Statuspäivitys 2

Illansuussa alkoi sataa. Luin Lidia Tšukovskajan tarinakirjaa nimeltä Vajoaminen. Siellä jossain neuvostoliittolaisessa sanatoriossa ihmiset kamppailevat hyväksymisen ja hylkäämisen puolesta, lukevat Blokia ja Jeseniniä, ajattelevat mitä kaikkea voisi olla jos Stalin hyväksyisi. Mutta erikseen, kukin päänsä sisällä.


Ilmeisesti Pravdan liitännäisenä on julkaistu Literaturnaja Gazetaa, jossa on kritisoitu jälleen jotakin prosaistia tai runoilijaa. Silloin kriitikon sana on ollut Stalinin mielipiteen tulkintaa. Kirjailija saa tietää että hänen Aljosha-miehensä on ilmeisesti teloitettu. Joku kertoo sanatoriossa, että sitä tarkoittaa se, kun sanotaan että vanki ei saa kirjoittaa kirjeitä eikä ottaa niitä vastaan.


Olen lukenut Ilja Ehrenburgin muistelmia joskus kauan sitten ja ne ovat kirjahyllyssä, mutta nyt tulen ajatelleeksi, että hän on asunut niin paljon Neuvostoliiton ulkopuolella, että ei ole ehkä tiennyt kaikkea. Lidia T. kulkee ulkona, tekee pitkiä kävelylenkkejä. Paikan nimeä ei sanota, mutta kuvausa se kuulostaa aivan Suomelta: koivuja, pieniä ja isoja kuusia, sumua. Aika tuntuu keväältä, metsäpoluilla on liukasta ja sanatorion asiakkaat – suurin osa on joko lepäämässä tai työskentelemässä vailla arkipäivän meteliä tekstiensä kanssa – syövät, nukkuvat, kävelevät ulkona, puhuvat varoen toisilleen. Koskaan ei voi täysin antaa mennä ja jutella niin kuin ihmiset toisilleen juttelevat. Ei voi olla ihmisiksi.


Sitten sade alkoi kuulua peltikatossa. Se ei ylly rummutukseksi parvekkeen katolla, mutta pisaratkin kuuluvat. Sateella on rytmi. Se tulee joskus nopeaan, sitten hellittää. Rytmi on kuin kunnon atonaalista musiikkia, vaikka ei sitä ehkä atonaaliseksi voi kutsua, koska soundi siinä kuitenkin on.

Kuva: Ilmari Ackley

Myrskyä ei ole vielä ollut. Mutta tuulta kyllä, lehdet ovat päästäneet irti oksistaan. Ravinto on ehkä jo rungossa ja juurissa asti. Routaa ei ole täällä missään vielä. Autius alkaa näkyä maisemassa. Kuuntelen radiosta juttua kirjamessuilta. Jo toiset kirjamessut ovat menossa, äsken olivat Turun kirjamessut, nyt Helsingissä. Tietenkin Helsingistä tulee enemmän ohjelmaa.


Minusta on kesän ja syksyn aikana ruvennut tuntumaan siltä, että kirjallisuustoimittajat jopa YLEssä varovat sanomisiaan ja ennen kaikkea keskittyvät n.k. varmoihin nimiin. Uusia kirjoja tulee tuhottomasti syksyisin. Ei ole kovin paljon merkkejä joiden mukaan suunnistaa, koska kritiikkejä on aina vain vähemmän.


On vain huokaistava sitä, että meillä ei sentään ole terroria. Toivottavasti ei ikinä tulekaan. Julkaiseminen on halpaa. Mutta isot kustannustalot eivät mielellään ota esikoisia eivätkä varsinkaan runoilijoita. Luulen että kysymys on vain ekonomien laskelmista. Kaikkialla on säästettävä. Ja olen iloinen siitä että Lidia Tšukovskaja on mahtunut suomennoksena Into-kustantamon listalle. Se tosin on pieni kustantamo. Pienillä on varaa julkaista ei-kaupallista kirjallisuutta.


Lehdissä on puhetta kirjoista. Maa peittyy kaikenvärisistä lehdistä, mökillä ne alkavat olla ruskeita. Autius lehtipuissa, kuten laulussa sanotaan.


Joskus illalla kahdeksan aikoihin tätä normaaliaikaa alkoi levitä tieto siitä, että Lou Reed on kuollut. Hän sai uuden maksan toukokuussa. Kuolemasta ilmoitti Rolling Stone-lehti, amerikkalainen. Lou Reed on ollut yksi suosikkimuusikoistani jo 60-luvulta asti. Hän löysi elämänkumppanikseen toisen hienon muusikon, Laurie Andersonin, ja kaksikko kävi keikalla Helsingissä nelisen vuotta sitten. Ajattelin että ei kumppanuus katso ikää niin kuin ei rakkauskaan.


Pidän eniten Lou Reedin älppäristä New York. Se kuulostaa hyvin paljon New Yorkilta. Mutta en löytänyt lyhyellä vilkaisemisella sitä. Tämäkin on hyvä: Velvet Undergroundin Banaani-älppärillä aikoinaan julkaistu ja Nicon alunperin esittämä Sunday Morning, joka aloittaa levyn. Lou Reedin esittämänä siitä tulee aivan erilainen biisi, oikeastaan parempikin. Nico on jo kuollut vuosia sitten.

