Talvea on ohuelti. Oleellista on saada
olla ulkona, kulkea ja katsoa. Siitä ei tule vielä mitään,
täydellisestä vapaudesta. Hermottuminen vie aikansa. Jalan ja käden
hermot ovat olleet poissa ja katkeilleet. Jalassa olen tuntevinani
ruuvit ja titaanilevyn, vaikka se on todennäköisesti haamutunne.
Siis ei tunne vaan tunnottomuus.
Sillä lailla ihminen on rakentunut,
että se imee ulkopuolelta sen minkä voi, koko ajan. On onneksi
helppoja tapoja olla yhteydessä toisiin ja heitä on. Mutta kun ilma
kulkee läpi kropan, viima ja pakkanen, ja on odotettava bussia,
kylmä leviää jalkapohjista ylöspäin, eikä liike enää auta,
niin painovoimasta tulee kirous.
Kesän kuvat tulevat avuksi. Sellaisen
lämmön kuvat, jotka liittyvät hellan puiden hakemiseen,
tuohenpalasten kiskomiseen koivupuista, puiden latomiseen oikein,
sytyttämiseen (yhdellä tikulla), niin siinä on jo yhteys, joka on
likimain täydellinen. Olla siellä, viluisena, odottamassa lämpöä
joka on kohta.
Minulla on tallessa paljon sitä mitä
isovanhempien ikäpolvi on puhunut. Vanhemmat ovat häipyneet jo
muistista. Heistä on jäänyt varmaan vain kaksi tai kolme kirjettä,
ei muuta. Mutta valokuvia on. Niitä on jossain enemmänkin, mutta ei
ole järkeä käydä läpi satoja kuvia tuottaakseen yhden tai kaksi
varmaa muistoa. Valokuvien katsominen tuo juuri ne asiat lähelle
jotka olivat. Valokuvat ovat muistin apu.
Siniset silmät minulla on, mutta ne
ovat tummat. En tarvitse vaaleanpunaisia laseja.
Talvi on muuttunut, siinä ei ole enää
sitä samaa mitä oli ennen, syventymistä ja olemista. Aika on
muuttunut. On pakko kerätä jäljellä olevat voimat että saisi
takaisin tilan ympärilleen, sen joka katosi, seinät tulivat
lähemmäksi ja öisin sellaiset unet, joissa maisemat olivat outoja.
On hyvä että lukee pitkiä juttuja
kirjoista, miettii niitä ja käsittelee. Muistiinpanovihko on
lukunurkan vieressä. Huoneissa on varjonsa, valoisina päivinä
lumen väri on sinistä, puiden varjoissa, heleää. Puhdas sini ei
ehkä olekaan kaikki taivaalla, sitä paitsi pakkasen sini on
turkoosia.
En ole varma siitä mitä on
ulkopuolella sellaista, mikä tarkoittaa totta. Suhteellisuudesta on
tullut vallitseva olomuoto. Aistit pettävät, ne pettävät johonkin
määrään aina, toisaalta epävarmuus panee etsimään. Kuva
vangitsee katseen kirjaimia tehokkaammin. Mutta sitten kun otan
taidekirjan käsiini, tajuan että vangitseminen ei ole aina
väkivaltaa.
Kuvataide tuo usein lähelle avaruuden
sillä tavoin, että värit menevät toisiaan kohti ja siitä tulee
unia. Katsoin televisiosta Teeman Valokuvan voimaa-sarjan
ensimmäisen jutun.
Tekijä on sama Miina Savolainen, joka joku vuosi sitten teki
puberteetti-ikäisten tyttöjen kanssa valokuvaterapia-projektin,
jossa tytöt saivat pukeutua asuihin kuin prinsessat.
Tytöt olivat siinä iässä, jolloin
identeettiä etsitään. Se saatetaan löytää ja sitten taas
kadottaa. Kun he tulivat nähdyiksi, ja sillä tavoin nähdyiksi kuin
he olivat itsensä ehkä ajatelleet unissaan tai päiväunissaan, he
alkoivat tuntea olonsa paremmiksi. Sarja näitä terapia-valokuvia
oli näyttelynä seinillä, siitä tuli dokumentti.
