Lukemisia

Pääsen kohta silmäpäiväkirurgiselle leikkaukseen ja aikaa myöten sitten silmien väsyminen ja jatkuva päänsärky vähenevät. En ole erityisen järkevä ihminen: yritän totta kai koko ajan lukea. Yleensä yritykset sitten päätyvät siihen että nukahdan kun silmät eivät jaksa.

Kirjojen on siis periaatteessa oltava ohuita. Joku paksumpi voi käydä, mutta semmoisen kirjan on sitten oltava selvä tapaus. James Joycen Odysseus ei kävisi. Ei vaikka se on valmiina tuossa hyllyllä. Juuri yhden tutun päässä puhkesi aneyresma, ihmisparka on sairaalassa. Olen varma siitä, että jos silmiä on jännitettävä ja siten tuotettava tuskaa vielä aivojen näkökeskuksellekin niin jos sitä lukemisen ymmärtämistäkin on jännitettävä niin silloin menee rikki vähintään joku suoni.

Tuttu on suunnilleen 20 vuotta nuorempi minua. Sairauksien pitäisi olla kohtuullisempia, ilman muuta. Onneksi potilas pääsi nopeasti sairaalaan ja hoitoon, ei mennyt edes taju. Ehkä hän on sittenkin tarpeeksi nuori sairastaakseen? Minä olen taas tarpeeksi vanha valittaakseni.

Mutta kyllä kesän äkillinen puhkeaminen oli suuri ilo. Kylmyys on ollut tasaista niin kauan. Lämmin loppui heti kun tuli vaalipäivä, mikä on tietysti omituinen yhteensattuma. Minun piti päästä äänestämään, enkä älynnyt että koillisesta tuulee kylmää ja kovaa. Puuskissa oikein kovaa.

Kaupungissa ei tarvitse kävellä hirveän kauas päästäkseen äänestyspaikalle. Maalla olisi ollut varmasti ainakin pari kilometriä, ehkä pitempäänkin. Tämmöisille huonosti käveleville ei ole keksitty vielä helppoa äänestämistä, minä voisin ruksata rastin ruutuun vaikka netissä. Tasa-arvoisessa maassa sitten kyllä kaikilla huonosti kävelevillä pitäisi olla netti ja kyky käyttää sitä. Sitä paitsi kun se olisi valtiollinen hanke, niin valtio kilpailuttaisi tehtävään firman, joka taatusti ei osaa verkottamista ja siinä sitä ollahan sitten puhtahan kaulan kans, kuten isoäiti sanoisi.

Puhtaan kaulan merkitystä isoäiti ei kyllä ikinä selittänyt, enkä minä rupea sitä nytkään arvailemaan. Epäilyksiä minulla kyllä on.

Olen siis lukenut runoja. Minulla on tapana toivoa runokirjoja kirjastoon ja ällistyttävän usein niitä myös hankitaan. Runot ovat minulle täysmittainen henkireikä. Ilmaa jota hengittää, aivan ehdottomasti. Se johtuu siitä yksinkertaisesta syystä, että runoilijat osaavat tiiviistää kokonaisia maailmoita aivan lyhyisiin kappaleisiin ja niitä voi jäädä kaikessa rauhassa miettimään vaikka viikkokausiksi.

Runoilijoissa on mielettömän paljon ääniä. Osaan jonkin verran lukea niitä myös englanniksi, en tarpeeksi että voisin ymmärtää niitä kuin alkuasukas, mutta sen verran että saan niistä aavistuksen. Pöydällä on ollut valikoima Ezra Poundin Cantos'eja pari kuukautta. Kirjasta voi ottaa mihin aikaan vuorokaudesta tahansa pienen kulauksen ja aina löytyy vastaus:

        Pull down thy vanity

Thou art a beaten dog beneath the hail,

A swollen magpie in a fitful sun,

Half black half white

Nor knowst'ou wing from tail

Pull down thy vanity

Vähän aikaa tuntuu hyvältä ajatella turhamaisuutta jota harakka rakastaa. Kyllä ne rakastavat. Yrittäkääpä ottaa lemmikiksi harakka ja kaikki kirkas metalli talosta häviää! Kokemusta on lapsuudesta, muistan hyvin. Yksi meistä kiipesi puuhun ja löysi haarukoita ja veitsiä ja lusikoita siitä harakanpesästä.

