Linnunradan tuulet

Puolenpäivän aikaan, juuri ennen uutisia, on yleensä päivän mietelause. Tällä viikolla on ollut ohjelmassa Suomen kansan loitsurunoja, joita aikoinaan Elias Lönnrot keräsi. Pidän Radio Ylen 1:n kuuluttajista, koska lukemisesta kuuluu harjoittelu.

Ei ole yksinkertaista noin vain lukea vienankarjalaista murrerunoutta. Luultavasti siihen tarvitaan myös lahjakkuutta eikä ole pahitteeksi osata jotakin itämurretta. Torstain lukijalla on vielä peräti käsitys siitä miten kehitetään draamallista kaarta. Ensimmäistä kertaa tajusin että loitsiminen on jonkun ilmiön tai olennon niin perinpohjaista parjaamista ja haukkumista, sanalla sanoen noitumista, että itsevarminkin käärme menee lujaa kivenkoloon.

Rupesin myös tajuamaan minkä takia keskipohjalainen jäsenkorjaaja vuosia sitten väitti osanneensa loitsia haavan niin että veri siinä toisessa ihmisessä säikähti ja rupesi haavan reunoilta vaalenemaan ja sulkeutumaan. Jäsenkorjaaja sanoi setänsä osanneen ne sanat ja oli kuullut hänen latelevan ne hirveät uhkaukset puhelimeen. Metsuri oli tehnyt moottorisahalla reiteensä ison palkeenkielen, ei olisi sieltä ehtinyt sairaalaan ajoissa, olisi juossut kuiviin jo. Kysyin jäsenkorjaajalta, että ketä tai mitä setä oli uhkaillut, mutta sitä ei kuulemma saanut ulkopuoliselle sanoa.

Muistan että yritin olla hymyilemättä sille nikamanniksauttajalle. Se huomasi ja sanoi että etkö usko. Onneksi ymmärsin pitää suuni kiinni, koska muutaman vuoden kuluttua tarvitsin jäsenkorjaajan apua sen jälkeen kun selkäni sanoi lujalla äänellä räks. Sitten menivät jo jalat alta.

Olin haastatellut jäsenkorjaajaa sen takia, että olin luullut heidänlaisensa ajat sitten jo lopettaneen, mutta sitten kun kysäisin tutulta lakia tuntevalta ihmiseltä, kuulin että puoskarilaki oli jo lopetettu. Aloitin siitä sitten terveyskeskuslääkäreiden kiusaamisen ja pyysin heitä menemään akupunktio-kursseille edes.

Olin kyllä jo opiskellut silloin aikuiskasvatusta. Ensin piti kyllä lukea kehityspsykologiaa. Ymmärsin että nikamanniksauttajan setä oli ollut tärkeä ihminen sillä kylällä. Kyllä nuoren ihmisen on otettava mallia sieltä mistä saa.

Siitä tuli mieleen silloin ja myöhemminkin sellainen vertauskuva, että ihmisen kasvu on verrattavissa kasvien kasvamiseen ja kaikkiaan muuttuminen, syntymästä kuolemaan kasvaminen pätisi myös kulttuureihin ja sivilisaatioihin kuten Osvald Spengler kirjoittaa ja rationaalisesti päättelee opuksessaan Länsimaiden perikato. Länsimaat ovat vain yksi ihmiskunnan monista sivilisaatioista eikä mitenkään erilainen tai erityinen, ei ehkä edes tuhovoimassaan.

Kerran tulin huoneeseen ja silloin noin 1-vuotias lapsi oli syömässä Raamattua. Kaivoin sen suusta ohuita painettuja sivuja ja rupesin selittämään sille, että Raamattu on aika harhaanjohtava juttu jos sitä katselee pohjoisen kansan näkökulmasta ja varsinkin jos kyse on tämmöisestä kansasta jolla on oma kieli ja kielisukulaisia Siperiassa. Pian lapsi jo seisoi ja rupesi juoksemaan ja jatkoi juoksemistaan pois.

Nyt kun luen (edelleen) Anna-Leena Siikalan Itämerensuomalaisten mytologia-kirjaa, niin tajuan miten monia vuosia Raamatun ylivalta on vienyt minulta. Kun en ole lukenut yliopistossa eksegetiikkaa, niin en osaa tietenkään arvostaa teologiaa. Tiedän että myyttisiä alueita siinäkin kirjassa on, mutta kyllä se on surkean monoteistinen ja patriarkaalinen kirja. Paljon mieluummin olisin jo nuorena pannut nuppineuloja maailmankartalle ja merkinnyt myyttejä sinne.

