Kummallista kyllä ihminen
ei jähmety vaikka kaiken ulkona peittää jääkuori. Mielelläni
silti tähän aikaan vuodesta panisin takkaan tulen ja istuisin
jakkaralla tulen ääressä. Siinä voisi olla muitakin ihmisiä.
Sellaista kuuluu sieltä
ja täältä että suomalaiset olisivat hyytymässä, mutta se on kai
lähinnä politiikkaa. Pääsin liukkaalta jäältä turvaan hissiin
ja sinne tuli mukaan afrikkalainen nainen. Puhui tottakai suomea.
Hymyili kun sanoin että tulee talvi. Piti hissiä auki kun yritin
saada ovea pysymään kepilläni. Sitten hän lähti kevyesti.
Hänen on täytynyt olla
minua paljon nuorempi. Tai sitten hän on elänyt parempaa elämää.
Ehkä hänellä on paljon lapsia ja se on saanut elämän tuntumaan
joltakin kaukana kotoa.
Tai ehkä tämä on hänen
kotimaansa. Toivon että tuntee olevansa kotonaan, helppoa se ei
varmasti ole.
Olen pari päivää
lukenut Nadine Gordimerin
tarinakokoelmaa nimeltä Beethoven was
one-sixteenth black (Beethoven oli
1/16-musta). Kun näin otsikon halusin sanoa kaikille lukijoille,
että ihonväriltään mustien ihmisten perimään ei kuulu kuurous.
Sain kirjan loppuun viime
yönä. Eilen oli peräti hilpeä tarina luettavana. Siinä
kirjailija tekee kiivaasti töitä saadakseen valmiiksi tutkimuksen
Kafkan päiväkirjoista valmiiksi. Kirjailijan nimeä
ei mainittu, mutta varmaan hän olisi voinut olla etelä-afrikkalainen
kirjailija. Eräänä aamuna hän istahtaa italialaisen näytöllä
varustetun kirjoituskoneen ääreen, kun jokin saa hänet
kiinnittämään katseensa näytölle. Liikkuiko siellä iso kirjain
omia aikojaan? Kirjailija puhdisti silmälasinsa.
Musta ja kiiltävä jatkoi
vaelteluaan näytöllä. Minulla oli aikoinaan ystävä, jolla oli
Olivetti-niminen sähkökirjoituskone, jossa oli muutaman rivin
näyttö. Olen kirjoittanut sillä pelillä vähän matkaa, joten
tiedän että ylimääräisestä liikkeestä saattaa tulla jopa
sydänkohtaus, jos se tulee äkkiarvaamatta. Ja jos on syventynyt
kirjoittamiseensa. Elettiin aikaa ennen tietokoneita.
Silmälasit olivat
kirkkaat. Ne tarkentuivat koppakuoriaiseen, jonka nimi on torakka. En
usko että ne ovat Etelä-Afrikassa russakoita. Toisaalta en voi olla
siitä varma, koska Gordimerin vanhemmat olivat latvianjuutalaisia ja
muuttivat Etelä-Afrikkaan ennen ensimmäistä maailmansotaa. Minulla
on muistikuva, että maa olisi ollut silloin Venäjän vallan alla
niin kuin Suomikin oli. Rus-sana kai viittaa punaiseen niin kuin
karjalaisessa laulussa Ruskie neitsyt. Suomessa sanotaan
ruskeata ruskeaksi eikä punaiseksi. En tunne baltti-kieliä. Mutta
ne ovat kyllä indoeurooppalaisia kieliä toisin kuin viro ja suomi
tai karjala. Tai liivi oli.
Setukaisilla on vielä
omanlaisensa ugri-kieli, he elävät jossain lähellä Peipsijärveä.
Venäjän raja on siinä aivan lähellä. Menee heidän maansa läpi,
mutta rajariitaa ei ole sovittu. Minulla on C-kasetti jossain
yläkerrassa, johon joku on äänittänyt setukaisten musiikkia.
