25.4.14

Esimerkiksi lintujen nimistä


Pääsiäinen sujui yhdenlaisen työn parissa. Luin kahta eri kirjaa ja menin solmuun. Asiaa auttoi jonkin verran, että minulla on pieni muistilehtiö aina käsillä jos jotain luen, ja hyvin usein sisällä ollessani luen. Kun luin muistiinpanojani, jouduin selvittämään tarkemmin, mikä kirjoissa vaivasi minua. Käsinkirjoitetut viestit itselleni ovat hyödyllisiä, koska käsinkirjoittamalla tulee vaivanneeksi aivojaan.

Pitkät pyhät ovat omiaan aivoissa makaavien solmujen selvittämiseen. Toinen kirja oli virolainen ja toinen islantilainen. Minusta Euroopan reuna on ollut aina kiinnostava.

Kummassakaan maassa en ole ollut. Kieli ei ole ollut syynä maiden vieromiseen, vaan ennemminkin olosuhteet. Joko maissa on ollut toisten valta, ei niiden ihmisten omaa (Islanti oli Tanskan alamainen kauan ja Viro taas Saksan, Venäjän, Tanskan, Ruotsin ja Neuvostoliiton vallanalainen) enkä ole tahtonut mennä maahan, joka ei näyttäisi omaa luontoaan suoraan ja selvästi. Kumpikin maa oli kyllä mahdollinen vierailupaikka, mutta selvää motiivia kyläilyyn ei ole ollut. Minusta ei ole turistiksi. Turisti ei ikinä saa selvää vierailumaidensa todellisuudesta myöskään.

Muistelin Georg Ots -nimistä laivaa, joka alkoi kulkea Helsingin ja Tallinnan väliä silloin kun Neuvostoliitto piti valtaa ja Suomi oli rakentanut jonkinmoista musiikkisiltaa kaupunkien välille. Muistaakseni kaupunkien musiikeista oli televisiossa ohjelmia, ellei peräti ohjelmasarja. Suomessa ja Virossa on aina laulettu kuorossa. Tai ylipäänsä laulettu. Itse en ole musikaalinen enkä muista liiemmin kiinnostuneeni tarjottavasta musiikkiannista.

Islannissa taas on kerrottu saagoja ja pidetty sillä lailla mielessä, minkä perheiden välillä on vihanpitoa ja kuka on tappamisvuorossa. Saagat ovat kamalan verisiä, mutta jossain määrin ne kertovat myös sen maiden (Norjan ja Islannin, jumaluudet taas ovat peräisin vähän kaikista germaanisista maista) aivan oikeaa historiaa – nykyaikana tappamisessa suomalaiset taitavat mennä islantilaisten edelle. Saagat ovat ytimeltään todenperäistä liioittelua. Siellähän on esimerkiksi Vinland -saaga, jossa mennään Viinimaahan ja pystytetään leiri useaksi vuodeksi. Sekin saaga on totta, koska Amerikan mantereelta on löydetty jäänteitä rakennuksista. Viiniksi on arveltu viinimarjoja, rypäleitä ei kasva kovin pohjoisessa.

Koulussa muistan opettajan kutsuneen saagoja saduiksi. Sentapainen sai minut liikkeelle lukemaan Islannista. Että pieni maa tuottaakin niin paljon tarinoita!

Muinaiset norjalaiset tarvitsivat puuta ja sitä Amerikassa oli tarpeeksi. Puuta tarvittiin viikinkilaivojen mastoiksi ja keulapuiksi ja vahvaksi veneen ruodoksi. Olen nähnyt sellaisen veneen pienessä kylässä vähän Oslon yläpuolella. Viikinkivene oli valtavan kokoinen. Se oli vielä lisäksi rakennettu keskeltä niin leveäksi, että se ei helposti kaatunut. Huvituin siitä ajatuksesta, että laivojen rakennusaikaan ei ollut missään laivanrakennusinsinöörejä. Että siis osasivat, olivat aivan itse päätelleet että miten! Olin ajatuksesta oikein iloinen. Muistan selittäneeni sitä matkakumppaneille, mutta he taisivat olla sitä lajia, joka pitää insinööritaitoa todellakin ihmiskunnan käännekohtana.