Olin lukenut Pisan Cantos'eja ennen marssimistani äänestyspaikalle ja mietin kuinka hirveä määrä harakoita siellä listalla täytyykään olla. Ministereitä ja muuten vaatteilla keikailevia. Eivät ehkä kaikki kuitenkaan, koska minäkin äänestin.

Kylmä sunnuntaikävely kulki pitkin ja poikin, välillä ajattelin ihan omiani, välillä puhutin vaaliporukkaa koululla, sitten pääsin kotiin ja rauhoituin, kuuntelin vaaleja puolella korvalla, mutta kyllästyin kun puhe poukkoili enkä vieläkään tiennyt mikä olisi vaaleissa oleellista.

Yksi toivomistani kirjaston runokirjoista oli Teemu Helle: Onnen maa, joka ilmestyi tänä vuonna. En uskalla käyttää genetiiviä koska en tiedä missä muodossa se olisi nimessä, mutta Teemu kyllä kirjoitti kerran että häntä syytetään vanhusten huonovointisuudesta kun elohopea mittarissa nousee, jotain sinnepäin ainakin, genetiivi siis voisi olla Helteen.

Teemulla on blogi, jota olen seurannut jo hyvän aikaa. En ole koskaan oikein osannut sanoa lukemistani runoista mitään. Se johtuu siitä, että minusta runous on ylempää kirjallisuutta, en osaisi ikinä kirjoittaa sellaista itse, runojen kirjoittamisen taito on ihailtavaa. Mutta jo pienenä olen lukenut runoja ja niitä on luettu minulle jo ennen kuin olen osannut puhua. Minulta ei koskaan kielletty mitään kirjaa ja siitä olen onnellinen.

Onnen maan toiseksi viimeinen runo kuuluu:

AIKAKIRJAT

Hän likistyy puunrunkoa vasten

                                   kuuntelee,

kuinka metsän keijut keinuttavat lastenlauluja

maailmanlopulle

vielä hyräilevät kaupungin valoja

sammuksiin.

Minusta tuo oli poliittinen runo. Eri aikoina tulevat esiin eri kirjat. Sen vuoksikin aikakirjoista voi puhua, ei pelkästään siksi että sana on raamatullinen.

Yöpöydällä minulla oli viikkoja yksi Kari Aronpuron opus. Löysin kirjastosta semmoisen jota en ollut vielä lukenut: Saa tulla. Kirjassa oli pätkiä esimerkiksi jotain asiaa Lappajärvestä ja olen varma siitä että entinen Domuksen kirjastonhoitaja on kyllä tietoinen Lappajärvestä, joka on iso meteorikraateri keskellä Pohjanmaan Järviseutua.

Päädyin yötä vasten maistelemaan Tampereen murretta, mutta samalla takaisin Ezra Poundiin:

                                                 Now I know that I am mad,

                                                 …..............................................

                                                This is no maid.

                                                                          POUND

Vaklaan pihalle aikasee

Leo ov viä myymässä syätävää

lukee lutlumia nakkarissa

son tärsiny laikum puhki

kiärrättää ny rivareitte kamaa

piäntä kärhämää tolpalla

kum musta Maksra kaartaa paikalle

Tää oh hanu, Ezra!

Manse pai nait

Eiseväliä

hurmioirun kotiseurusta nääs

Vaikka minulla on nyt fyysisiä syitä runouteen kiinnittymisessä, niissä on aina paljon enemmän kuin mitä olisi voinut kuvitella. Proosa on proosallista. Aronpuro on mielestäni ollut semiotiikkaan päin kallellaan jo kauan. Niin olen kyllä ollut minäkin, mutta olen varmasti tullut sitä kohti eri suunnasta kuin Aronpuro.

Siitä on kohta 50 vuotta kun kävin Domuksen kirjastossa epätoivoisena etsimässä tenttikirjoja yliopiston yleisen kirjallisuustieteen tenttiin. Kirjastonhoitajat tekivät kaikkensa. Kirjoja oli vaikea saada, kirjastoilla ei ollut rahaa, kirjojen hinnat olivat suhteessa muuhun elämiseen kyllä silloin halpoja, mutta niitä ei ollut kovin paljon. Nyt ne eivät ole enää halpoja, mutta onneksi niitä saa esimerkiksi kirjaston poistomyynnistä. Kirjoja on kyllä nyt paljon enemmän.

