Kuulin keväällä että moni veneilijä
kolisi kiville koska talven aikana kivet kasvavat jään alla. Koko
kesän ryskyi, karikartat piirrettiin uudelleen. Ilmatieteen laitos
sanoi joskus kesäkuussa, että merivesi on kovasti alhaalla.
Miten maa on päässyt sillä lailla
kallistumaan, että vesi on muuttanut Ruotsiin? Ehkä se johtuu
kulttuurivuodesta toisessa päässä, Uumajasta. Vettä vetäviä
tekijöitä on ollut. EU:n kulttuurivuosi on kyllä kuulunut täällä
ja sielläkin, kun musiikkijuhlien konsertit on lähetetty
kummassakin päässä.
Vähän aikaa sitten pääsin
kokeilemaan surkastunutta tasapainoaistiani täällä maailman
kivisimmällä laidalla. Näytti siltä että siirtolohkareiden
välissä kulki polkuja. Mutta ne olivat järkyttävän kapeita ja
päädyin ottamaan tukea milloin miltäkin puolelta valtavia
lohkareita. Kavereille ehdin näyttää kädessä olevia mustikoita
ja puolukoita, eivät kauhistelleet että minut pitäisi raahata
reppuselässä takaisin tielle. Olin vikkelä silmistäni: näin
puolukat ja mustikat ennen muita.
Meistä nuorin, 9-vuotias, pääsi
loikkimaan lohkareelta lohkareelle. Päätin että polut eivät ole
ihmispolkuja vaan peurojen tai hirvien. Suuri uros tai vanhempi
hirvilehmä ei pääsisi siitä menemään vaan tarttuisi kyljistään
kiinni lohkareisiin.
Lähituntuma metsään on uskomaton.
Männyt tuoksuvat kuin mikäkin voimallinen hajuvesi, päässä alkoi
surista. Lähdettiin laskeutumaan alemmas. Hitaus lisäsi varmuutta.
Pääsin kokeilemaan uusia silmiäni jotka näkivät vaivatta ja
siristelemättä lahden toiselle puolelle. Mutta hämärä oli
laskeutumassa.
Vesi oli kylmää. Pohjalla ei näkynyt
voimakkaita neonvärisiä viivoja niin kuin uimahallissa, vaan
kuolleita kortteita. Näihin aikoihin, vain ehkä vähän myöhemmin,
vesimassat kääntyvät ympäri ja pohjalle vajoaa pinnan lämpimämpi
vesi. Sillä lailla vesistö pitää huolen kasvusta. Se ei jatku
kuin vasta keväällä, mutta siksi eläimet ja kasvit on pidettävä
hengissä.
Ei luonto mitään tarkoita. Se on vain
sattunut kehittymään tarkoituksenmukaisesti, niin että kaikki
liittyvät kaikkiin ja kaikki riippuu kaikesta.
Kun tummat pilvet reunustivat lahtea ja
kiinnikasvava kannas muuttui ääriviivaksi, ylhäälle syttyi
tavattoman kirkas sininen taivas. Korkeammat männyt leimahtivat
tulenkarvaisiksi. Lampsittiin uimarannalle, jossa ei enää ollut
ketään. Miksi olisi? Täälläpäin on kalastajia, jotka tuskin
välittävät karaista nahkaansa liiemmälti kulkiessaan verkoilla,
ei moni aloita talviuintia. Kalastajien vaimojen luulen selvittävän
verkkoja. Enpäs tiedä. Ehkä kalastajan vaimo käy kylässä
kotisairaanhoitajana tai muutaman kilometrin päässä
seurakuntakeskuksessa töissä.
Hiekassa näkyi paljon jälkiä, isoja
ja pieniä. Lähellä on kylä, mutta lapset ovat jo koulussa. Kun
pimeys alkaa tosissaan marraskuun myötä, en voi kuvitella meren
rannan yksinäisyyttä. Voiko kukaan olla niin yksinäinen kuin joku
rannalla kävelijä marraskuussa?
Takaisin tullessa kaupungin valot
alkoivat pehmentää hämärää. Oli enemmän ruskean, oranssin ja
keltaisen sävyjä, ihmisiä alkoi ilmaantua kulkemaan tien vierillä.
Mieleen jäi kuva kun sillalta näkyi keskellä selkää pieni vene,
jossa seisoi ihminen onkivapa kädessään. Ihmisen on täytynyt
tietää että tuuli ei nouse juuri sinä iltana.
Joillakin on ollut myöhäinen
illallinen. Tai ehkä kaloista tuli seuraavan päivän kalakeitto? Ja
lapset, osaavatko he syödä kalan ruodot niin, että yksikään ei
takerru kurkkuun kiinni?
Nuorena olen ollut meren perään.
Nytkään en kyllä vastusta sitä (tuskin se vastalauseistani
piittaa, elementti), mutta pysyn vähän etäällä. Arvaamaton
tapaus, meri. Myrskyää vaikka radiosta myrskystä ei olisi ollut
mitään tietoa, huojuttaa pylonisiltaa, niin että punaiset valot
syttyvät palamaan.
Silloin pitää kääntyä takaisin ja
huokaista syvään kun koti on kaupungissa. Ajatella sitä että
joillakin on edelleen pimeys turvanaan. Siihen voi kääriytyä ja
siihen on tyytyminen kun vuodenajat tulevat toistensa perään
välinpitämättöminä ihmisten mielille.
Tässä vielä linkki suositteluksi eräästä kirjasta, sopivan raastava kirja syksyn pimeyttä vasten.