Tänään luin esimerkiksi Päivän päästöstä. Kävin vuoskymmeniä sitten haastattelemassa P-H Nordgrenia Kaustisella. Hän oli silloin säveltämässä kantaattia lapsikuorolle ja orkesterille päivänpäästöstä. P-H oli ruvennut joutessaan tutkimaan kansanrunoutta ja ihmetteli minne päivä oli kadonnut. Kyllä se oli sinnikkäästi poissa kuukausikaupalla Kaustisellakin, kun oli talvi. Niin, säveltäjä sanoi ja myönsi ymmärtäneensä Pohjolan ja muun semmoisen. Nordgren oli säveltäjä jolla oli ajatusryppyinä otsallaan nuottiviivasto.

Nyt opin että isoon tammeen liittyy monimutkaisella tavalla Iku Turso tai Tursas ja käsitin että ruotsalaiset tutkijat ovat olleet sitä mieltä että kysymys on heidän jumalistaan. Sitten joku oli keksinyt että Tursas, se jolla on parta ja kaikki, ei ole mursu, vaan merihirviö joka on pukeutunut rakkolevään. Semmoinen on jossain islantilaisten tarussa.

Ilmeisesti Iku Turso on jotain vielä kummallisempaa ja liittyy Väinämöiseen. Päädyin lukemissessiossa siihen vaiheeseen kun Siikala rupesi tekemään selvää Väinämöisen historiallisuudesta, siis että olisiko sellainen jumalhahmo ollut joskus olemassa. Sitten piti mennä raivaamaan keittiötä.

Ystävä vihjaisi, että netissä on videoita Lennart Merin kansatieteellisistä matkoista siperialaisten ugrien mailla. Joskus 1970-luvulla olin Helsingissä nähnyt jonkun Merin elokuvan, mutta en muistanut minkä. Surullisen vähän ja vähän heikkolaatuista oli YouTuben videotarjonta, mutta yksi jättiopus siellä oli: Linnunradan tuulet. Siinä puhuttiin eestiä,. mutta tekstitys oli englanniksi.

Jos olenkin nähnyt Linnunradan tuulet aikaisemmin, niin olin unohtanut sen täysin. Se on ällistyttävän perinpohjainen esitys, mutta aivan varmasti siinä on myös kansatieteilijän omaa näkemystä. Viron ensimmäinen presidentti oli selvästi taiteilija. Elokuva ei ollut pelkästään dokumentti.

Lennart Merin nimellä löytyy myös dokumentti hänestä itsestään. Neuvosto-Venäjä oli täysin tietämätön maan osakulttuureista. Komissaarit olivat väittäneet että vanhat rituaalit ovat kuolleet pois. Mutta eivät olleet. Meri osui jonkun porukan karhunpeijaisiin. Ilmeni myös että Suomen kaupallinen televisiokanava oli Merin yhteistyökaveri, joten Suomessa pitäisi olla materiaalia enemmänkin.

Tässä on nyt sitten vain toivottava että joku taho editoisi vähän perusteellisemmin Merin elokuvat ja ne näytettäisiin televisiossa uudestaan. Tuntuu kyllä väärältä että kaupallinen kanava omistaa materiaalin. Ei kai nyt sentään? Eikö mitään ole esimerkiksi kansanrunousarkistossa?

Nimittäin dokumentissa väitettiin Merin jättäneen Suomeen kopiot kaikista kansatieteellisistä elokuvistaan ihan sen takia, että hän piti Neuvosto-Viroa arveluttavana paikkana sen materiaalin säilyttämiseen.

YouTuben digiversiot ovat valmistuneet 2000-luvun aikana,siis sen jälkeen kun Meri oli jo kuollut. Voi kun menisi kulttuurivihamielinen aika ohi ja saataisiin Suomen televisioon enemmän kulttuuriohjelmia! Kyllä kai sitä saa toivoa. Itse olen viime päivät lukenut asioita ihmiskunnan muustakin historiasta. Elämä on mielenkiintoista.