Tämän kuukauden suururakka on ollut tämän kirjan lukeminen. Proosa on ollut yleensä aina se mistä olen sentannut, jos kirjallisuus on ollut aiheena.

Tänään ruokakaupassa sormeilin todella paksua Keltaisen kirjaston pokkaria. Minusta kansi vaikutti järjettömän ohuelta, kirja menisi rikki parilla lukukerralla. Keltainen kirjasto täyttää tänä vuonna 60 vuotta. Ja minulle se on ollut olemassa aina. Minusta hyviä insituutioita kannattaa pitää yllä. Mutta pokkarit eivät kestä monia lukijoita. Ehkä kustantajalle voisi yrittää jotain kautta kertoa se?

Kenen maa?

Kaikki päivät ovat kirjastopäiviä. En tulisi toimeen ilman kirjastoa, en edes yhtään viikkoa. Minulla on kotona aika hyvä käsikirjasto, josta löytyy elokuvakirjoja, kuvataidekirjoja, näytelmiä, teatterikirjallisuutta, kirjallisuustiedettä, filologiaa ja semiotiikkaa. Mutta ei minun kuitenkin pikkuinen kirjastoni riitä. Esimerkiksi kunnollista Suomen sanakirjaa ei ole, juutun usein sen sijaan lukemaan isoisän Amerikasta rahtaamaa massiivista englannin synonyymisanakirjaa. Joka on ehkä peräisin 1920-luvulta, siis se painos.

Isoisä perusti kahden veljensä kanssa silloin New Yorkiin maalausfirman. Pojat kulkivat kaupunginosasta toiseen ja tekivät töitä, niitä riitti. Äkkipysäys tuli sitten vuonna 1929, kun alkoi suuri lama. Isoisällä oli valinnanvaraa ammateissa, hän saattoi ruveta uudestaan seiloriksi, sitä paitsi New York oli kyllä jo aika pölyinenkin. Toinen veljistä oli perustanut Long Islandille pienen maatilan ja teki maalaushommia siinä sen ohella. Vanhin taisi pitää suunnilleen ne maalaushommat, kunnes alkoi maailmansota.

Veljekset olivat kaikki liian vanhoja sotaan. Isoisä kävi sotimassa Talvisodan, lähti sitten taas seilaamaan. Maailmansotaa ei niin hirveästi käyty Etelä-Amerikassa ja hedelmäbisnekset sentään kukoistivat. Purjelaivat olivat vaihtuneet isoihin moottori- ja höyrylaivoihin, joten isoisän ei enää tarvinnut kiipeillä köysissä.

Tapasin isoisän ensimmäistä kertaa New Yorkissa 1969. Kun hän sitten kuoli Suomessa 1975, niin

hänen englanninkirjansa päätyi minulle. Kirja on täynnä mielenkiintoisia kuvia. Siinä on 1920-luvun tietämys maailmasta. Lisäksi isoisällä oli pienempi sanakirja, slangisanasto, jonka sanat ulottuivat 1950-luvun Amerikkaan. Se Amerikka on ollut jo kauan sitten puheissa loppu, ehkä joskus televisiosta näytetään elokuvia joissa tavoitellaan 1930-40-lukujen säksättävää kadun kieltä.

Hollywoodissa oli kumminkin oma moraalikoodistonsa, studiot suolsivat elokuvia toistensa perään ulos, eikä slangi oikein ollut koko perheen studioleffojen tavaraa. Niin että sen ajan kieli taisi ottaa ja kuolla.

Kirjastossa on myös varasto. Päähäni saattaa pälkähtää joku kirjailija, jonka tuotantoa ei näy hyllyissä. Useimmiten ei sentään jokaista kappaletta ole poistettu kirjaston kokoelmista, vaikka sitä ei paljon lainattaisikaan, vaan sitä on kuitenkin jätetty kappale varastoon. Olen juuri nyt jostain syystä lukemassa esseitä.

Esseet ovat kirjallisuuden laji, jonka kieli on aina hyvää suomea. Esseiden suomesta pidetään hyvää huolta. Se on siinä perusvaatimuksena ja se johtuu siitä, että essee kulkee fiktion, tietokirjallisuuden ja omaelämänkerrallisuuden risteyksessä. Omaelämänkerrat ovat tietysti mitä suurimmassa määrin fiktiota, muu ei olisi mahdollista jo senkin vuoksi että ihmisten muisti on rajallinen. Jos ihmiset tajuaisivat muistinsa rajallisuuden, he lopettaisivat kiukkuamisen milloin mistäkin omaelämänkerran detaljista ja tajuaisivat että heidän oma muistinsa nyt vain sanoo toisin.

