopi hyvin, että juhannusmatkalle osui istumaan vastapäätä ihminen joka oli suoraan tulossa Virosta. Hän tuntee sieltä paljon ihmisiä ja myös puhuu viroa. Puheeksi tulivat sääkset joita nyt seuraan jo toista vuotta. Hän sanoi, enkä ole aivan varma siitä mitä hän tarkoitti, että virolaiset ovat hyvin ylpeitä metsistään. Niitä ei siellä aukkohakata, vaan tarvepuut otetaan niin kuin ennenkin.

Junatuttava oli sitä mieltä, että Viro ei ole ottamassa aivan kaikista asioista oppia Suomesta. Hän katsoi juuri sillä hetkellä junan ikkunasta avautuvaa näkymää muutamasta puusta seisomassa heiveröisen näköisenä keskellä valtavaa aukkoa. Puut eivät minusta olleet kovin isoja. Aukkoja ilmeisesti tehdään nykyään 30-40 vuoden välein. Puut hakataan ja kuljetetaan pois ennen kuin ne ovat edes aikuisia.

Sääkset ovat suuria petolintuja. Ne syövät kalaa. Niitä on Suomessakin, mutta tässä maassa on vaarallista sanoa missä päin sääksen pesiä on. Sääksiä ammutaan siinä missä kotkia ja susiakin.

Viime vuonna seurasin vähän isompia poikasia, isän oli nimeltään Madis ja äiti Piret. Ilmar ja Irma pesivät eri suunnalla, mutta kun pesien ympäristön ääniä kuuntelee, tähän aikaan vuodesta lintuja on paljon. Oikein todella paljon.

Linnuilla on siis nimet. Se ei tarkoita sitä, että niitä yritetään epätoivon vimmalla inhimillistää, antropomorfoida. Nimet annetaan ihan vain yksinkertaisuuden vuoksi. Piret ja Madis eivät ole suomalaisia nimiä, mutta Ilmar ja Irma ovat. Piret kuulostaa kuitenkin naisen nimeltä, mieleen tulee Pirjo tai Pirkko. Viime vuonna pariskunta sai kolme poikasta ja kaikki kolme selviytyivät aikuisiksi asti ja lähtivät muuttomatkalle jonnekin Niilin alajuoksulle.

Kalasääskistä Piretillä ja Ilmarilla oli lähetin niskassaan. Talven aikana katselin satunnaisesti Piretin ja muiden sääksien reittiä. Yksi sääksistä oli lentänyt päin voimajohtoa ja kuollut Niilin suistossa, muistaakseni sen nimi oli Erika. Muuttomatkalla Niilille on muitakin vaaroja kuin krokotiilit.

Keväällä Piretin puoliso Madis oli hyvän aikaa odottelemassa rouvaansa, kun paikalle osui Oksana. Nimen etymologia on mielenkiintoinen. Se on sekä kreikaksi että venäjäksi myös Xenia. Se tulee kreikan sanasta Xenos, joka tarkoittaa vierasta, muukalaista. Sana on neutraali, lintuihmiset eivät väittäneet että Oksana olisi tullut Venäjältä, siis olisi ollut vieraisilla ilman viisumia saati kenenkään kutsumatta.

Oksanan ja Madiksen (Madisin?) välille syntyi kiihkeä romanssi. Oksana muni viimekesäiseen pesään yhden munankin jo, kunnes Piret ilmestyi paikalle. Lintuprojektin ihmiset eivät olleet nähneet tietoja Piretistä sen jälkeen kun satelliittilähetin lopetti signaalin lähettämisen jossain Niilin suistoalueella. Pelättiin että Piret on myös lentänyt voimajohtoon.