Päivitystä

En ollut uskaltanut vielä pitemmälle matkalle. Nyt siihen antoi syyn luokkajuhla. Yhtäkkiä oli kaikkialla vuosikymmenten takaisia ihmisiä. Hyväntahtoisuutta, hyvää ruokaa, kaunis ympäristö: Lepokoti. Kävin kurkkaamassa onko se sama laituri vielä paikalla, josta Eeva-Liisa Manner meni uimaan. Ei ollut.

Ukkijärven rannalla oli kumollaan jonkun kanootti. Rantasaunasta näkyivät lautojen alta tiilet. Ehkä sauna silti edelleen toimii. Sade teki tuloaan ja illan tullessa tuuli tyyntyi. Mistään ei enää puhaltanut puuskia. Kuljin rinnettä rannan ja järven välillä ja söin viinimarjoja. Sitten taas sisälle kuuntelemaan oikeata ja aitoa hämäläistä suomen ääntämystä.

Pääsin junalle ystävän autolla, olivat päästäneet paunulaisen pois ja bussiaikataulut eivät oikein pitäneet kutiaan. Sielläkin päin puhutaan kuntaliitoksista ja jotain niin hölmöä näkyy sen mukana olevan tulossa kuin seutuliput. Lastenvaunuilla ei enää pääse kuin sen yhden seudun väliä, joku on vetänyt seuturajoja viivottimella. Silti eivät ole perustaneet vielä rajavyöhykkeitä, ei näkynyt tiukkoja vartijoita. 

Tuomiokirkossa joku soitti urkuja, ehkä harjoitellakseen. Japanilaiset turistit ottivat maalauksista kuvia.

Helsingissä toinen ystävä oli vastassa ja alkoi monen päivän kuljeskelu. Siinäkin oli kyse busseista, ratikoista ja metroista, siis kulkuvälineistä. Ne kulkivat kyllä, mutta ne lähtivät liikkeelle voimallisesti ja piti ehtiä tarttua johonkin joka pysyi paikallaan eikä se ollut matkalaukku. Hölmistyin kiirettä. Olen saanut aivan rauhassa kulkea missä kuljen pienessä kaupungissani, mutta nyt oli ehdittävä myös yksityisautojen edestä pois.

Ihmiset tulivat kohti eivätkä väistäneet. Tietyömaat tukkivat tien ihmisiltä, vaikka kyllä niitä katujyriäkin ihmiset kuljettivat. Kapeita ylityksiä ja nopeasti. Muistin jonkun sarjan yhden kohtauksen, jossa roisto on lukittu ahtaaseen koppiin, mutta hän näkee aivan kapean valonsäteen vartijan luukusta. Roisto hymyilee tietävästi.

Elokuvassa ei harmillista kyllä näytetty miten se ihminen muuttuu valoksi ja häipyy valonsäteen myötä sellistä. Ajattelin päivänsädettä ja menninkäistä. Kohtaus oli muistaakseni siinä sarjassa missä sanotaan alussa: Truth is out there. En muista nimeä, mutta jollain sen henkilöllä oli puhelin, nokialainen, jollainen minulla on vielä tänä päivänäkin ja toimii. Se kastui litimäräksi moneen kertaan matkalla, mutta ei vaiennut. Luulen että se on ainakin 20 vuotta vanha.

Helsingissä oli juhlaviikot. En mennyt hienoihin paikkoihin, vaan kuljin ystävien kanssa missä kuljin, linja-auto-aseman ja Lasipalatsin välissä oli performanssi ja Espan lavalla soitti bändi. Yhtenä päivänä lähdin ystävän kanssa Kansallismuseoon jossa en ole käynyt jostain syystä koskaan. Ei ehditty neljässä tunnissa käydä edes Suomen esihistoriaa läpi. Kivikausi, pronssikausi ja varhainen rautakausi.

Siellä oli punaista meripihkaa. Muistan joskus kauan sitten nähneeni kuvan virolaisesta meripihkan palasesta, jossa oli sisällä joku aivan elävän näköinen hyönteinen. Saattoi olla muurahainen, ne voisivat ehkä olla esihistoriallisia. Mutta meripihka oli keltaista.

Tapaamani ihmiset eivät olleet ihan niin vanhoja. Vanhimpien ystävien kanssa juhlittiin yhteisen koulutaipaleen loppumisen 50-vuotispäivää. Lepokodin ja vanhan koulun väliltä on kaadettu puita niin, että koulu näkyi. Ennen se ei näkynyt. Kohta se puretaan.