Olin ajatellut isoisää ja sitä että hänen perheensä oli asunut farmilla etelävaltiossa kunnes vanhemmat päättivät muuttaa takaisin Suomeen. Poikien piti päästä Suomen kansakouluun. Sillä Ameriikan raitin kävijäporukalla on ollut ilmeisesti rahaa ostaa maata, niin että lapset ja itsensäkin on voinut pitää leivässä.

Se ei mitenkään ole 1800-1900-lukujen taitteessa ollut itsestäänselvyys. Maa on aina ollut kallista. Maalla on aina ollut ökytaloja ja pienviljelystaloja.

Vaikka Amerikan raitti on peitetty kultasannalla, niin ison perheen kanssa rahat hupenevat äkkiä. Talo on saatu pään päälle, maanviljelys alkuunsa ja lapset kouluun. Muistan miettineeni tuon perheen historiaa, kun itse asuin Helsingissä ja olin sietämätön kiusankappale kaikkien ystävieni taloissa, niissä siis, joissa oli kirjasto. Yksi kirjasto, jota kolusin oli Seilosen Kalevin, kirjailijan ja ilmiselvän bibliofiilin omistuksessa. Hän vahti liikkeitäni kuin aarretta vartioiva lohikäärme. Hänellä oli pieni sininen vihko, johon oli merkitty kaikki jotka olivat lainanneet jonkun kirjan.

Kalevilla oli ensipainos Arvid Järnefeltin tekstikokoelmasta Maa kuuluu kaikille! (1907), jossa on tekstejä hänen vierailustaan Tolstoin luona, joitakin lehtikirjoituksia, saarnoja kapinakeväältä 1905 (kutsuttiin kyllä suurlakoksikin ja vallankumoukseksi), ja lopuksi pitkä teksti joka sai alkunsa Laukon torpparihäädöistä ja laajeni Järnefeltin mietiskelyihin maan omistamisesta.

Hän päätyi siihen, että kun maa kasvaa viljaa, niin sen on kuuluttava kaikille. Kirja oli minusta kertakaikkiaan hurja. En voinut antaa sitä lainaksi kellekään, koska se ei ollut oma kirjani, mutta minusta tuli muutamaksi viikoksi erittäin järnefelttiläisesti sävyttynyt tolstoilainen. Sain aikaan kiivaita väittelyitä missä ikinänsä liikuinkin.

Olin hämmästynyt siitä, että väittelypaikka oli Helsinki. Ja hyvin moni sanoi että maa kuuluu niille jotka sitä viljelevät. Sekään ei muuten taida olla totta. Mutta nyt kuukausi sitten löysin kirjan kirjastosta, sen esseehyllystä. Kirja ei ole menettänyt tippaakaan mielenkiinnostaan.

Järnefelt puhuu maan omistuksesta hyvin perusteellisesti:

”---Sillä köyhälistöllekin on varattu oma tiensä totuuteen ja elämään.

Ja se tie on lakko.

Ei tosin sellainen yksistään taloudellinen lakko, jossa äkkiä työstä luopumalla koetetaan saada maanomistajat pakotetuksi ainoastaan parannuksiin vuokraoloissa, vaan sellainen lakko, jonka tarkoitusperänä on kokonaan ja ainiaaksi luopuminen yksityisen maanomistajan maita viljelemästä. Niin kuin esimerkiksi lakko sotapalveluksesta ei ole ainoastaan taloudelliselta kannalta kansaa hyödyttävä, vaan on etupäässä sen siveellisen voiman sanelema, niin myös kieltäytyminen viljelemästä maata yksityisen mielivallan orjana on etupäässä siveellisen vapaudentunnon käsky, vaikka sen toteuttaminen kyllä tuottaa myös taloudellisia etuja.

Kaikki, mikä suinkin voi edistää ja helpottaa tällaista vapautumista, siihen on ryhdyttävä.”