Syntyi mahtava nokkimisen, syöksyjen ja kirkunan täyttämä kolmiodraama. Taaskaan en tahdo antropomorfoida sääksiä: linnut ovat lintuja ja me olemme ihmisiä. Mutta takaraivossani tykytti tieto siitä että sääkset ovat hyvin vanhoja otuksia. Ne ovat suoraan alenevassa polvessa lentoliskojen jälkeläisiä. Siis kaikki linnut, myös talitintit joita ruokimme talvisin. Eläviä dinosauruksia.

Ajattelin että jos kolmiodraamoja tapahtuu vieläkin linnuilla, jotka ovat olleet olemassa niin hirveän kauan ennen ihmisiä, niin on kai aivan luonnollista että niitä on ihmisilläkin? Mehän olemme hirveän nuoria eläimiä ja olemme panneet paljon pahemmin ranttaliksi reviireillämme kuin sääkset ikinä. Lehdissä lukee usein että lapsemme voivat huonosti.

Nyt kävi sitten niin että Piret voitti kahden naaraan ottelun. Muna jäi pesään, eikä Piret voinut munia samaan pesään. En muista kuka kirjoitti kirjan Itsekkäät geenit, tai jotain siihen suuntaan, mutta mieleeni tuli heti tarina munan tavasta tulla uudestaan munaksi, jota muistan isän toistelleen kun olin vartioimassa kanoja pihalle. Minun oli käsketty estää kanahaukan hyökkäys kanojen ulkoiluaitaukseen. Todennäköisesti isä oli pelännyt että kanahaukan kohteeksi valikoituukin pikkuinen flikka, laiha 5-vuotias, joka tuskin olisi isolle haukalle saanut mitään. Määräys tuli kyllä äidiltä.

Madis ja Piret tapaavat joskus toisiaan tyhjällä pesällä. Olen näkymästä niin surullinen, että olen lopettanut pesän katselun. Silti linnut eivät ole toisiaan kohtaan vihamielisiä. Edelleen: eivät sääkset ole ihmisiä, mutta tuntuu kuin pariskunta ottaisi draaman aikuisesti ja vastuullisesti. Vieras on poissa, ja vaikka poikasia ei tänä kesänä tule, ne ovat yhdessä.

Sen sijaan Irma ja Ilmar huhkivat kalastus- ja ruokkimishommassa. Poikaset näyttävät lähinnä pesän pohjalla luikertelevilta käärmeiltä ja olen päätellyt sen olevan suojaväri. Ehkä näätä voisi päästä kiipeämään korkealle männyn latvaan? Olen nähnyt niiden kiipeävän todella nopeasti mökin takaisessa metsässä. Munia ja poikasia nekin pedot olivat vailla ja niillä oli varmasti lähellä oma kasvava poikue.

Pesä ja siinä asustavat sääkset eivät ole minkään metafora, vaan se on hitaan, työteliään ja pitkän kehityksen yksi lopputulema. Pesä on totta. Juutun usein lintujen huutoja kuunnellessani miettimään, onko evoluutiolla jotain ehkä vielä sanomista lintujen tulevaisuuteen.

Toivon että virolaiset pitävät huolta metsistään. Ja olen aivan varma siitä, että lajien erosta huolimatta ihminen voi oppia rakkaudesta ja huolenpidosta näiltä linnuilta paljon. Ja kauneudesta, ennen kaikkea kauneudesta.

Entä mitä ovat sääkset viroksi? No tottakai kalakotkasia, ovat halietus-sukua niin kuin kotkatkin. Videopesän löytää täältä. Lintuja kannattaa seurata päivittäin, oppii tuntemaan niiden puheen ja keskinäiset suhteet. Puhetta se on, monenlaista kommunikaatiota. Meillä vain ei ole sille sanakirjaa ja kielioppia.

Yö, keskikesä

Tänään tuulisessa kaupungissa, mukana olivat kaikki elementit, aurinko, vesi, liike, tykyttävä kipu polvessa, lievittyvä, hitaat ajatukset kulkivat eteenpäin. Katu jatkui, meteli, sitten tuli pysähdys ja ylhäällä kivimuurin päällä levittäytyi vihreys, johon oli hyvä tarkentaa vähäksi aikaa.

