Pölynimuri ja lehdenpuhallin

Joku asuntolaatikoiden rakentaja on päässyt peruskallioon asti. Epäsäännöllisin väliajoin kuuluu (ja minähän en juuri mitään kuule, mutta rajansa kuuroudellakin!) piip-piip-piip jne. ja sitten asuntoa tärisyttävä jysäys ja pitkä piip. Kun avaa ulko-oven, kuuluu jonkun hirveän täryjyräporan ääni.

Sitten istun kaikessa rauhassa keittiössä lukemassa Tieteessä tapahtuu-lehteä (ilmestyy muuten kokonaisuudessaan myös netissä!), kun alkaa kuulua ikkunoita tärisyttävä ulina. Se ei olekaan sieltä rakennustyömaalta vaan pihalta. Huoltoyhtiöt ovat ajat sitten luopuneet lihasvoimia käyttävistä harjoista ja haravoista. Mutta muistelen lukeneeni, että nämä lehtipuhaltimet olisi kielletty asuntojen välittömässä läheisyydessä.

Säännöt eivät ehkä koske tätä kaupunkia, eivät koske myöskään ylinopeuslait, eivät punaiset valot, ei mikään semmoinen tavallista kadunkävelijää suojeleva laki. Suojatiet on tarkoitettu autojen pysähtymispaikaksi, kun ne odottelevat pääsyä kadun yli. Tänä aamuna oli muutamaa senttiä vaille, ettei eräs punainen karvanoppa-auto ajanut pienen koululaisen päälle. Auto tuli hurjaa ylinopeutta ja ehdin kiljaista pienelle tytölle: ehti juuri ja juuri kääntyä ja juosta takaisin jalkakäytävälle. Joku toinen ei olisi ehtinyt reagoida. Korttelin takana on kaksi koulua, mäen päällä vielä alakoulu, lapsi näytti kyllä niin nuorelta, että oli varmaan menossa sinne.

Juuri jysähti ja unohdin mitä ajattelin sanoa. Minua ei häiritse yhtään kodissamme vallitseva jokakeväinen kissankarvan tunkeutuminen joka paikkaan, myös keuhkoihin. En ole allerginen.

Mutta lehtipuhaltimella on minuun poikkeuksellinen vaikutus. Rupean yskimään, silmät valuvat vettä, kuuroista korvistani joudun repimään kuulokojeet pois, koska en kestä puhaltimien ääntä. Piha on kuilu, sitä ympäröi joka puolelta korkea muuri katua vastaan, joten pöly ei pääse ilman

mukana minnekään. Viime viikon satoi lunta, nyt aurinko on sulattanut kaiken jälleen korpuksi. Talvi oli niin lyhyt, että hiekkaa ei tarvinnut panna pihateille kovin paljon, mutta tarpeeksi, niin että ikkunoista ei kyllä näe ulos enää juuri mitään.

Olin ajatellut ruveta ikkunanpesuun, mutta ei kannata. Imuroinnin vaikutuskin kestää korkeintaan päivän. Taisi tulla laiska kevät. Kirjasto on auki, että ehkä lähden sinne, paitsi että matkalla sinne jyrräävät rekat, jotka nostavat pölypilviä ympärilleen. Taidan olla juuttunut nyt sisälle. Vinosti vastapäätä, Kokkolantien varrella, on ilmanmittauspiste vanhan osuuskaupan viljavaraston katolla. Se on ennen viime viikon lumisateita huidellut huippulukemissa.

Mutta nyt näyttää olevan vielä huonompi kuten täältä näkee. Mittauspiste on aivan vieressä. Se pieni koulutyttö ei jäänyt auton alle, mutta saa sitäkin enemmän myrkyllisiä pienhiukkasia itseensä.

Joka tapauksessa asia on tietysti aivan toisin kuin keltainen iltapäivälehdistö sanoo. Mustat aukot ovat edelleen olemassa eikä Stephen Hawkingilla ole ollut mitään syytä peruuttaa vuoskymmenten takaista tutkimustaan. Siitä vain aletaan saada enemmän tietoa. Hawking puolestaan on mietiskellyt tietojen merkitystä. Se on tiedemiesten ja taiteentekijöiden työtä.