Olin oppinut siihen mennessä jo sulkemaan suuni, jos puhun asiattomia muiden mielestä. Ei kai sillä ole väliä millä nimellä veneenrakentajia kutsutaan.

Muistan kysyneeni museo-oppaalta, mihin norjalaiset olivat käyttäneet oman metsänsä, mutta opas ei tiennyt vastausta. Ehkä Norjan puut eivät kasvaneet niin korkeiksi, että olisivat kelvanneet mastoksi? Tästä aiheesta saaga ei anna selvitystä. Tai ehkä aihe on liian arkipäiväinen?



Olen kuunnellut nyt kaksi päivää kauhuissani uutisia siitä, että uusia puuta käyttäviä tehtaita aiotaan rakentaa Suomeen. Paikkakunnat taisivat olla Äänekoski ja Varkaus. Suomessa ei juuri ole enää puuta. Kunnon metsiä ei ole ollut enää aikoihin.

Kuivana keväänä, niin kuin nyt, olen kovasti toivonut että olisin jossain aivan lähellä isompaa metsää. Maa on noussut aika hiljan merestä, ehkä täällä ei ikinä ollutkaan isoa metsää. Ehkä voisin nousta junaan ja mennä kylään johonkin metsän lähellä olevaan paikkaan? Olen miettinyt ja miettinyt, mutta en vain keksi sellaista paikkaa. Lapissa on varmasti vähemmän pölyä kuin täällä, mutta puusto on kitukasvuista. Sitten taas etelämpänä metsä ei ehdi kasvaa isoksi, kun se jo kaadetaan. Metsä tuntuisi hyvältä paikalta, vain olla ja kulkea.

Jo vuosia sitten olen oppinut senkin, että ryteiköstä on turha yrittää saada isoa määrää marjoja. Rämpimistä ei jaksa eivätkä marjavarvut pidä ryteiköistä, kun varjot ja valot muuttuvat liian radikaalisti. Eivätkä pölyttäjämehiläiset löydä kukkia, joten marjojen määrä putoaa radikaalisti.





Kun Lidia-kissa herättää ensimmäisen kerran joskus puoli viiden ja puoli kuuden välillä, satelliittiantennin langalla istuu sama lintu kuin viime vuonnakin tähän aikaan. Mutta tämä ei ehkä kuitenkaan ole sama yksilö (lajia ei näe, linnusta näkyy vain silhuetti valoa vasten), sillä kun se näkee minun katsovan – ja katson sisältä, noin parinkymmenen metrin päästä, eikä sen mitenkään pitäisi nähdä minua – se lehahtaa pois. Kun olen unenpöpperössä ruokkinut katin pohjattoman mahan ensimmäistä kertaa aamulla ja könyän takaisin yläkertaan, lintu on tullut takaisin. Nyt se ei lennä matkoihinsa.

Jokin liikkeissäni on ratkaiseva ero. En keksi mikä. Mahdollinen selitys on unenhorteessa hoipertelu. Jos se on totta, niin sitten tilanne on kyllä vähän vaarallinen, sillä portaat alakertaan ovat jyrkät. Luultavasti tämänkeväinen lintu on kuitenkin viimevuotisen poikanen ja emonsa opettama, ja Lidia on pitänyt herättämispeliään koko sen ajan kun se on meillä asunut. On siitä jo ainakin viisi kuusi vuotta, ehkä kauemminkin. Mutta mitä ihmettä se näkee Lidian ja minun aamurituaalissa? Pelkääkö se tulevansa syödyksi ikkunan läpi? Eivät kai linnut niin pöhköjä ole?

Herättäminen tapahtuu minun nenääni pureskelemalla. Olen kissan palvelija eli kuten mies sanoo: You're a sucker for that cat. Toinen ihmisemme ei joudu pureskelluksi. Meissä on joku ero.

Mutta kun luin virolaishistoriaa, niin muistin että kalasääski -pesät ovat varmaan taas kameran päässä. Niin olivatkin. Ilmar -sääksen pesässä on ollut liikettä jo pari viikkoa, ensin oli Ilmar ja joku tuntematon ystävätär, tänään pesälle ilmestyi toinen rengastettu sääksi ja joka saattaa olla viimekesäinen Irma.