Kannessa on kuva vanhoista naisista värikkäät venäläistyyppiset
vaatteet päällään. Mutta kaikkiaan: en ole ikinä tavannut elävää
russakkaa, sen sijaan torakoita olen.
Ilmatiiviisti suljetun
näytön sisällä oleva otus on englanniksi ”a roach” eli ”a
cockroach”, ja niitä olen tavannut New Yorkissa kaikkialla missä
olen ollut yötä. Ne olivat kiiltävän mustia. Kun sammutti valon,
rupesi kuulumaan naps-naps, kun ne pudottautuivat katosta sängyn
päälle.
Kirjailija risti
otuksen tietysti Gregoriksi.
Olisin itse varmaan alkanut viikon kuluessa jo samaistua Gregoriin,
kenties olisin pienentänyt itseni aivan siihen näytölle ja
ajatellut että teenpä sitten elämäntyöni näytöllä.
Kirjailijan puhelimitse tavoittama ystävä, joka ei uskonut torakan
olemassaoloon, sanoi kuitenkin kirjailijalle, että varokin ettei se
muni sinne. Kirjailija sanoi että sen nimi on Gregor.
Kirjailija soitti vähän
joka puolelle ja yritti saada apua. Kirjoituskoneen ohjekirja ei
kertonut miten näytön saa puretuksi osiinsa. Kirjailijan nuori
naapuri tuli hälytyksen saatuaan katsomaan, koska ei ollut mitenkään
mahdollista että pienen näytön sisällä elää torakka. Nuori
naapuri uskoi nähtyään. Joku toinen olisi varmasti vakuuttunut,
että ei naapuri kirjailija ole, vaan jonkinlainen maagikko.
Naapuri löysi viimein
pienen pienet ruuvimeisselit ja tongit ja muut työkalut optikon
työhuoneesta, siis lainasi. Sitten hän alkoi ilman ohjekirjan apua
purkaa näyttöä.
Tiedän että en saa panna
tähän spoileria. En tiedä onko Gordimerin kirja suomennettu ja
joka tapauksessa olen usein huomannut että novellikokoelma
englanniksi ei välttämättä ole sama, siis sisällä samoja
kertomuksia kuin suomeksi. Tämä opus on Bloomsbury-kustannustalon
julkaisu vuodelta 2007. Gordimer on julkaissut paljon kertomuksia,
samoin esseitä.
Toinen Afrikassa
pitkään elänyt nobelisti, Doris
Lessing, juuri kuoli. Hieno kirjailija
mutta aivan erilainen kuin Afrikassa pysytellyt kollegansa. Gordimer
on syntynyt vuonna 1923 ja siis täytti jo 90 vuotta. Tarinat
kulkevat vuosikymmenestä toiseen vaivattomasti. Gordimer sai
Nobel-palkintonsa 1991.
Tuli mieleen Kornei
Tšukovskin
kirjoittama runo Torakka.
Sitä on esittänyt Radioateljee,
mutta minulla on hämärä muistikuva jonkun ylioppilasteatterin tms.
esitys samasta runosta. Joka tapauksessa olen ollut tietoinen
venäläisen kirjallisuuden ja torakoiden yhdistelmästä jo kauan.
Ehkä Nadine Gordimerin vanhemmat osasivat myös venäjää ja
lukivat lapselleen runon?
Joka tapauksessa
torakoiden olemassaolo on optimistinen asia. Ne ovat tiettävästi
ainut hieman korkeammalla evoluution tikapuilla istuvia otuksia,
joihin radioaktiivinen säteily ei juuri vaikuta. Ei ole pakko puhua
kylmän sodan vuosien kauhun tasapainosta, voi vaikka ajatella
Fukushiman ydinlaitosta, joka on nähtävästi epästabiili vielä
aika kauan.
Elämää saattaa olla
lopullisen kaaoksen jälkeen jossain muodossa. Sen pitäisi kai
riittää meille? Ulkona myrskyää koko ajan. Kuljin mieheen nojaten
lasinkirkkaiden jääteiden läpi kauppaan ja todistin uuden myrskyn
tulon. Ellei uudelleen lämpene, ihmiset saavat pian luistella.