Ainut uusi tieto ei ole suuren alkuräjähdyksen ja maailmansynnyn todistaminen, joka kaikissa tapauksissa olisi ollut vain ajan kysymys. Lukuunottamatta sitä tilannetta että ihmiskunta olisi tässä välissä ehtinyt suorittaa loistavan itsemurhan ja tukehtunut omiin kaasuihinsa. Sitä vaille ihmiskunta edelleen on, ei sitä kiinnosta astronomia eikä suhteellisuusteoria.

Mustilla aukoilla näyttää olevan monilla ympärillään (ks. esim. Scientific American 1/2012) kehä, joka näyttäisi, jos sitä pääsisi katsomaan, vähän samanlaiselta kuin Saturnuksen kehät. Se on sitä avaruudessa leijuvaa pölyä. Mustilla aukoilla on kaikin puolin omituisia ominaisuuksia, mutta ne mahtuvat kyllä astrofysiikan sisään.

Yksi iso, suunnaton musta aukko sijaitsee Linnunradan galaksia keskiössä, jonka ympäri me kierrämme. Kierrämme niin ikuisesti kuin se on mahdollista. On ennen ajateltu, että musta aukko on niin hirvittävän tiheä että se nielaisee kaiken, ( ks. Jenny Greenen artikkelista, SciFiAm, edellä mainittu numero) siis KAIKEN. Mutta niin ei olekaan.

Jotkut mustat aukot ovat saaneet ähkyn eivätkä pystykään sulattamaan itseensä niitä partikkeleita. Sisällä on jo tusinoittain isoja tähtiä planeettoineen päivineen karvoineen. Musta aukko siis on pölynimuri, se on kohta numero 1. Mutta sen lisäksi se on lehdenpuhalluskone, kohta 2.

Nämä ristiriitaiset ja aivan suunnattomat voimat siis tappelevat keskenään ja jättävät sen roskakehän pyörimään vimmattua vauhtia ympäri kehän itsensä kappaleita ja mustaa aukkoa. Tässä vaiheessa jäin miettimään väriä. Onko musta avaruudessa oikein tosimusta vai vielä enemmän musta? Miten on sen renkaan laita, mistä sen erottaa?

Seurauksena on joka tapauksessa kaikenlaista säteilyä, gamma-, röntgen- ja mitä kaikkia säteilyitä niitä nyt onkaan. Mustan aukon lähelle ei ole kovin turvallista mennä, jos tahtoo elävänä takaisin, mikä ei nykytietämyksen valossa ole muutenkaan mahdollista.

Itse asiassa siinä lähistöllä mikä tahansa elävä ottaa ja kuolee miljoonasosa sekunnissa, mutta voi se olla miljoonasosan miljoonasosakin. Siitä voi tietenkin keskustella, että mikä on elävää ja mikä ei. Ehkä jotenkin niin, että jos on värähtelyä, siitä ainakin teoriassa voi syntyä jotain uutta. Maapallon elämä ei ole ainut aineen olemassolon muoto.

Tällä tarinalla on henkilökohtainen ulottuvuutensa. Jos olisin saanut ilmoittautua, olisin muutama vuosikymmen sitten ehdottomasti ilmoittautunut matkalle Linnunradan keskustaan. Olisin päätynyt mustaan aukkoon ja elämä olisi pysähtynyt silleen. Siihen hetkeen ja jatkunut ikuisesti.

Oletan että en olisi enää tarvinnut ruokaa enkä unta. Unennäkö ja syöminen on varmaan mahdollista vain täällä Telluksen pinnalla, jossa gravitaatio painaa parrellen. Unet ovat olleet erityisen surrealistisia viime aikoina. Tiedän sen syynkin, se on ilmaston muutos.

Edit 26.3. Löysin ällistyttävän saitin jossa on mm. tämä ynnä paljon muuta! Arkipäivän absurdiutta!

Aamu

Arto Mellerin Mau-Mau-opuksessa toistuu aamu. Se menee näin: ”On aamu, ja olen palannut kaukaa.” Se on osa Mau-Maun I runon viimeisestä säkeistöstä. Se runo on myös Edward Vesalan säveltämä, ja teatterikoululaisten laulama ja painettu älppäriksi. En ole kuullut että sitä olisi julkaistu uudelleen. Enkä voi kuunnella sitä, koska levari on rikki.