Toivon totisesti että pesällä ei synny mustasukkaisuusdraamaa niin kuin oli Madisin pesällä viime kesänä: ensin ilmaantui Piretin sijasta vieras naaraslintu, sitten tuli Piret Egyptistä asti ja alkoi hirveä taistelu pesän emännyydestä. Tulos: munia ei ilmestynyt ollenkaan, tai ilmestyi sen vieraan, Oksanan (Xenia, Ksenia = naispuolinen vieras) munima muna, mutta sille ei sitten enää löytynytkään hautojaa, kun mustasukkaisuus otti vallan.

Tuo ei ole antropomorfismia, spekulaationi on, että ihmistenkin mustasukkaisuuden taustalla on jonkinmoinen pesiytymisvietti. Tosin ihmisiä on varmasti aika vaikea sillä tavoin tutkia, pitäisi olla feromoninäytteitä, ääninäytteitä, reviirinäytteitä ja kaikkea sellaista ja ihmiset ovat toivottoman sotkuinen eläinlaji. Reviirejä ei ole piirretty kartoille. Linnuista ne ovat piirrettävissä.

Ja muuten: hienoja metsiä näkyy olevan Virossa. Jostain luin että virolaiset ovat ylpeitä metsistään
ja muusta luonnostaan. Minusta metsien säilyttäminen on vaihtoehto tolkuttomaan kuluttamiseen ja nopeaan kaupungistumiseen, mikäli se on totta. Sellainen käsitys minulla on että metsien kukoistus ja kulutuksen lisääntyminen ovat toisensa poissulkevia käyttäytymistapoja.

10 kommenttia:

  1. Heräsin tänä aamuna metsä-uneen. Se ei ollut ensimmäinen kerta kun löydän itseni unesta, jossa olen metsässä menossa jonnekin, en tiedä minne, ja pääpolkua, mitä astelen seuraa lukemattomia aina uusia haarautuvia sivupolkuja, valitsen niistä aina oikeanpuoleisen, ja sillä tavoin vähitellen löydän itseni valtavan suuren veden (meren tai järven rannalta) ja siinä minä seison ja ihmettelen, miten tästä voisi jatkaa matkaa...

    VastaaPoista
  2. Liisu,

    tänä hirveän pitkänä keväänä metsästä on tullut ainakin minulle oikea kaipuun kohde. Metsien puutteen tuntee pärskiessään pölyisiä katuja pitkin eteenpäin.

    Hyvä olisi löytää metsän keskeltä pieni järvi tai lampi. Suokin on hyvä, jos se on säilytetty koskemattomana. Siinä näkyisi veden kierto sellaisena normaalina tilana. Niin että etsi veden ympäriltä polku, tai tee sellainen, ja kierrä järvi!

    Minusta ei ole laitaa tässä että kuukausiin ei sada kunnolla. Mutta en löydä myöskään osoitetta kelle valittaa.

    VastaaPoista
  3. Kaupungin laidoilla asuessa on se hyvä puoli, että ihan kodin kupeessa saattaa olla isoa ja vanhaa metsää, josta metsänhoito ei ole kiinnostunut. Tosin asiassa on se epäilyttävä puoli, että jos jotkut oikein luontovihamieliset kaupunki-ihmiset (joihin kuuluu häkellyttävästi myös ns. vihreitä) saavat poliittisen vallan, tällaiset kaupunkimetsät saatetaan kellistää koska "kaupunkirakennetta täytyy tiivistää". Nykyisellään Oulun Hiirosen sekä Tampereen Hallilan ja Kalkun mahtavat ja inspiroivat kaupunkimetsät saavat vielä tönöttää pystyssä luonnontilassaan.

    VastaaPoista
  4. Keiju,

    niin tuo olisi. Että kaupungin laidoilla olisi varmaan helpompi hengittää.

    Mutta tämä on niin paljon pieni kaupunki, että keskustaan mahtuu myös köyhien ihmisten kortteli, vuokrataloja, niin että asuminen keskustassa lähellä kauppoja ja terveyskeskuksia ja muita välttämättömyyksiä on mahdollista.