(Arvid Järnefelt: Maa kuuluu kaikille, Virkby, Kyrkstad, 29.IX.1907)

Olin erittäin hämmentynyt aiheuttamastani kalabaliikista, koska olin ajatellut että vuonna 1907 ilmestynyt kirja oli käsitelty loppuun ajat sitten. Torpparikysymyskin oli ratkaistu ajat sitten. Mutta tuo yksi asia siinä oli erilainen kuin todellisuus: Järnefelt tahtoi että maa kuuluu kaikille.

Maa ei vieläkään kuulu kaikille. Mieleeni tuli jokin aika sitten lehdessä ollut uutinen siitä että Suomi ei voi vieläkään ratifioida alkuperäiskansojen sopimusta, koska saamelaisten ja Suomen valtion välille ei ole voitu saada aikaan sopimusta.

En ymmärrä miksi. Kyllä sitä uutista saamelaisten kansallispäivänä selitettiin, mutta minulle jäi sellainen tuntuma että kyse on siitä kuuluisasta tahtotilasta. Sitä ei löydy. Tuntuu kyllä omituiselta, koska Ruotsin kuninkaan kanssa on ollut sopimus siitä, että saamelaiskylien suuret erämaa-alueet ovat niiden omistamia. Mutta Suomen tasavallan kanssa sopimusta ei voida tehdä.

Tietenkin tuolla pohjoisessa pitäisi olla neljän valtion alueella oma saamelaisvaltionsa tai autonominen alueensa, mutta sellaisesta ei ole aikoihin edes puhuttu. En ymmärrä miksi.

Välitilassa

Tämä tarkoittaa levottomuutta. Kevät on yrittänyt lämmittää ilmaa, tulla ilmeiseksi, mutta ei näytä onnistuvan. Ihminen on elävä organismi ja tuntee epävarmuuden joka lisääntyy päivä päivältä, kun ei vuodenaika pääse eteenpäin eikä taaksepäin.

Ei ole satanut kunnolla ainakaan kuukauteen, ehkä siitä on jo kauemmin. Voi olla kuukausia, sillä mitä muuta kuin satamattomuutta voi olla se, ettei talvella ollut lunta. Sitä kertyi sen verran että itsenäisyyspäivänä räntäsade muistutti kaikinpuolisesta juhlapäivien tuhruisuudesta. Sitten se suli pois, lumi.

Ei se oikeaa lunta ollutkaan.

Talvikuukausista on päästy jo yli vapun. Satoi räntää. Se on jälleen kerran juhlapäiväinen normaaliutta, mutta sen jälkeen jäätyivät yöt, jotka tuntuvat vieläkin aamuisin eikä edes kissa suostu menemään ulos. Ei edes parvekkeelle, muuten hänellä ei ulos ole asiaakaan,  löytökissalla, joka on päästään pyörällä karattuaan joskus vahingossa ulos.

Lidia jää seisomaan luhtikäytävälle ja ajattelee että ehkä joku ihminen kertoo mitä pitäisi tehdä. Kuitenkin se päätyi meille jo aikuisena. Hänellä on ollut ainakin yhdet pennut jossakin. Valitettavasti on ihmisperheitä, jotka muuttaessaan pois saattavat nostaa kissan pihalle ja jättää siihen. Ainakin kerran me ihmiset olemme tuoneet pienen kissanpennun talvipakkasesta suojaan, sitten kissataloon, jossa se ehkä sai kodin, ehkä ei. 

”Ehkä ei”-mahdollisuutta oli hyvin vaikea ajatella. Emme voineet ottaa pentua, koska meillä oli kaksi hyvin reviiritietoista kissaa jo kotona.

Lidia haistaa jo sisältä millainen ilma on. Ihminen tarvitsee haistamiseen ilmatieteen laitosta ja uutisia.

Vesijumppakaverit puistelevat päätään ja sanovat että ei tule kesää. Ei ole enää kuin aivan vähän aikaa siihen, kun uimahalli sulkee ovensa kesäksi. Bussia odotellessa tulee edelleen kylmä. Ilmeisesti ilmastonmuutos tarkoittaa tasaista lämpötilan muutosta. Talvella voi olla sama lämpötila kuin kesällä.