Olen merkinnyt runon lausujaoppilasta varten. Hän tarvitsi sitä johonkin opinnoissaan ja tahtoi että määrään hänelle runon. En muista tuliko lausumisesta mitään, ihminen oli nuori, mutta vähän jäykkä. Hyvin kunnollinen ihminen.

Vesalan nuotit soivat päässä aamulla ja mietin kovasti miksi. Minulla ON paperia yöpöydällä, kynäkin on, minä EN herää koskaan tarpeeksi että muistaisin mitä kaikkea unessa on tullut nähdyksi. Tiedän että raapustuksista voisi olla johonkin, mutta en ensinnäkään saa juuri selvää siitä mitä olen yöllä kirjoittanut ja sen lisäksi sanat näyttäytyvät täysin merkityksettömiltä, joten olen päätynyt siihen, että tajunta on tajunta on tajunta.

Kyllä sieltä ne asiat tulevat jossain vaiheessa eikä edes tee kipeää. Riippuu aivan siitä mitä tarvitsen.

Kissa tuli nukkumaan pään päälle, tuli kuuma. Uneen tuli kissa, ei tämä, vaan se joka kuoli. Kaikkihan ne ovat kuolleet paitsi tämä, mutta unessa ollut teki kuolemaa kauan.

Nyt olin matkalla laivalla. Laivassa oli paljon ihmisiä, laiva pysähtyi satamasta toiseen, meren rantaviiva polveili, lahtia ja niemiä. Satamista lähti jyrkkiä portaita ylös kohti kukkuloita ja usva peitti lumipeitteisiä vuoria. Tiesin että ne ovat kaukana.

Tapasin kuolleen kissani satamassa, se loikkasi syliini. Kävin laivan keittiöstä pyydystämässä sille sardiinin. Se tahtoi lisää. Sain sille maitoa kuppiin, se joi. Turkki oli pitkä ja kiiltävä niin kuin se on aina ollut. Olin ilahtunut siitä että löysin hyvästit jättäneeni taas edestäni. Katsoin ihmisiä tarkemmin: he eivät näyttäneet kuolleilta.

Sitten tietysti laivan moottori alkoi yskiä. Aurinko paistoi täydeltä terältään, ruokaa oli ja vettä, kissa nukkui sylissä, ei ollut hätää. Niemen takaa tuli pari hinaajaa, jotka tulivat ottamaan rantalaivan mukaansa. Meno oli vähän epätasaista, joten keräsin rinkan ja olkalaukun viereeni, löysin pienen kangaskassin roskiksesta ja ajattelin panna kissan siihen, koska meidät kaikki varmaan ajettaisiin ulos laivasta.

Joku tuli kiihtyneenä selittämään minulle jollakin tuntemattomalla kielellä, että satamapaikalla oli pieni kylä, eikä siellä ollut hotelleja eikä ravintoloita. Kissa ei pitänyt liian lujaa puhuneesta vieraasta ja hyppäsi pois sylistä. Laiva keinahti enkä nähnyt kissaa enää. Tiesin että se osaisi kyllä seurata hajuani, minä olin elänyt sen kanssa 20 vuotta, se oli tarpeeksi kauan.

Nousin ylös ja menin katsomaan näkyisikö jo kylää. Etsin katseellani sitä lujaa puhunutta ihmistä, mutta häntä ei enää näkynyt. Että piti tulla häiritsemään kissan unta! Ja sitten häipyä! Sitten ajattelin että olen ollut matkalla kyllä aika kauan kun olen oppinut jo kielenkin. Kylä tuli esiin ja se näytti tosi heikolta esitykseltä. Köyhä ilman muuta, koinsyömä, ihmisiä oli kerääntynyt laiturille, ihme että siellä yleensä oli laituri.

En kehdannut ruveta huutamaan kissan nimeä. Sitä paitsi ihmiset ihmettelisivät miksi joku rupeaa kutsumaan kuolleita, olivat ne nyt sitten kissoja tai mitä tahansa. Laskivat laituriportaat, kahden riitelevät perheen välistä näin kuinka kissani pujotteli kaidetta pitkin ja meni maihin. Se katsoa tapitti minua vihreillä silmillään sieltä, istui vanhan öljytynnyrin päällä. Sitten se hyppäsi alas ja meni jonnekin satamahökkelin taakse.