Kansallismuseoreissun jälkeen päädyin ukkosrankkasateeseen keskelle Kampin torintapaista. Taiteilin sateenvarjon repusta, sain sen auki ja se meni nurinpäin melkein heti. Pääsin Tennispalatsin katon suojaan. Mietin miten ihmeessä kulttuurien museo mahtuu Kansallismuseoon. Sen kivirakennuksen vieressä on puisto, eivät kai ne sitä aio kaataa? Nyt sitä uhkaavat paikalle pysäköivät autot, mutta ne taitavat olla luonnonlaki jolle ei voi mitään.

Piti päästä majapaikkaan, enkä ruvennut kaivamaan märästä repusta puhelinta ilmoittaakseni että ukkonen ei ollut iskenyt sateenvarjoon. Ihme kyllä puhelin olisi toiminut, mutta sitä en voinut tietää. Ukkosmyrsky painui siitä jo jonnekin muualle. Kävelin kuivin jaloin bussiin ja pidin penkistä lujasti kiinni. Kadut lainehtivat. Katujen pinnoissa näkyi rakennusten heijastuksia.

Kaupunkikin voi olla kaunis. Vanhoja rakennuksia oli paljon. Ne ovat aina ilo silmälle. Eniten viihdyin kuitenkin meren äärellä. Vesi on jatkuvasti muuttuva elementti, hetkestä toiseen.

Pääsiäiskaktus?

Työpöydän vieressä sijaitsee valtavan iso joulu-/pääsiäiskaktus. En ole ollut täällä joulun aikaan vielä. Huomasin eilen yhtäkkiä kuivuneen kukan riippuvan melkein korkeimmalla kohtaa. Se ON kukkinut. Muistan hyvin kuinka isoäiti kuritti koko syksyn joulukaktusta ja sitten yhtäkkiä viikkoa ennen rupesi antamaan sille vettä tulvaksi asti ja se otti ja rupesi kukkimaan.

Olen nähnyt noita kasveja kerran Maltalla, kasvoivat kiviaitojen päällä, tosin kivet olivat hiekkakiveä. Ne todella kukkivat jouluna ja ulkona. Siellä oli pöyristyttävän kylmä. Se johtui tietysti vain siitä, että ruumis ei ehtinyt lämmetä kertaakaan kunnolla nollan vaiheilla olevasta huoneilmasta yöllä, ulkolämpötila oli siinä 15 lämpöasteen tienoilla.

Välimeri on kaiken lisäksi kostean raaka. En tosin tiedä milloin ilmasto voisi olla parhaimmillaan, koska sisälämpötilat ovat niin hirveän surkean kylmät, kesälläkin hiekkakivitalossa on viileää ja ulkona on kuuma. Kylmyys pysyy muistissa, koska se tuntuu vähän samalta kuin uimahallista tulon jälkeen bussin odottelu ja aina on viima: loppupäivän tuntuu väristys selkäruodossa, kun luut kylmettyvät. Täällä on niemi suoraan merelle päin samoin kuin useimmissa Suomen rantakaupungeissa. En tiedä mikä riivajainen suomalaiset on saanut rakentamaan kaupungit näin kummallisiin paikkoihin.

Olen ajatellut että olisiko ollut pakko päästä äkkiä suksille tai hevosen kanssa reellä saaristoon vaikka piiloon? Ja sitten tulen väistämättä ajatelleeksi pirtun salakuljetusta, kai isännät ovat tahtoneet kovaa teetä nimenomaan talvisin, kun on julmetun kylmä ja viima?

Ei minulla ole mitään valittamista. Viime aikoina on ollut lämmintä yli 5 C, viikkoja. Aurinkoa arvaan kaipaavani. Kun tiedän että pitää mennä lääkäriin tai vesijumppa odottaa, niin itsensä kiskominen ylös aamuhämärässä on vaikeaa. Pian siitä tulee itsestään tapahtuva asia, jos aurinko alkaa oikeasti paistaa. Säätieteilijät käyttävät sievistelevää ilmaisua: pilvipoutaa.

Useammin kuin kerran pilvistä on satanut raakaa tihkua, selviä jäätäviä tikkuja, jotka tekevät reikiä kasvoihin. Tässä kaupungissa ei ehkä ole meteorologeja. Sillä heille olisi yksinkertaista ennustaminen: ojentaa kätensä ja katsoa kuinka sinipunaisena se tulee avonaisesta ikkunasta sisälle ja pitääkö se jäätynyt raaja suorastaan kiskoa sisälle ja kietoa villaröijyyn, että saa veren taas kiertämään.