    Kaupungin laidoilla pitäisi olla rahaa bussilippuihin. Muistan oikein hyvin vielä yhden kaupunkikokeilun, Tapiolan. Kävin siellä jonkun asunnossa aika pian sen valmistumisen jälkeen ja paikka oli tosihieno. Sen jälkeen sitäkin on tiivistetty ja autot on päästetty joka paikkaan.

    Tampereella olen käynyt kuljeksimassa Kaupin metsissä. Siinä metsässä olivat ne peikot Johanna Sinisalon kirjasta "Ennen päivänlaskua ei voi". Olen kuullut että samoissa metsissä hiihdetään talvisin paljon.

    Joutomaat olisivat kaupungeissa tarpeen. Mutta semmoista asiantilaa eivät grynderit suvaitse.

    VastaaPoista
  5. Ripsa

    Ei sen enää väliä, onko metsiä oikeasti olemassa, se on teollisuuden viljaa ja nykyisellä tekniikalla kyetään jo sormenvahvuinen vitsa käyttämään tiukasti "hyödyksi".

    Pentti Linkola ennusti jo kauan sitten, että hänenkin viinimarjapuskat kohta kelpaavat teollisuuden raaka-aineiksi ja sen ennustuksen toteenkäymisen aika alkaa viimeistään nyt näissä uusiometsissä.

    Tukkipuun mitatkin ovat pienentyneet.

    Kun esim. petäjä rinnan tasalta mitattuna on halkaisijaltaan 22 senttiä, se kelpaa, ja sama kriteeri aukkohakkuun osalta, ja viimeistään silloin, kun joskus istutettu metsä on 60 vuotias; maan saa nylkeä jälleen puista sileäksi kasvoipa siellä minkäpaksuista- tai mittaista tai laatuista puuta hyvänsä.

    Metsäteollisuus tulee siis maailmalta takaisin isänmaan parturin hommiin. Tai ei se oikeasti siitä toimesta lähtenytkään, se vain käväisi sijoittamasssa (ja häviämässäkin sekä pesemässä) entiset riistovaransa muualla ja aloittaa nyt pelin uudestaan (mahdollisilla valtion investointituilla vieläpä).

    Seuraava pelijakso kestää lyhyemmän aikaa kuin edellinen sillä kaiken (rahan ennen kaikkea) kierto on kiivastunut sekä koneet tehostuneet. Herratkin vaihtuvat, ja pankkiirit, sekä poliitikot. Kohta isän- ja äidinmaatkin.

    VastaaPoista
  6. Valto

    Minulla on ystävä, joka tutkii keskisen Suomen puutavarayhtiöiden työtä. Nehän alkaapäätä Gutzeitit ja Schaumannit ja semmoset tekivät niin että ostivat metsät pois. Entiset metsäisännät joutuivat metsätyömiehiksi, pienviljelys jäi sitten naisten kontolle.

    Kai ne ovat niitä sitten lähinnä pitäneet puupeltoina. Mutta sen muistan todella hyvin, kuinkä yhden kylän ympäriltä metsät tuhottiin. Pienviljelijät olivat tottuneet ottamaan mettästä sen mitä tarvitsivat. Se ei ollut kovin paljon.

    Sitten tulivat metsäyhdistykset jotka määräsivät tekemään aukot. Siinä sitten menivät marjamaat. Tämän päivän Hesarissa höpistiin jotain, että hakkeella aiotaan Helsingissä korvata kivihiili. En usko että riittää ja tulee kalliiksi.

    Eli siis energia-omavaisuudesta ollaan edelleen aika hemmetin kaukana. Kuitenkin kun kerta kansallisvaltioita edelleen ollaan, niin voisi tuo omavaraisuus tulla ajatuksiin vaihteeksi.

    Mutta kun pula-ajoista ja lamoista ei opita mitään.

    VastaaPoista
  7. Kiinnostavia mietiskelyitä tässä, Ripsa.

    En ole kovin paljon matkustellut mutta tuli käytyä Tallinnassa pari päivää samalla reisulla kun oli se näyttely Vaasassa. Tavattiin taiteilija pariskunta siellä ja ystävystyttiin. Olen hyvin kiinnostunut FinnoUgrilaisiin serkkuihimme ja heidän ihmeelliseen musiikki tarinaan Venäjää vasten. Vaikea historia niillä mutta voimakas kansa.