Se ei ollut mikä tahansa kissa. Muistan kun yhtenä päivänä, kun elohopea nousi siihen kohtaan, johon se oli kerran jähmettynyt, 31 astetta, ja aurinko oli vielä keskipäivässä, taloon osuivat varjot. Kissa ahersi ovensuussa niin kuin olisi ollut joku isompikin työ, menin katsomaan. Portaiden edessä luikersi kahdeksan kyyn häntää. Kissa oli hakemassa lisää, näin siitä hännän pään, häntä oli kuin oranssi salama, kiire sillä oli.

Se oli vahdissa kun kyyt tulivat rantapolulle hakemaan vettä ja ehkä uimaan. Se söi ne, mutta hännät olivat varmaan vähän kuivia, ne se jätti minulle. Panin saappaat jalkaan ja olin aivan paikallani, varjossa. Kissa naukaisi minut nähdessään, sillä oli kyy suussaan. Kyy putosi maahan ja livisti talon alle kissa perässä. Sitten kissa jo toi yhdeksättä häntää minulle.

Sinä päivänä kirkolla tapasin serkkuni joka sanoi että ei pidä paikkaansa. Serkun kaveri väitti että hänen koiransa oli syönyt kyyn. Ei siitä selvää tullut. Kirjastossa kirjastotäti sanoi hui ja hyi, joten en ruvennut värisyttämään tätiä enempää. Mietin laiskasti Aatamia ja Eevaa ja ajattelin että sen tädin jumala oli pannut vihan kyyn ja naisen väliin ja kyy oli pistänyt naista kantapäähän.

Kotona ei näkynyt kuin kasa liikkumattomia kyyn häntiä. Menin peltopolulle ja kutsuin kissaa. Se hyppi siellä heinän keskellä. Katsoi sitten ja tuli. Tuli kun lupasin kermaa. Itselleni olin luvannut kahvia. Käveltiin yhdessä polkua pitkin talolle. Siinä oli kivistä tehtyä aitaa, ei kovin korkeaa, tiesin että ne olivat vain kiviä, joita oli noussut kynnöksestä. Paikka oli vanha, maa savista, ei se juuri tuottanut kuin lampaille kesäheinän.

Yhtäkkiä kissa loikkasi kiviaitaan ja meni sisälle. Se retuutti kiviaidasta kärppää. Se ei ollut enää kiinnostunut kermasta, vaan jäi pihalle järsimään elukkaa. Soitin serkulle ja sanoin että kissa metsästi kärpän. Se sanoi että kissa ei kärppää saa. Sanoin että se on kärppä. Serkku lupasi tulla huomenissa ja voisinko säilyttää kärpästä hännänpään.

Se jäi porraspieleen samoin kuin 16 kyyn häntää, ja serkku oli kyllä hämmästynyt. Kissa ei välittänyt serkusta, se haisi varmaan pystykorvalta tai joltain muulta metsästäjämäiseltä. Se istui verannan kaiteella ja katseli tielle päin. Serkku myönsi että minulla on vahtikissa.

Kuumuus jatkui vielä ainakin sen viikon. Uni sen sijaan oli edennyt kauas siitä köyhästä kylästä, olin tavattoman ahdistunut koska kissa ei enää seurannut minua. Maisemat olivat muuttuneet, uusi laiva oli putipuhdas ja moitteeton enkä ollut varma siitä, tiesikö laivalla kukaan mihin olin menossa ja menisikö tämä lähellekään sitä.

Olisin tahtonut kääntyä takaisin ja löytää kissani. Olisin ehkä voinut jollain konstilla jäädä siihen kylään kissan kanssa. Mellerin runossa mantereet liikkuvat yössä ja pitävät jumalatonta meteliä. Uusi laiva ei metelöinyt mutta kissa pään päällä takertui tassunsa kanssa hiuksiin ja kiskoi niitä. Yritin liikkua alaspäin, silmät aukenivat ja kissa katsoi minua vihreillä silmillään, siitä parin sentin päästä.

Unet ovat varmaan samankaltaisia asuintovereiden unien kanssa. Tuskin niiden kanssa muuten elettäisiinkään.