Kuva: Ilmari Ackley

Että jaksaakin sataa. Säätiedotuksessa luvataan ylihuomiseksi myrskyä. Vuodenaika vaihtuu.

Statuspäivitys?

Ehdottomasti vastoin blogikirjoittelun luontoa: tapahtumapäivitys. Tai kuka sen on määrännyt?


Pääsin ulos pitkästä aikaa, ensimmäistä kertaa moneen kuukauteen. Ystävät toivat ja veivät. Lasse selitti kuvataiteilijan olemusta: tiedätte tuon poninhäntäisen kaverin joka kulkee kilpapyörällä paikasta toiseen, työhuoneelle, opettamaan, sateessa ja lumisateessa. Näyttelyn pitäjä Leo kertoi kuvien taustasta. On ilmennyt että Helena ei ikinä ollutkaan Troijassa, vaan Egyptissä. Jostain syystä sota oli kuitenkin välttämättömyys niin kuin se aina on.


Siitä sai alkunsa kuvien virta. Mutta onneksi jokaisella katsojalla on oma valta päättää mistä kuvissa on kysymys.


Mutta kun kuvat ovat mustia seiniä vasten, järjestyksessä, aivan rauhassa, voi nojautua taaksepäin ja katsoa ja Leo tulee viereen. Salamat välkkyvät.

Kuva: Pirketta Levón (rajaus blogin kirjoittajan), paikka Black Wall Gallery, Vaasa

Ilta pimenee nopeasti. Nyt olemme kotona, aivan rauhassa. Olen juonut kupillisen Taivaallisen Harmonian teetä ja alkaa nukuttaa. Epäilemättä huomenaamulla isäntä lähtee pitkälle pyörälenkille, käy katsomassa galleriaa vielä kerran. Kaikki on paikalla ja taulujen lainaustoimistokin on työn alla ja Antti ottaa vastaan puheluja.


Oli hieno pieni juhla. Siihen oli syytä. Työtä ensin paljon ja sitten kokonaisuus on valmis, otos kymmenistä variaatioista, tarina jota on luettava. Tai vaihtoehtoisesti yksittäisiä räjähdyksiä, kipua ja pakoa, niin kuin joku jo tulkitsi.


Kukaan ei määrää näkemisen suuntaa eikä sisältöä. Mutta tässä vielä pääosassa olevia kaksi, eli tauluja:

Leo Ackley: Kassandra VI, hiili, 2012

Leo Ackley: Kassandra VIII, hiili, 2012

Linnut, linnut

Ei ole ollut juuri pakkasöitä vielä. Eilisilta oli kirkas, mutta ei tuullut. En olisi tajunnut pakkasta vaikka sitä olisi ollutkin. Mutta tähän aikaan vuodesta tuuli lämmittää ilman. Vaikka sitten tuulisi Jäämereltä.


Maa on lämmin, samoin Itämeri. Tässä Merenkurkussa on aika vähän vettä, enemmän kiviä. Eilen illalla pari talitinttiä tuli koputtelemaan parvekkeen ikkunaa. Ne tekevät niin joka syksy. Yleensä ne koputtavat ennen kylmiä. Tietävät ennen kuin ihmiset milloin ilma on muuttumassa.


On jo viikkoja siitä kun viimeiset isojen lintujen aurat menivät tästä ohi. Toivon että talitintit eivät ole oppineet tyhmää tapaa huvittaa itseään pelkästään syömällä, mutta talipallot vein tuonne alhaalla olevan puun oksalle. Kammottavaa jos tulen opettaneeksi tintit bulimikoiksi. Pullasorsathan meillä jo ovat keskuudessamme. On niitä lihavia pulujakin.

Jatkuvasti kuulen mielessäni käskyn olla ajattelematta eläimiä ihmisinä. Antropomorfointi on hirveän raskas rikos. Lajien välillä pitää olla ero. Voin puhista itsekseni, kenen määräyksestä muka, mutta sitä en voi sanoa ihmisille päin naamaa, koska tuntuu siltä että jok'ikinen on lukenut täydet kurssit biologiaa lukiossa ainakin, paitsi minä. Minä en tiedä lukion valinnaisista kursseista kuin kieli- ja matikkalinjan, biologia kuului matikan puolelle.


En ollut hyvä kielissäkään, niin että aivan turha se jako oli kohdallani. Olisin voinut pitää klassillisesta lyseosta, mutta kun niihin ei tyttöjä otettu, niin osakseni jäi jotakuinkin alituinen kouluinho.


Muistan ajatelleeni kaipaavasti menetettyä maailmaa viimeistään silloin kun luin Maarit Verrosen novellikirjaa Keihäslintu (2004), mutta jo kauan ennen kirjan lukemista olin oppinut juuttumaan television ääreen lauantai-iltaisiin joskus klo 18-19 aikoihin, luonto-ohjelman ääreen. Verronen on opiskellut luonnontieteitä ennen kuin hän päätyi kirjailijaksi. Kirjoista olen ajatellut, että ei ehkä ole ollut kaukana se, että hän olisi ruvennut kirjoittamaan luonnosta, tähdistä vaikka. Hänen fiktionsa on kaiken aikaa hyvin lähellä kaikkea sellaista todellisuutta, jota minäkin katson.