    Olen kovasti halunnut käydä Islannissa (olen ollut vain lentokentällä v.1967 suomeen menossa). Islannin saagat ja historia myös kiinnostaa ja viime aikoina olen seurannut erästä sen aiheesta blogia -http://nancymariebrown.blogspot.ca/

    Metsiä täynnä valtavia puita, niinkuin tiedät, on täällä Kanadan lännen sademetsissä mutta aivan liiaksi on kaadettu satojen vuosien vanhoja puita. Omassa pihassa on nopeasti kasvanut puut aivan liian tiheiksi ja pitkäksi kiitos sateiden määräästä. Vain luvalla saa kaataa kaupungissa.



    VastaaPoista
  8. Marja-Leena,

    muistan koulusta semmoisen että Irlanti on satujen saari ja Islanti saagojen. Niitä käsiteltiin kyllä jonkin verran, sattui olemaan kansanrunoudesta harrastunut äidinkielenopettaja keskikoulussa. Sen jälkeen olen sitten lukenut omin päin.

    Se on hauska yksityiskohta että kun Amerikassa juhlitaan Kolumbusta, niin eihän hän sitä löytänyt, eivät löytäneet edes viikingit vaan intiaanit, ensimmäiset ihmiset, jotka tulivat ilmeisesti Siperiasta. Viikingit olivat suurimmaksi osaksi norjalaisia.

    Mutta pidän siitä, että on Islanti tuossa keskellä Pohjois-Atlanttia ja heillä on saagoissaan saaren historia. Se vain on hieno ajatus: jokainen perhe tunnetaan.

    Sepäs on hyvä että siellä ei kaupungissa enää saa kaataa yhtään puuta. Vielä tärkeämpää olisi ettei siellä vuorten juurikukkuloilla saisi kaataa. Nytkin oli Seattlen lähellä iso mutavyöry. Täytyypäs ottaa selville onko Portlandissa samanlainen laki. No, eri maitahan ne ovat Vancouver ja Portland, mutta maasto ja kasvit ja eläimet taitavat olla aika lailla samoja.

    Puut pitävät maata paikoillaan. Lisäksi ne vuoret, varsinkin siellä rannikolla, ovat niin kauniita. Se se on mitä siellä kaipaan.

    VastaaPoista
  9. ripsa, marja-leena, valto

    joskus tuntuu siltä, että meillä on niin vähän luonnontilaista metsää, etteivät kaikki edes tiedä, miltä sellainen näyttää. aavemaisin on alue, jossa puut ovat viivasuorissa riveissä. onko satumetsää enää olemassakaan? auton ikkunasta voi näyttää, että tuolla on aarre. mutta kun menee lähemmäs, siellä onkin vain surkeata pöpelikköä ja raiskioita. mieleiseeni metsämaisemaan kuuluvat luonteikkaat puut. talousmetsässä karsinta on raaempaa kuin xfactorissa: persoonallisuudet pois. kaikkien pitää olla samanlaisia.

    meri

    VastaaPoista
  10. Meri,

    Niin on. Juuri ne aavemetsät ovat kamalimpia. Jos pysähtyy vähäksi aikaa siihen tien oheen ihan vain katsoakseen tarkemmin, niin ei sieltä hypähdä edes yhdenyhtä uteliasta lintua katsomaan, että syökö tuo eväsvoileipää josta voi pudota muruja.

    Ensimmäisen semmoisen metsän tapasin pitkällä viivasuoralla tiellä Nurmosta Kuortaneelle. Sen metsän sisään kävelin. Kauhistukseni oli täydellinen, kun vain noin 50 metrin jälkeen maakin katosi alta: siellä oli valtava hiekkakuoppa.

    Silloin niin kuin nytkin tarvitaan hienoa hiekkaa sekä talojen että teiden rakentamiseen. Eivät puukerrostalot ole tulleet puupeltojen mukana tarvekaluiksi.

    Viivasuorat metsät on myrkytetty ja lannotettu. Siitä varmaan johtuu niin kamala hiljaisuus.

    VastaaPoista

Kommentointi on suotavaa, mutta ei pakollista