Viikko sitten torstaina jouduin tulemaan takaisin kaupunkiin. Matka teki juuri sen mitä olin ajatellutkin. Pieni järvi, mustikkametsä, savusauna ja vielä lisäksi lapsuudenystävän luona käyminen oli tervehdyttävämpää kuin viiden kuukauden leikkauksesta toipuminen kaupungissa.
Kirottu asfaltti, kirotut autot, kymmenesti kirottu talonrakentaja-spekulantti (ei saa laatikkoasuntojaan myydyksi…), joka päätti takaisin muuttoni kunniaksi ruveta räjäyttämään tätä yhteistä peruskalliota! Kaupunkikoti tärisee aamusta iltaan.
Tämänhetkinen kaupungissa olo tuntuu kidutukselta, paitsi kun onnistun unohtamaan olosuhteet ja lukemaan ja kirjoittamaan. Kaikille nivelrikosta kärsiville kerrottakoon täten, että asfaltti on myrkkyä käveleville jaloille. Ihminen tuhoaa oman terveen ympäristönsä. Pahimmat ovat rahanahneita spekulantteja, moraali-invalideja. Minun on puolestaan pakko asettua talvikotiin, koska kesäkoti ei ole tarpeeksi lämmin läpivuoden asuttavaksi.
No niin. Torstaina oli Suomen tämän vuoden ensimmäinen Taiteiden yö ja se tapahtui tässä kaupungissa. Perjantai-aamuna olin vesijumpassa ja yksi edellisiltana museossa tapaamani kaveri kertoi että paikallisradio oli ilmoittanut että ”Kello on 9.20, siis aamulla, ja olemme katselemassa siivouspartiota!”, tai jotain sinne päin. Meidän korttelimme ulkopuoli oli oikein perusteellisesti tuhrattu, mutta ei täällä kaupungin laidalla kukaan korjaa mitään. Lehdet ja radio höpisevät omiaan ja kilpailevat, kuka osaa kehua katteettomimmin kaupunkia. Kai meillä on silmät päässä sentään.
Vesijumppaystäväni ovat niitä paljonpuhuttuja senioreja. Nuorempi väki pukuhuoneessa ja altaissa kyllä hymyilee meille. Sananvaihtoamme ei ollut kuuntelemassa sillä kertaa ketään. Naurettiin radion nuorellemiehelle, joka ehkä ensimmäistä kertaa elämässään yritti tehdä repparia Taiteiden yöstä. Nuoret sentään yrittävät. Ehkä siitä on oikein hyötyäkin myöhemmin. En minä ainakaan halua ruveta tyrkyttämään heille n.k. tosiasioita elämästä. Minulle ei kukaan kertonut mitään lukuun ottamatta listaa eettisistä prinsiipeistä. Itse joutui törmäämään muureihin ja pääsy kielletty -kyltteihin.
Lähtöiltana mökillä alkoi sataa. Olin tietysti metsässä. Pilvi tuli mantereen puolelta ja silloin sataa varmasti. Pimeni niin että mustikoita ei enää nähnyt. Käsittääkseni sen jälkeen on satanut miltei yhtäjaksoisesti. Kaupungissa ei joudu keskelle kivenlohkareita ja liukastu märkään sammaleeseen ja putoa polvilleen. Käsillä ei voi ottaa vastaan koska marja-asti kaatuisi. Metsämäki on täynnä pieniksi ja isommiksi kiviksi lohjenneita siirtolohkareita, joita jää on työntänyt edestään mäeksi asti.
Tietenkään aurinkopaneli ei toiminut. Vaikka ei satanutkaan joka päivä, niin auringon päällä makasi sitkeän harmaa pilviverho. Olin käynyt aikaisemmin sillä viikolla kirjastossa ja onnistunut löytämään muutaman erittäin tarpeellisen kirjan. Kirjasto on se, jota olen käyttänyt kaikki kesät vuodesta 1955 lähtien.
Öljylampun valo onneksi riitti. Toinen ihminen yritti aina välillä puhua, mutta meni sitten mykäksi ja rupesi mietiskelemään omia maailman tärkeimpiä asioita. Nukahti siihen nojatuoliin. Ei ollut kylmä. Takan tuli alkoi hiipua, mentiin nukkumaan ja kun lampun puhalsi sammuksiin tuli täysi pimeys.
Elokuu on parasta aikaa pienessä mökissä. Ihminen on kunnolla puhdas ensimmäistä kertaa yli vuoteen. Lopulta makuupussien vetoketjutkin suostuivat toimimaan, taskulampun valon keilassa oli vaikeaa nähdä mihin se oli takertunut. Unen kaivo ei ole se sama josta Uuno Kailas kirjoittaa, vai oliko se ovi. Kaks ovea mulla, kaks: yks uneen toinen kuolemaan.
Järven yllä oli puolikuu kun lähdettiin pois. Se puolikas näkyi repaleisten pilvien lomasta ja asettui siihen kaislikkoon. Kalat söivät illallista ja nokkaisivat vesimittareita pinnalta. Kaloilla ei kyllä ole nokkaa. Renkaat levisivät ja kutittivat jalkapohjia.