Sitten paljon puhetta jossa oli paljon toivoa. Sellainen pitää olla kaikkien ihmisten keskikesä, vihreys ei satu silmiin ja se on nähtävä siinä pimeässä joka on vain kun kesäpäivä seisahtuu.

Kerran vuodessa sentään hetket kulkevat kauemmin ja pysyvämmin. Onhan talvellakin pysähdys.

Kotiin tuli puheen ja touhun ja kissan protestien keskelle kirja. Se oli lahja ja hyvin kallisarvoinen sellainen. Sen vuoksi mieli kurottuu eteenpäin ja kyky nähdä. Onneksi se ei ollut ensimmäinen kerta, muuten en olisi tässä ja latelisi sanoja.

Siteeraan yhden runon. Olkoon se juhannuksen vuoksi! Ja kaikille mahdollisille ihmisille!

JÄRJELTÄ SUURET, MIELELTÄ VÄHÄT

Lempeästi avautuu katu iltaa kohti, nuo kuukasvoiset muurahaiset

anturoivat polkuja kammioihinsa, kantavat taakkaa

kuningattaren puolesta, jäntevät pistimet varuillaan

ja laahaa haalareiden yksinäisyys, kaikki yhden

ja yksi yhden puolesta, kuningatar

suuressa armossaan pitää pesän koossa

ja mistäpä unelmoivat tuntosarviset, ehkäpä

muistavat vierailut termiittien baabelissa

tai siintää kuva hänen majesteetistaan?

Häntä ruokitaan, häntä suojellaan

ja ehkä hermoradat kohtaavat, yhdistyvät ajatukseksi

että millainen on minun ruumiini, mitä mieltäisin

viitan alle, alle kaikkien käytävien, miltä tulee verkoston näyttää

ja tuli mitä tuli tämän korren minä kannan,

luulen tietäväni mitä tapahtuu, että pesä rakentuu

ja pesää ei saa sohia!

Ja millä sohia, raajat osaavat vain kantaa ja kulkea,

toiset pistää ja repiä, niillä pidetään pesää pystyssä,

pystyssä päin aamua kohti, kohti aherrusta joka on mieli

kohti mieltä joka on metsää täynnä.

(Kristian Huuhtanen: Huoneet synnyttävät huoneita, SanaSato 2013)

Jyrisee

Minulle kerrottiin kun lopetin syömisen melkein kokonaan, että Intian lapset kärsivät nälkää. Sen takia minun pitäisi syödä eikä haaskata ruokaa. En käsittänyt lausetta. Jostain syystä minun piti nyt tuntea syyllisyyttä. Mutta miten Intian lapset liittyivät minuun?

Kesti kauan ennen kuin tiesin mistä oli kyse. Näin elokuvakerhossa leffan jonka oli ohjannut Satyajit Ray. Sen nimi oli englanniksi Distant Rumble, mutta en muista nyt miten se oli suomennettu. Sen taustana oli brittien sodanaikainen urakka kerätä sapuskaa kaikkialta siirtomaistakin. Brittien käymään sotaan tarvittiin ruokaa sotilaille ja myös Brittien saarten “kotijoukoille”.

Rayn leffan pääosassa oli bramiini, siis pappiskastiin kuuluva nuori isäntä, jonka luo alkoi yhtäkkiä leiriytyä nälkäisiä ihmisiä. Kukaan ei osannut sanoa tarkkaan miksi ruokaa ei ollut ja niin yhtäkkiä. Intialaiset, edes bramiinit, eivät käsittäneet miksi yhtäkkiä ei ollut ruokaa.

Viime kesänä juttelin pienen ruandalaistytön kanssa tässä meidän pihalla. Hän ei tuntenut isäänsä. Ja äiti ja lapset olivat jossain vaiheessa päässeet pakolaisleirille.