Nyt alkava sarja käsittelee perheitä.
Ensimmäisessä otoksessa oli kaksi
sisarta Pohjois-Karjalasta ja heidän uudelleentapaamisensa. Nuorempi
sisar oli jäänyt kaipaamaan etelään muuttanutta isosiskoa ja
miettinyt millainen isosisko oikeastaan oli. Sisarussarja oli iso,
kaikkiaan kuusi lasta, joten vertauskohtia olisi ollut muitakin.
Savolaisen kamera ja televisiokamera
seuraavat tapahtumia ja kameran edessä alkaa tapahtua. Sisaret
saavat pitkästä aikaa yhteyden äitiinsä ja samaten muihin
sisaruksiin, aivan lopussa. Kamerat olivat tavallisia
kinofilmikameroita ja ajattelen taas pitkästä aikaa mikä tekee
niin hienoksi ne hetket kun sukeltaa omiin valokuva-albumeihinsa ja
isoon laatikkoon, joissa niitä on enemmänkin. Valokuva esineenä on
tuttu asia, se tuntuu edelleen läheiseltä, mikä on oikeastaan
vähän outoa.
Koska kuitenkin digi-kuvat ovat
tarkempia, niissä ei ole niin paljon värivirheitä, niitä voi
korjata, jos valotus on ollut väärä, on mahdollista tehdä
kaikenlaista. Miksi pölyinen laatikko tuntuu niin hyvältä?
Ehkä yksi syy on se, että niissä on
niin usein jotain aivan konkreettista omaa tai toisten historiaa. Kun
olen aina tarmonpuuskan saatuani ruvennut käymään läpi dioja,
huomaan että siellä on paljon kuvataidetta ja arkkitehtuuria.
Silmäni ovat kiinnittyneet joihinkin tiettyihin asioihin
ympäristössä.
Pohjoiskarjalaisten sisarten tapaaminen
ja näkymät kameran linssin kautta olivat hienoja. Sisarten välinen
lämpö välittyi television ”viileän median” -nimestään
(ks.Marshall McLuhan) huolimatta. Sanoma oli kyllä intiimi, mutta
vielä enemmän yleisinhimillinen. Minusta perheitä kannattaa
ajatella ja kuvata, koska ne ovat edelleen yhteiskunnan perusyksikkö.
Jos kuvilla saa aikaan jonkinlaisen
parantumisen ja tunteen eteenpäin menossa jo keski-ikäisten naisten
elämässä, on vaikea ajatella mikä voisi olla parempaa. En
tietenkään tiedä mitä terapia on, en tiedä toimiiko se, vai
ovatko naiset hyviä näyttelijöitä, mutta he tulevat antaneeksi
kaikenlaisille perheille positiivisen esimerkin.
Lähelle tuota valokuvan eheyttävää
ideaa tulevat luokkakokoukset. Niissä käyminen tai vaikka vain
jonkun koulutoverin tapaaminen voi olla hyvin lämmin tapahtuma.
Kyllä siihen on aivan yksinkertainen syy: me opimme toisiltamme
paljon kasvuvaiheessa, lapsina ja nuorina. Siksi niitä ihmisiä
aikuisinakin tavatessa on hyvä olo.
Luokkakokouksista on jäänyt vain
yli-/alivalottuneita tärähtäneitä kuvia. Mutta muistossa on aivan
oikea yhteys joka syntyi. Asumme eri puolilla Suomea, mutta meillä
on ollut samoja opettajia jotka ovat vaikuttaneet elämäämme ihan
yhtä lailla. Huiminta on se, että näkee niin monen selvinneen
elämästään hyvin, ovat kaverit päässeet tekemään niitä töitä
joita halusivatkin.
Ja jos ei olisikaan ollut onnea, niin
tässä vaiheessa ihmiset jo tietävät missä se onni on, jos ei
työssä joka on aikoinaan antanut palkan. Eläkeiässä on puolensa.
