Elokuvissa
ihminen on matkalla koko ajan. Aikamatkoilla, matkoilla maisemissa ja
ihmistenkin keskellä.
Olisi hauska
muistaa mikä oli ensimmäinen näkemäni elokuva. Jos ajattelen että
kyse on ”elävistä kuvista” tai liikkeestä suurella kankaalla
ja puheesta myös, niin sitten on helppo vastata: SF
-uutiskatsaus. Suomi-filmi!
Katsauksia on ollut kaikissa elokuvateattereissa ja usein myös
nuorisoseurantaloilla, koska ihmiset tahtoivat nähdä uutisia tai
dokumentteja ja on eletty aikaa ennen televisiota. Sota oli ohi eikä
ollut enää huvikieltoakaan.
Olen aika varma
siitä että 1951 tai -52 olen nähnyt prinsessa Ruususen. Mutta en
tiedä milloin se elokuva oli
tehty, oliko siinä jo Tuula
Rosenqvist vai onko näytelmästä
aiempi elokuvaversio olemassa.
Mitä on ollut
nähtävissä? Heti sodan jälkeen ei ole ollut amerikkalaisia tai
eurooppalaisia elokuvia. Mikä mahtoi olla nimeltään se
tanskalainen komediaelokuvien sarja, jossa oli Ohukainen
ja Paksukainen, Pekka
ja Pätkä tai
Majakka ja Perävaunu? Ehkä
on mahdollista, että sitä on näytetty jo Pohjanmaallakin pienissä
pitäjien Kinoissa? Miksi minä en muista niitä kuitenkaan?
Olen ollut
tietoinen elokuvista samaan aikaan, kun jossain lasten kerhossa olen
oppinut talvisen tähtitaivaan kartan. Osasin sen kartan vuosikausia
enkä tarvinnut kirjoja muistaakseni sen. Nyt en enää osaa.
Nuorisoseurantaloilla
oli iltamia ja näytelmiä. Joskus niissä on ollut elokuvia myös,
mutta mitä, tuskin lapsille mitään erityistä. Sen sijaan
iltamissa oli kaikenikäisille sopivaa tavaraa, komedioita,
pakinoita, lausuntaa, laulua, yhteislaulua. Tanssiin ei tarvinnut
osallistua, koska lasten ei tarvinnut. Siinä ei ollut paljon mitään
kiinnostavaa.
Sitten: koska
Suomi oli ollut Saksan liittolainen, oli ilmeisesti käsitetty että
Charlie Chaplinin
elokuvia ei näytetty täällä. Mutta en muista nähneeni muitakaan
amerikkalaisia, Buster Keatonia,
Ohukaista
ja Paksukaista (muodossa Stan
ja Ollie).
Mikä piti ne poissa? Se sama sotako?
Edes Disneyn
tai sen ”That's all folks!”
- studion piirrettyjä ei ollut. Tuntuu oudolta että piirrettyjä ei
näytetty, vaikka kaikenikäiset lukivat kuitenkin sarjakuvia. Se ei
voinut johtua sodasta enää 1950-luvulla. Vai johtuiko kuitenkin?
Tämä on häiritsevä ajatus. Suomessa on tietenkin ollut
elokuvasensuuri.
Näitä on ollut
pakko miettiä sen vuoksi että televisiosta tulee ”Sodankylä.
Ikuisesti” -dokumentti. Sitä on
kolme osaa, mutta useampi keskustelu näytetään vielä lauantaina.
Viime syksynä oli televisiossa uusintana Mark
Cousinsin elokuvan historia, taisi
olla peräti 15 osainen, kuitenkin koko elokuvan historia, eli
kattava näkymä.
En ole koskaan
ollut Sodankylän filmifestareilla. Olisi usein tehnyt mieli,
useimmiten ei ole ollut rahaa tai aikaa. Kesä ei ole ratkaissut
sitä, päin vastoin, silloin on pitänyt tehdä jotain muuta kuin
työtä, eli omia töitä. Nyt sinne ei yksinkertaisesti jaksa enää
lähteä. Omat työt ehtii kyllä nyt tehdä koska vain. Ajatus
yöttömän yön elokuvista on kertakaikkiaan ylittämätön, siitä
ei pääse mihinkään.