Keihäslintu on jo sukupuuttoon kuollut lintu. Novellissa lintua miettivä nuori nainen kuvittelee linnun sanovan ”auk” tai ”auug”. Linnun ornitologinen nimi suomeksi on siivetönruokki ja se tapettiin sukupuuttoon höyhenten vuoksi. Se ei päässyt karkuun tappajiaan. Ihmiset saivat höyhentyynynsä. Kun keihäslinnun taru oli lopussa, päässä rupesi soimaan ”siivetönnä en voi lentää, vanki olen maan”.


Muistan vieläkin tarinan lukemisen. Kyyneleet tulivat silmiin. Oli mahdotonta hyväksyä sellaista julmuutta. Mutta ihmiset tappoivat sen sukupuuttoon ihan yhtä lailla kun nyt ovat tappamassa itseään ilmaston avulla. Tai kaikki eivät ehkä olisi valmiita tappamaan itseään, vaikuttaa enemmänkin siltä, että suurin osa ihmisistä ei ole oman ennenaikaisen kuolemansa suhteen äänivaltainen lainkaan.


Mutta linnut. Tiedän että kohta on talvi. Se voi olla kylmä tai vähemmän kylmä, mutta kyllä se ainakin vielä tulee. Olen jostain lukenut, että magneettinen napa siirtyy koko ajan ja joskus Suomessa on ollut lähes trooppinen ilmasto. Muistaakseni se oli Eem-meren aikaan. Jääkausi saattaa alkaa siitä, että maapallon pyörimisrytmi menee vähän sekaisin ja se surraa muutaman kierroksen todella lujaa tai hidastaa huomattavasti: yhtäkkiä massoittain lajeja kuolee sukupuuttoon.


Moderni homo sapiens on kyllä kestänyt ainakin yhden jääkauden. Ihmisen historiaa joudutaan aina ajoittamaan uudelleen, kun h. sapiensin jäänteitä tulee näkyville huomattavasti ennen tiedettyä aikaisemmalta ajalta. Homo heidelbergiensis, neandertalis ja sapiens vaikuttavat serkuilta, vaikka eivät ihan ole. Ja sitten ajattelen niitä lintuja.

Jukatanin niemimaan asteroidin tai meteorin putoamiseen päätyi isojen dinosaurusten aika. Lukuunottamatta yhtä haaraa, joista linnut kehittyivät. Muistan erityisen hyvin tapaamisen yhden dinosaurus-lauman kanssa. Se tuijotti minua synkän tarkkaavaisesti korkeiden mäntyjen latvasta.


Korpit olivat kokoontuneet keskustellakseen ajankohtaisista asioista. Oli kevättalvi. Olin pikkuflikka enkä ollut ikinä nähnyt korppeja ennen. Raakuin niille tervehdykseksi. Ne käänsivät kaikki katseensa minua kohtaan. Laskin että ainakin niitä oli kymmenen ja ehkä lisääkin.


Männyt olivat tienhaarassa joista toinen johti suoraan mutkaiselle päätielle 66 ja toinen seuraavaan kylään. Peräännyin puiden alta pari askelta ja sanoin ihan hiljaa että ”en minä sitä tarkoittanut”. Linnut eivät vastanneet vaan katsoivat kohti.


Tätini oli kulkemassa kiivaasti ohi matkalla navettaan katsomaan mahdollista lehmän poikimista, jota oli odotettu hartaasti jo yli päivän. Ajattelin että nuo linnut eivät tahdo puhua kanssani, niistä ei ole leikkikavereiksi.


Täti tarrasi minua käsivarresta ja nujuutti navettaan asti, pesi käteni ja pani huivin päähäni. Täti oli vihainen. ”Etköhän opi säikyttelemättä minua”, se torui. Katsoin tädin suurentuneita silmiä. ”Mitä”, minä kysyin. ”Ekkö sinoo ennen korppia nähäny”, se tivasi.


Sitten se istutti eteensä saunalavitsalle ja selitti että yleensä ne syövät kyllä kuolleita elukoita, mutta nyt ne olivat nähneet pienen tytön. ”Ja sinusta ei jää kuin märkä läntti”, se sanoi. Se väitti että korpit veisivät kuolleet luuni pesiinsä. Luut pitäisivät pesää kasassa kuin kurkihirret. Minusta tulisi kurjen hirsi. Siis korpin hirsi. Korppihirsi.


Mentiin navettaan katsomaan kiljuvaa lehmää. Sen häntä sojotti ylhäällä. Täti katsoi minua, sitten se yhtäkkiä kääntyi, sanoi, oikein huusi lujaa, että ”Ulos täältä, mene hakemaan äitee!”. Minä juoksin ohi lutin ja liiverin ja pelkäsin joka askeleella että nyt tulee ensimmäinen korppi ja toinen ja minut lennätetään pois.