En ollut uskaltanut vielä pitemmälle
matkalle. Nyt siihen antoi syyn luokkajuhla. Yhtäkkiä oli
kaikkialla vuosikymmenten takaisia ihmisiä. Hyväntahtoisuutta,
hyvää ruokaa, kaunis ympäristö: Lepokoti. Kävin kurkkaamassa
onko se sama laituri vielä paikalla, josta Eeva-Liisa Manner
meni uimaan. Ei ollut.
Ukkijärven rannalla oli kumollaan
jonkun kanootti. Rantasaunasta näkyivät lautojen alta tiilet. Ehkä
sauna silti edelleen toimii. Sade teki tuloaan ja illan tullessa
tuuli tyyntyi. Mistään ei enää puhaltanut puuskia. Kuljin
rinnettä rannan ja järven välillä ja söin viinimarjoja. Sitten
taas sisälle kuuntelemaan oikeata ja aitoa hämäläistä suomen
ääntämystä.
Pääsin junalle ystävän autolla,
olivat päästäneet paunulaisen pois ja bussiaikataulut eivät
oikein pitäneet kutiaan. Sielläkin päin puhutaan kuntaliitoksista
ja jotain niin hölmöä näkyy sen mukana olevan tulossa kuin
seutuliput. Lastenvaunuilla ei enää pääse kuin sen yhden seudun
väliä, joku on vetänyt seuturajoja viivottimella. Silti eivät ole
perustaneet vielä rajavyöhykkeitä, ei näkynyt tiukkoja
vartijoita.
Tuomiokirkossa joku soitti urkuja, ehkä harjoitellakseen. Japanilaiset turistit ottivat maalauksista kuvia.
Helsingissä toinen ystävä oli vastassa ja alkoi monen päivän kuljeskelu.
Siinäkin oli kyse busseista, ratikoista ja metroista, siis
kulkuvälineistä. Ne kulkivat kyllä, mutta ne lähtivät liikkeelle
voimallisesti ja piti ehtiä tarttua johonkin joka pysyi paikallaan
eikä se ollut matkalaukku. Hölmistyin kiirettä. Olen saanut aivan
rauhassa kulkea missä kuljen pienessä kaupungissani, mutta nyt oli
ehdittävä myös yksityisautojen edestä pois.
Ihmiset tulivat kohti eivätkä
väistäneet. Tietyömaat tukkivat tien ihmisiltä, vaikka kyllä
niitä katujyriäkin ihmiset kuljettivat. Kapeita ylityksiä ja
nopeasti. Muistin jonkun sarjan yhden kohtauksen, jossa roisto on
lukittu ahtaaseen koppiin, mutta hän näkee aivan kapean valonsäteen
vartijan luukusta. Roisto hymyilee tietävästi.
Elokuvassa ei harmillista kyllä
näytetty miten se ihminen muuttuu valoksi ja häipyy valonsäteen
myötä sellistä. Ajattelin päivänsädettä ja menninkäistä.
Kohtaus oli muistaakseni siinä sarjassa missä sanotaan alussa:
Truth is out there. En muista nimeä, mutta jollain sen
henkilöllä oli puhelin, nokialainen, jollainen minulla on vielä
tänä päivänäkin ja toimii. Se kastui litimäräksi moneen
kertaan matkalla, mutta ei vaiennut. Luulen että se on ainakin 20
vuotta vanha.
Helsingissä oli juhlaviikot. En mennyt
hienoihin paikkoihin, vaan kuljin ystävien kanssa missä kuljin,
linja-auto-aseman ja Lasipalatsin välissä oli performanssi ja Espan
lavalla soitti bändi. Yhtenä päivänä lähdin ystävän kanssa
Kansallismuseoon jossa en ole käynyt jostain syystä koskaan. Ei
ehditty neljässä tunnissa käydä edes Suomen esihistoriaa läpi.
Kivikausi, pronssikausi ja varhainen rautakausi.
Siellä oli punaista meripihkaa.
Muistan joskus kauan sitten nähneeni kuvan virolaisesta meripihkan
palasesta, jossa oli sisällä joku aivan elävän näköinen
hyönteinen. Saattoi olla muurahainen, ne voisivat ehkä olla
esihistoriallisia. Mutta meripihka oli keltaista.
Tapaamani ihmiset eivät olleet ihan
niin vanhoja. Vanhimpien ystävien kanssa juhlittiin yhteisen
koulutaipaleen loppumisen 50-vuotispäivää. Lepokodin ja vanhan
koulun väliltä on kaadettu puita niin, että koulu näkyi. Ennen se
ei näkynyt. Kohta se puretaan.
Kansallismuseoreissun jälkeen päädyin
ukkosrankkasateeseen keskelle Kampin torintapaista. Taiteilin
sateenvarjon repusta, sain sen auki ja se meni nurinpäin melkein
heti. Pääsin Tennispalatsin katon suojaan. Mietin miten ihmeessä
kulttuurien museo mahtuu Kansallismuseoon. Sen kivirakennuksen
vieressä on puisto, eivät kai ne sitä aio kaataa? Nyt sitä
uhkaavat paikalle pysäköivät autot, mutta ne taitavat olla
luonnonlaki jolle ei voi mitään.
Piti päästä majapaikkaan, enkä
ruvennut kaivamaan märästä repusta puhelinta ilmoittaakseni että
ukkonen ei ollut iskenyt sateenvarjoon. Ihme kyllä puhelin olisi
toiminut, mutta sitä en voinut tietää. Ukkosmyrsky painui siitä
jo jonnekin muualle. Kävelin kuivin jaloin bussiin ja pidin penkistä
lujasti kiinni. Kadut lainehtivat. Katujen pinnoissa näkyi
rakennusten heijastuksia.
Kaupunkikin voi olla kaunis. Vanhoja
rakennuksia oli paljon. Ne ovat aina ilo silmälle. Eniten viihdyin
kuitenkin meren äärellä. Vesi on jatkuvasti muuttuva elementti,
hetkestä toiseen.