Äiti ei suostunut puhumaan kanssani. Ehkä minä edustin hänelle jotain, jonka hän oli nähnyt leirillä. Tai myöhemmin täällä pakolaiskeskuksessa. Tai ehkä hän oli liian nuori käsittelemään muuttamisen ja pakenemisen mylläkkää. On odotettava. Olisi luonnollista puhua lapsista.

Eurooppahan ne on ne rajat siellä Afrikassa piirrellyt. Ne eivät noudata kieli-/heimorajoja. Eivät siirtomaaisännät niitä tienneet.

Oma äitini ei koskaan tuntenut isäänsä. Ei se mitenkään tavatonta ollut niihin aikoihin, Ameriikkaan lähti yksi ja toinenkin isäntä tai kotivävy että saisi velat maksetuksi. Mutta kasvava tyttö tunsi olevansa outo ja erilainen.

Tiedän mitä on nälkä ja se, miltä tuntuu kun nälän tunne loppuu. Minullakaan se ei ollut itseaiheutettua, kieltäytyminen ruuasta, vaan johtui sietämättömästä elämisen paineesta, joka oli iskenyt minuun heti syntymän jälkeen. Vasta 11-vuotiaana olin tullut pisteeseen jolloin en enää voinut jatkaa. Ei sille sanoja ollut.

Kun näin Rayn leffan oli 60-luvun puoliväli. Olin omillani, olin yhtä pitkä kuin ennenkin, mutta painoin sentään jo 45 kiloa. Rupesin yliopistossa levittämään Tricont-lehteä, jota sai Hedengrenin kirjapainosta Hesasta tiettyyn aikaan. Se oli hyvä lehti, ja opin paljon siitä, mitkä tekijät vaikuttavat n.k. III maailmaan. Rahasta en ymmärtänyt silloin niin kuin en myöhemminkään.

Olin I maailmassa, en tuntenut muuta kuin kaltaisiani, tai ehkä etäisesti samanlaisia. Tiesin miltä III maailman lapsista on tuntunut, tiesin fyysisen tunteen ja tiesin myös, miltä tuntuu olla hylätty lapsi.

Mutta olen kyllä onnellinen siitä nyt, että en ole ihan vielä ruumis. Miksi? Koska minulla on perhe, mies joka laittaa ruokaa jota pystyn syömään, että en saanut aikaan perhehelvettiä, vaikka niin kai olisi pitänyt käydä. Että lapsi on suht. OK huolimatta siitä että sillä oli vaurioitunut äiti. Olen kuitenkin kyennyt rakastamaan ja olemaan rakastettu.

Jos sitä Tricontia pitää jostain syyttää, niin ehkä siitä, että se perustui niin paljon on-off -kuvaukseen: joko olet kärsivä laiha musta tai onnellinen ja lihava valkoihoinen. Harmaan sävyt ovat elämässä vallitsevia ja se on hyvä, koska todella pahaa ja todella hyvää ei kumpaakaan ole liikaa. Tai jos on aikoja jolloin heiluri asettuu ääriasentoon ja pysyy, niin tietää että se muuttuu, niin kuin kaikki muuttuu.

Käsitykseni afrikkalaisista on sitä paitsi laajentunut. Eivät hekään ole pelkästään uhreja tai pelkästään teloittajia. Rasismin toivotan ulos tästä maasta ja ihan hetikohta. Erilaisuuden pelko on perusteetonta, eikä kukaan voi ikuisesti olla tuntematta naapuria. Tai ehkä voi. Silmät ummessa kulkeminen ei taida olla ihan parasta elämää kuitenkaan.

Satyajit Rayn leffan suomenkielinen nimi on Kaukainen jyrinä. Nälkää pakenevista syntyi pölypilvi joka edelsi heidän tuloaan. Kaikkien elämä muuttui.

Nyt maailmoiden sisällä on muita eikä I, II tai III maailma enää tarkoita juuri mitään. Se pysyy että kaikkialla jyrisee. Joskus vähemmän ja joskus enemmän.