Työpöydän vieressä sijaitsee
valtavan iso joulu-/pääsiäiskaktus. En ole ollut täällä joulun
aikaan vielä. Huomasin eilen yhtäkkiä kuivuneen kukan riippuvan
melkein korkeimmalla kohtaa. Se ON kukkinut. Muistan hyvin kuinka
isoäiti kuritti koko syksyn joulukaktusta ja sitten yhtäkkiä
viikkoa ennen rupesi antamaan sille vettä tulvaksi asti ja se otti
ja rupesi kukkimaan.
Olen nähnyt noita kasveja kerran
Maltalla, kasvoivat kiviaitojen päällä, tosin kivet olivat
hiekkakiveä. Ne todella kukkivat jouluna ja ulkona. Siellä oli
pöyristyttävän kylmä. Se johtui tietysti vain siitä, että
ruumis ei ehtinyt lämmetä kertaakaan kunnolla nollan vaiheilla
olevasta huoneilmasta yöllä, ulkolämpötila oli siinä 15
lämpöasteen tienoilla.
Välimeri on kaiken lisäksi kostean
raaka. En tosin tiedä milloin ilmasto voisi olla parhaimmillaan,
koska sisälämpötilat ovat niin hirveän surkean kylmät,
kesälläkin hiekkakivitalossa on viileää ja ulkona on kuuma.
Kylmyys pysyy muistissa, koska se tuntuu vähän samalta kuin
uimahallista tulon jälkeen bussin odottelu ja aina on viima:
loppupäivän tuntuu väristys selkäruodossa, kun luut kylmettyvät.
Täällä on niemi suoraan merelle päin samoin kuin useimmissa
Suomen rantakaupungeissa. En tiedä mikä riivajainen suomalaiset on
saanut rakentamaan kaupungit näin kummallisiin paikkoihin.
Olen ajatellut että olisiko ollut
pakko päästä äkkiä suksille tai hevosen kanssa reellä
saaristoon vaikka piiloon? Ja sitten tulen väistämättä
ajatelleeksi pirtun salakuljetusta, kai isännät ovat tahtoneet
kovaa teetä nimenomaan talvisin, kun on julmetun kylmä ja viima?
Ei minulla ole mitään valittamista.
Viime aikoina on ollut lämmintä yli 5 C, viikkoja. Aurinkoa arvaan
kaipaavani. Kun tiedän että pitää mennä lääkäriin tai
vesijumppa odottaa, niin itsensä kiskominen ylös aamuhämärässä
on vaikeaa. Pian siitä tulee itsestään tapahtuva asia, jos aurinko
alkaa oikeasti paistaa. Säätieteilijät käyttävät sievistelevää
ilmaisua: pilvipoutaa.
Useammin kuin kerran pilvistä on
satanut raakaa tihkua, selviä jäätäviä tikkuja, jotka tekevät
reikiä kasvoihin. Tässä kaupungissa ei ehkä ole meteorologeja.
Sillä heille olisi yksinkertaista ennustaminen: ojentaa kätensä ja
katsoa kuinka sinipunaisena se tulee avonaisesta ikkunasta sisälle
ja pitääkö se jäätynyt raaja suorastaan kiskoa sisälle ja
kietoa villaröijyyn, että saa veren taas kiertämään.
En ole koskaan nähnyt tällaista, että
talvi kieltäytyy tulemasta. Pilvien mustuus on aivan omaa
luokkaansa. Ehkä kaktus oli puhjennut kukkaan pelkkää epätoivoaan.
Muistan kyllä talvet helposti 65 vuoden ajalta, olisi tämmöinen
kyllä mielessä. Yhtä sadattelua tämä on ollut, enkä ole osannut
varmaankaan sadatella vielä 3-vuotiaana, vaikka vangit ovat taatusti
kuiskailleet semmoisia sanoja, jotka ovat saaneet niiden opettajan,
isäni, tuijottamaan oppitunnilla vankeja tuimasti ja arvailemaan,
kuka se oli ollut.
Minä en taatusti kertonut. Ne olivat
kavereitani. Sitä vähän ihmettelen, että mistä olin oppinut
niiden sanojen olevan kiellettyjä. Mutta muistan hyvin, että niitä
sanoja ei pitänyt käyttää varomattomasti. Luultavasti vanhemmat
olivat kuunnelleet minua salaa. Kerroin itselleni tarinoita ääneeni.
Mutta kirjojen lukijalle tämmöinen
jäätä satava talvi on kivaa aikaa. Ei ole pakko mennä mihinkään,
kun voi ottaa ja painua täysin muihin maisemiin kirjojen avulla.
Olisin voinut suositella vaikka minkälaisia kirjoja. Tämä
viimeinen on ollut suorastaan kipu ranteissa, 700 sivua kirjan lehtiä
käännettävänä, paksut kannet.
Se oli muistelmakirja. Toisaalta kaikki
kirjat ovat jonkinlaisia muistelmia, koska väistämättä kirjassa
tulevat kuvailut sääilmiöineen, henkilöineen, draamoineen
sunmuineen on joskus ollut jonkun kirjoittajan aivoissa. Siinä
vaiheessa kun kirja tulee lukijalle, kirjailijan ajatukset ovat jo
menneitä ajatuksia. Kirjailijoiden on jatkuvasti keksittävä uusia
ajatuksia.
Tämä kirja oli aika tuhti
tapaus myös. Mutta joku on tehnyt hienon keksinnön: paperi on
ohutta, mutta se ei myöskään takerru sivua kääntäessäni
edelliseen sivuun. Tiedän että kyse on suhteellisen uudesta
keksinnöstä, koska en muista koskaan näpelöineeni tämän
tuntuista kirjaa.
Kirja oli aivan tavattoman miellyttävä
pideltävä, vaikka se oli hyvän matkaa yli 400-sivuinen sekin.
Tuntuu lohdulliselta, että kirjapainotekniikka sentään vielä
kehittyy.
Vietin eilisillan yrittäessäni saada
tulostimen heräämään. Lopulta hyvin hitaasti rupesin muistamaan,
että printteri on asetuksin määriteltävä niin että se lopettaa
tekemästä raitoja. Ensimmäinen siedettävä kuva meni lahjaksi
alakerrassa lukevalle miehelle.
Kuva oli utuinen. Mutta se oli otettu
pimeässä komerossa Solveigin ja Ormin perheonnesta. Kuvassa on
Solveig ja Garm, kissaemo ja poikanen. Alkuperäinen kuva on pieni ja
hämärä, jouduin tekemään temppuja saadakseni kahden pörröisen
otuksen ääriviivat muistuttamaan kissoja.
Ei auta että minä muistan. Muidenkin
on muistettava. Mies oli tietysti poijan kans Ameriikassa, mites
muutenkaan. Odottava kissaäiti ja hermostunut kissaisä jäivät
minun hoitooni. Siitä on nyt ainakin 30 vuotta, ylikin. Katsoin
kuvaa ja kuulin korvissani pennun kiljuvan. Se todella kiljui eikä
inissyt. Solveig töni pentua kuonolla kunnes pentu tajusi, että emo
on jo tullut takaisin.
Tulostus vie hermot, joten tänään on
välipäivä siinä suhteessa. Lähdin sen sijaan pilvipoutaiseen
säähän kirjastomatkalle. Oli hyvä päivä: koululaiset ovat
lomalla, joten korvat säästyivät ihmislasten kiljunnalta. Lepoa ja
lomaa pitkästä aikaa.