En ole koskaan nähnyt tällaista, että talvi kieltäytyy tulemasta. Pilvien mustuus on aivan omaa luokkaansa. Ehkä kaktus oli puhjennut kukkaan pelkkää epätoivoaan. Muistan kyllä talvet helposti 65 vuoden ajalta, olisi tämmöinen kyllä mielessä. Yhtä sadattelua tämä on ollut, enkä ole osannut varmaankaan sadatella vielä 3-vuotiaana, vaikka vangit ovat taatusti kuiskailleet semmoisia sanoja, jotka ovat saaneet niiden opettajan, isäni, tuijottamaan oppitunnilla vankeja tuimasti ja arvailemaan, kuka se oli ollut.

Minä en taatusti kertonut. Ne olivat kavereitani. Sitä vähän ihmettelen, että mistä olin oppinut niiden sanojen olevan kiellettyjä. Mutta muistan hyvin, että niitä sanoja ei pitänyt käyttää varomattomasti. Luultavasti vanhemmat olivat kuunnelleet minua salaa. Kerroin itselleni tarinoita ääneeni.

Mutta kirjojen lukijalle tämmöinen jäätä satava talvi on kivaa aikaa. Ei ole pakko mennä mihinkään, kun voi ottaa ja painua täysin muihin maisemiin kirjojen avulla. Olisin voinut suositella vaikka minkälaisia kirjoja. Tämä viimeinen on ollut suorastaan kipu ranteissa, 700 sivua kirjan lehtiä käännettävänä, paksut kannet.

Se oli muistelmakirja. Toisaalta kaikki kirjat ovat jonkinlaisia muistelmia, koska väistämättä kirjassa tulevat kuvailut sääilmiöineen, henkilöineen, draamoineen sunmuineen on joskus ollut jonkun kirjoittajan aivoissa. Siinä vaiheessa kun kirja tulee lukijalle, kirjailijan ajatukset ovat jo menneitä ajatuksia. Kirjailijoiden on jatkuvasti keksittävä uusia ajatuksia.

Tämä kirja oli aika tuhti tapaus myös. Mutta joku on tehnyt hienon keksinnön: paperi on ohutta, mutta se ei myöskään takerru sivua kääntäessäni edelliseen sivuun. Tiedän että kyse on suhteellisen uudesta keksinnöstä, koska en muista koskaan näpelöineeni tämän tuntuista kirjaa.

Kirja oli aivan tavattoman miellyttävä pideltävä, vaikka se oli hyvän matkaa yli 400-sivuinen sekin. Tuntuu lohdulliselta, että kirjapainotekniikka sentään vielä kehittyy.

Vietin eilisillan yrittäessäni saada tulostimen heräämään. Lopulta hyvin hitaasti rupesin muistamaan, että printteri on asetuksin määriteltävä niin että se lopettaa tekemästä raitoja. Ensimmäinen siedettävä kuva meni lahjaksi alakerrassa lukevalle miehelle.

Kuva oli utuinen. Mutta se oli otettu pimeässä komerossa Solveigin ja Ormin perheonnesta. Kuvassa on Solveig ja Garm, kissaemo ja poikanen. Alkuperäinen kuva on pieni ja hämärä, jouduin tekemään temppuja saadakseni kahden pörröisen otuksen ääriviivat muistuttamaan kissoja.

Ei auta että minä muistan. Muidenkin on muistettava. Mies oli tietysti poijan kans Ameriikassa, mites muutenkaan. Odottava kissaäiti ja hermostunut kissaisä jäivät minun hoitooni. Siitä on nyt ainakin 30 vuotta, ylikin. Katsoin kuvaa ja kuulin korvissani pennun kiljuvan. Se todella kiljui eikä inissyt. Solveig töni pentua kuonolla kunnes pentu tajusi, että emo on jo tullut takaisin.

Tulostus vie hermot, joten tänään on välipäivä siinä suhteessa. Lähdin sen sijaan pilvipoutaiseen säähän kirjastomatkalle. Oli hyvä päivä: koululaiset ovat lomalla, joten korvat säästyivät ihmislasten kiljunnalta. Lepoa ja lomaa pitkästä aikaa.