Matkoilla kotona

Elokuvissa ihminen on matkalla koko ajan. Aikamatkoilla, matkoilla maisemissa ja ihmistenkin keskellä.

Olisi hauska muistaa mikä oli ensimmäinen näkemäni elokuva. Jos ajattelen että kyse on ”elävistä kuvista” tai liikkeestä suurella kankaalla ja puheesta myös, niin sitten on helppo vastata: SF -uutiskatsaus. Suomi-filmi! Katsauksia on ollut kaikissa elokuvateattereissa ja usein myös nuorisoseurantaloilla, koska ihmiset tahtoivat nähdä uutisia tai dokumentteja ja on eletty aikaa ennen televisiota. Sota oli ohi eikä ollut enää huvikieltoakaan.

Olen aika varma siitä että 1951 tai -52 olen nähnyt prinsessa Ruususen. Mutta en tiedä milloin se elokuva oli tehty, oliko siinä jo Tuula Rosenqvist vai onko näytelmästä aiempi elokuvaversio olemassa.

Mitä on ollut nähtävissä? Heti sodan jälkeen ei ole ollut amerikkalaisia tai eurooppalaisia elokuvia. Mikä mahtoi olla nimeltään se tanskalainen komediaelokuvien sarja, jossa oli Ohukainen ja Paksukainen, Pekka ja Pätkä tai Majakka ja Perävaunu? Ehkä on mahdollista, että sitä on näytetty jo Pohjanmaallakin pienissä pitäjien Kinoissa? Miksi minä en muista niitä kuitenkaan?

Olen ollut tietoinen elokuvista samaan aikaan, kun jossain lasten kerhossa olen oppinut talvisen tähtitaivaan kartan. Osasin sen kartan vuosikausia enkä tarvinnut kirjoja muistaakseni sen. Nyt en enää osaa.

Nuorisoseurantaloilla oli iltamia ja näytelmiä. Joskus niissä on ollut elokuvia myös, mutta mitä, tuskin lapsille mitään erityistä. Sen sijaan iltamissa oli kaikenikäisille sopivaa tavaraa, komedioita, pakinoita, lausuntaa, laulua, yhteislaulua. Tanssiin ei tarvinnut osallistua, koska lasten ei tarvinnut. Siinä ei ollut paljon mitään kiinnostavaa.

Sitten: koska Suomi oli ollut Saksan liittolainen, oli ilmeisesti käsitetty että Charlie Chaplinin elokuvia ei näytetty täällä. Mutta en muista nähneeni muitakaan amerikkalaisia, Buster Keatonia, Ohukaista ja Paksukaista (muodossa Stan ja Ollie). Mikä piti ne poissa? Se sama sotako?

Edes Disneyn tai sen ”That's all folks!” - studion piirrettyjä ei ollut. Tuntuu oudolta että piirrettyjä ei näytetty, vaikka kaikenikäiset lukivat kuitenkin sarjakuvia. Se ei voinut johtua sodasta enää 1950-luvulla. Vai johtuiko kuitenkin? Tämä on häiritsevä ajatus. Suomessa on tietenkin ollut elokuvasensuuri.

Näitä on ollut pakko miettiä sen vuoksi että televisiosta tulee ”Sodankylä. Ikuisesti” -dokumentti. Sitä on kolme osaa, mutta useampi keskustelu näytetään vielä lauantaina. Viime syksynä oli televisiossa uusintana Mark Cousinsin elokuvan historia, taisi olla peräti 15 osainen, kuitenkin koko elokuvan historia, eli kattava näkymä.

En ole koskaan ollut Sodankylän filmifestareilla. Olisi usein tehnyt mieli, useimmiten ei ole ollut rahaa tai aikaa. Kesä ei ole ratkaissut sitä, päin vastoin, silloin on pitänyt tehdä jotain muuta kuin työtä, eli omia töitä. Nyt sinne ei yksinkertaisesti jaksa enää lähteä. Omat työt ehtii kyllä nyt tehdä koska vain. Ajatus yöttömän yön elokuvista on kertakaikkiaan ylittämätön, siitä ei pääse mihinkään.

Kun tuossa televisiossa näytetyssä dokumentissa ihmiset lähtevät kävelemään, he menevät valoisan yön aikaan vain joen rantaan. On mahdollista kuvitella hyttysparvia ihmisten ympärillä. Katselen ruutukaappauksia ja mietin mistä kaikesta olen jäänyt paitsi. Kaappaukset olkoon tällä sivulla muistuttamassa elokuva-nimisestä taiteesta – ja Ylen Teema-kanavasta, joka sentään pitää sitä yllä.

Sam Fuller

Olen katsonut isoa elokuvatelttaa, kuunnellut vanhoja miehiä kertomassa elämänsä elokuvista. Samuel Fuller polttaa valtavia sikareitaan. Kaurismäen veljekset pitivät hänestä jostain syystä kovasti paljon, hän myös esiintyi jossakin heidän elokuvassaan. Keskusteluissa oli elokuvaohjaajia, joista en ole koskaan kuullutkaan, Euroopasta ja muualtakin. Mutta tuttuja myös, esimerkiksi Bob Rafelson ylistämässä Jack Nicholsonia. Kaikki puhumassa Peter von Baghin vetämillä aamiaissessioilla.

