Minulla on hammaslääkärifobia. Se on
sellainen pysyvä tila jota ei voi traumaterapoida eikä leikata irti
pois aivoista. Tila ei ole kauhean paha koska kykenen menemään
kuitenkin lääkäriin – sitä tarvetta tulee pula-ajan sekundana
jatkuvasti. Siis kun ei ollut ruokaa tarpeeksi heti sodan jälkeen.
Musta pörssi taas oli
taloudellis-eettis-juridinen ongelma isolle osalle suomalaisia. Itse
en vauvana voinut juuri vaikuttaa olosuhteisiin. Mutta sodanvastainen
ihminen minusta tuli muun muassa rikkonaisten hampaiden vuoksi.
Heinäkuun 1. päivänä oli
hammaslääkäriaika iltapäiväksi. Ajattelin että nyt pitää
unohtaa koko tyhmä fobia ja läksin siis hurvittelemaan
ferrarinpunaisella Jopollani kirjastoon. Pääsin vauhtiin, mutta jo
pihalla tuli äkkipysäys.
Hiekkaa osui takapyörän alle, oli
kiirus päästä suojaan pelolta enkä keskittynyt ympäristöön.
Jälkikäteen on sitten mukava psykologisoida että voisi kuunnella
päätään tarkemmin ja pitää hammaslääkäripäivät ihan omassa
lokerossaan, keskittyä pelon läpi menemiseen ja pitkän illan
lääkäristä toipumiseen. Lääkäri on mukava ja tietää mitä
tekee, mutta rationalisointi ei tässä oikein toimi.
Kaaduin päistikkaa vasten metallista
siivoustelinettä, pää osui sen reunaan. Pää oli onneksi
kypärässä. Mieleen nousee nytkin jylisevä Vesa-Matti Loirin
tulkinta Pentti Saarikosken runosta ”Nyt pannaan pää
kypärään, se on suojassa siellä/ jos kävisikin kalpaten
sotatiellä!” kirjalliselta äänilevyltä nimeltä Valtakunta
vuodelta 1967. Olen kuullut että älppäriä ei saa enää mistään.
En aio panna omaani myyntiin, vaikka sitä on kinuttukin ja vaikka
levysoittimeni on romuna.
Nyt miltei kaksi viikkoa ja kahden
sairaalan jälkeen olen kipsattuna (vasen ranne, kumpikin kyynärpään
ohittava luu irtipoikki) ja ortoosissa (vasemman polven alapuolella
höttöiseen luuhun naulatulla titaanilevyllä varustettuna: kaikkea
nuo medisiinari-inssit keksivätkin!) aika pöllämystyneenä
yrittämässä opetella sisä-skuutterin kanssa pyörimistä. Pitää
oppia tekemään piruetteja oikean jalan ja käden avulla.
Mutta siis myös muut luut kuin hampaat
ovat romuna. Ei ollut aavistustakaan siitä että olivat siinä
tilassa. Ruumiini on pettänyt minut!
Minun on nyt kiitettävä kaikkia
Vaasan keskussairaalan lääkäreitä, kirurgeja, kandeja,
fysioterapeutteja, hoitajia, siivoojia, kokkeja, astianpesijöitä ja
vahtimestareita ynnä ambulanssikuskeja ja keskussairaalan jälkeen
kaupunginsairaalan vastaavia hienoja ihmisiä hyvästä hoidosta.
Olen edelleen aika lailla kivusta
sekaisin joten mielikuvat eivät ole mitenkään vielä selviä.
Muistan kyllä muutamaan otteeseen raivonneeni, syytä en muista.
Ainut tekosyyni on kipu, joten anteeksi!
Tulinpa tutustuneeksi hoitotakuuseen
(?) ja miettineeksi tulevaa lainsäädäntöä sieltä sairaalasängyn
pohjalta. Erikoissairaanhoito on erinomaisella tolalla. Olisipa
ennaltaehkäisyyn käytetty enemmän varoja ja aikaa. Ehkä sillä ei
minun kohdallani olisi voittanut mitään koska olen pula-ajan lapsi.
Hmm. Historia on minut tuominnut?
Mutta tulinpa tietämään, että
kukaan ei kuitenkaan kohdellut minua kuin romua. Kiitos!