Isoäidillä oli aina sellainen iso Helsingin yliopiston keltainen almanakka, johon hän kirjoitti jokainen päivä tekemiset, ilman, erityiset asiat kuten lehmän poikimisen tai jonkun ihmisen syntymäpäivän, lisäksi hänellä oli jokapäiväistä kirjoittamista varten käsillä edellisvuoden kalenteri, josta hän saattoi katsoa mitkä olivat olleet työlistalla sinä päivänä. Hän olisi huokaissut näinä päivinä: miten voi suunnitella kylvämistä, kun routa on edelleen sulamatta? Pelkkää kauraa ei voinut kylvää. Kaura oli hätätilassa tietenkin mahdollinen asia, koska sen voi kylvää roudankin päälle.

Ohra ja ruis ovat kaikkien ruokaa. Kaura on hevosen ruokaa, eikä arvokasta maata voi kylvää vain hevosta varten.

Mutta isoäiti ei ollut ehkä nähnyt näin mahdottomia kelejä. Hän oli syntynyt 1880-luvulla eivätkä vuodenajat olleet silloin sekaisin. Hän oli äidiltään varmaan kuullut 1860-luvun nälkävuosista. Minulle isoäidin äiti ei puhunut nälkävuosista mitään, hänen kanssaan istuin juomassa hopeateetä ja hän kyseli minkänimisiä lehmiä navetassa nyt on ja onko kartanon yläpuolella näkynyt kanahaukkoja. Isä oli kyllä jo puhunut nälkävuosista. Se tapahtui silloin kun en tahtonut syödä jotain ruokaa. 

Nyt vasta olen käsittänyt että ”isoäiti” tiesi, että 6-vuotiaan työnä oli vartioida pihan kanahäkkiä. Kanahaukkoja oli ja paljon. Ne saattoivat viedä pihalta täysikasvuisen kissan ja minä itkin kissan perään päiviä. Isoäidin äitiä kutsuttiin isoäidiksi. Ei vanhin lapsenlapsi voinut muuttaa kutsumanimeä. Isoäiti oli tyytyväinen siihenkin, että osasin kammata hänen kiharat, tummanruskeat hiuksensa. Se tapahtui aina kirkonmenojen jälkeen tuvassa.

Vapun vietto Helsingissä tänä vuonna 2014 näytti poliisien mielenosoitukselta. Television uutisissakin puhuttiin mielenosoituksesta. Muistin syksyn 1971 jolloin olin Kööpenhaminassa marssimassa mustien lippujen alla. Syy, jota en oikein hyvin käsittänyt, oli ”ei” EEC:lle. Tajusin nimen ja ei-sanan vasta Suomessa. Mielenosoitus oli hauska, ihmiset lauloivat ja joillakin oli mukanaan rummut, yhdellä ilmiselvä pasuuna. En nähnyt yhtään poliisia. Ehkä poliisi ei myöskään tahtonut EEC-nimistä eurooppalaista hiili- ja teräsunionia?

Olin ollut kaksi vuotta poissa Euroopasta. Isoäiti oli ollut kuolleena jo parikymmentä vuotta. Käytiin oikean isoäidin ja tädin kanssa sytyttämässä kynttilä ennen joulua hautausmaalle. Olin vanhojen naisten kanssa pari kuukautta.

Kävin hakemassa vesikelkalla puita liiteristä, sytytin tulen kamareihin, täti meni ruokkimaan eläimiä, minä istuin katsomassa ulos lumiselle pellolle. Lähellä suurta pylväskatajaa toisessa päässä seisoi hirvi. En uskaltanut liikahtaa paikaltani, se olisi voinut nähdä liikkeen.

Sitten kun hirvi hyppäsi pois metsään ja lumi pöllysi, menin tupaan. Isoäiti istui takkatulen äärellä, käski ottamaan kupin kahvia. Hän alkoi kertoa nuoruudestaan. Siitä tuli koko illan keskustelu. Millaista oli ollut ja millaista on nyt. Isoäiti selvitti miksi hänen äitinsä ei ollut puhunut nälkävuosista. Ensimmäiset lapset olivat syntyneet 1870-luvulla, ne olivat heikkoja. Tuli tulirokko ja tappoi lapsista neljä. En ollut kuullut tarinaa ennen.

Nyt aika on nytkähtänyt uudestaan eteenpäin. En ehkä pysyisi enää mielenosoittajien tahdissa mukana. Mutta pelkästään vastalauseena pitäisi mennä uudestaan mustien lippujen alle ja muistella muinaisen syksyn lauluja. Suomi ei ole tietenkään Tanska, mutta maailman voisi siltikin muuttaa paremmaksi paikaksi.