Elokuvista välittyy sellainen tunnelma, että kaikki ovat siellä yhdessä. Paikka on pieni, näkee että rahaa ei ole käytetty hirveästi yhtään mihinkään, ei ole ensimmäistäkään ramppia jota pitkin joku elokuvatähti voisi astella. Se puuttuu täysin ja se on hyvä.

Elokuva-entusiasteja on ollut tässä maassa paljon ja on vieläkin, myös nuoria. Sitä paitsi von Bagh oli siitä niin täysin ainutlaatuinen, että hän tiesi mitä on elokuvan taide ja oli tiennyt sen jo niin nuoresta kuin mahdollista. Televisiossa näytettiin hänen Oulu-dokumenttinsa, jossa hän tuli kertoneeksi elokuvaentusiasminsa syyt. Yksi tuntuu olleen Oulu-niminen kaupunki.

Oulusta on kotoisin kirjailija Paavo Rintala, kuvataiteilija, kirjailija Eeli Aalto, kriitikko ja toimittaja Jukka Kajava, joka kirjoitti mm. elokuva-arvosteluja Helsingin Sanomiin vuosikausia. Nyt elokuva-arvosteluja ei enää ole, elokuville annetaan vain tähtiä. Siellä on ollut aikamoinen kulttuurinen kasautuma, Oulussa, vaikka se sitten osin valuikin etelään. Siltä tuntuu että kaikki tunsivat toisensa, siis ihmiset jotka pitivät kulttuurityöstä ja tahtoivat edistyä siinä.

Sodankylän keskusteluista kuulee selvästi sen, että ihmiset olivat tottuneet miettimään asioita yhdessä. Elokuvan kieli oli aika lailla itsestään selvä, sitä ei tarvinnut erikseen selittää, mutta elokuva on ennen kaikkea kollektiivin, hyvän työryhmän tekemää taidetta. Siksi Sodankylässä tärkeintä oli saada puhua suurenmoisista taideteoksista, miettiä niitä ja ylistää niitä. Mutta oli myös arvioitava minkä takia jotkut ohjaajat, jotkut studiot, jonkun elokuvasäveltäjän työt, jonkun kameramiehen omanlainen selvästi erottuva jälki on tunnistettava, erilainen, persoonallinen. Se on kameran taidetta.

Elokuvaohjaajissa on ehdottomasti eri koulukuntia, mutta ne eivät riidelleet keskenään, vaan näkivät, miten kaikki oli yhteydessä lajityyppien ohi ja yli. Rauhallista rinnakkaineloa. Tottakai ohjaajien puheissa kuului se, kuinka vaikeaa oli saada budjetteja edes jollain lailla vastaamaan laatua. Tämä tuntui korostuneen ennen kaikkea suurten amerikkalaisstudioiden tuottajien suhteessa taiteellisiin tavoitteisiin. Dokumentissa mainitaan kaksi ohjaajaa, jonka Hollywoodin isot studiot tuhosivat kertakaikkiaan: Orson Welles ja Erich von Stroheim.

Ehkä Peter von Baghin Oulun dokkari esitetään vielä uudestaan. Tuntuu vaikealta ajatella että hän on todella poissa. Minulle tuli Filmihullu vuosikausia, tarvitsin sitä, kun vedin elokuvakerhoja. Siitä lehdestä sai tietoonsa minkälaisia elokuvia on saatavilla ja sai lukeakseen erilaisten filmihullujen esseitä ja raportteja maailman elokuvista.

Sodankylän festarit tuntuvat perin juurin kotoisilta. Jos olisin potkinut itseni lähtemään kerran tai kaksi nuorempana, olisi ehkä siellä nytkin. Ei tuntuisi selkä kipeältä ja polvi alkaisi norjistua eikä päätä särkisi.

The Day the Earth Stood Still, 1951

Kun Peter von Baghia haastateltiin viimeisen kerran, hän pelkäsi sivistyksen ohuen kuoren rikkoutuvan ja kulttuurin joutuvan pahemmin marginaaliin. Hän puhui kulttuurikasvatuksen ja -koulutuksen puolesta. Sitä ei ole ollut peruskoulun eikä minkäänasteisen koulun ohjelmassa kulttuurihistoriallisena oppiaineena koskaan. Tänä keväänä on ollut enemmän huolestumista ilmassa kuin vuosikymmeniin. Siihen on selviä poliittisia syitä.

Nyt huomaan että kuviksi tuli sattumalta amerikkalaisia leffakuvia. Se on ehkä myös välttämättömyys, koska sen maan tuotanto on ollut niin valtavaa ja vaikuttanut muunkin maailman elokuviin. Mutta kyllä minä silti eurooppalainen tahdon olla.