Kun tuossa
televisiossa näytetyssä dokumentissa ihmiset lähtevät kävelemään,
he menevät valoisan yön aikaan vain joen rantaan. On mahdollista
kuvitella hyttysparvia ihmisten ympärillä. Katselen
ruutukaappauksia ja mietin mistä kaikesta olen jäänyt paitsi.
Kaappaukset olkoon tällä sivulla muistuttamassa elokuva-nimisestä
taiteesta – ja Ylen Teema-kanavasta, joka sentään pitää sitä
yllä.
Sam Fuller
Olen katsonut
isoa elokuvatelttaa, kuunnellut vanhoja miehiä kertomassa elämänsä
elokuvista. Samuel Fuller polttaa
valtavia sikareitaan. Kaurismäen
veljekset pitivät hänestä jostain syystä kovasti paljon, hän
myös esiintyi jossakin heidän elokuvassaan. Keskusteluissa oli
elokuvaohjaajia, joista en ole koskaan kuullutkaan, Euroopasta ja
muualtakin. Mutta tuttuja myös, esimerkiksi Bob
Rafelson ylistämässä Jack
Nicholsonia. Kaikki puhumassa Peter
von Baghin vetämillä
aamiaissessioilla.
Elokuvista
välittyy sellainen tunnelma, että kaikki ovat siellä yhdessä.
Paikka on pieni, näkee että rahaa ei ole käytetty hirveästi
yhtään mihinkään, ei ole ensimmäistäkään ramppia jota pitkin
joku elokuvatähti voisi astella. Se puuttuu täysin ja se on hyvä.
Elokuva-entusiasteja
on ollut tässä maassa paljon ja on vieläkin, myös nuoria. Sitä
paitsi von Bagh oli siitä niin täysin ainutlaatuinen, että hän
tiesi mitä on elokuvan taide ja oli tiennyt sen jo niin nuoresta
kuin mahdollista. Televisiossa näytettiin hänen Oulu-dokumenttinsa,
jossa hän tuli kertoneeksi elokuvaentusiasminsa syyt. Yksi tuntuu
olleen Oulu-niminen kaupunki.
Oulusta on
kotoisin kirjailija Paavo Rintala,
kuvataiteilija, kirjailija Eeli
Aalto, kriitikko ja toimittaja Jukka
Kajava, joka kirjoitti mm.
elokuva-arvosteluja Helsingin Sanomiin vuosikausia. Nyt
elokuva-arvosteluja ei enää ole, elokuville annetaan vain tähtiä.
Siellä on ollut aikamoinen kulttuurinen kasautuma, Oulussa, vaikka
se sitten osin valuikin etelään. Siltä tuntuu että kaikki
tunsivat toisensa, siis ihmiset jotka pitivät kulttuurityöstä ja
tahtoivat edistyä siinä.
Sodankylän
keskusteluista kuulee selvästi sen, että ihmiset olivat tottuneet
miettimään asioita yhdessä. Elokuvan kieli oli aika lailla
itsestään selvä, sitä ei tarvinnut erikseen selittää, mutta
elokuva on ennen kaikkea kollektiivin, hyvän työryhmän tekemää
taidetta. Siksi Sodankylässä tärkeintä oli saada puhua
suurenmoisista taideteoksista, miettiä niitä ja ylistää niitä.
Mutta oli myös arvioitava minkä takia jotkut ohjaajat, jotkut
studiot, jonkun elokuvasäveltäjän työt, jonkun kameramiehen
omanlainen selvästi erottuva jälki on tunnistettava, erilainen,
persoonallinen. Se on kameran taidetta.
Elokuvaohjaajissa
on ehdottomasti eri koulukuntia, mutta ne eivät riidelleet
keskenään, vaan näkivät, miten kaikki oli yhteydessä
lajityyppien ohi ja yli. Rauhallista rinnakkaineloa. Tottakai
ohjaajien puheissa kuului se, kuinka vaikeaa oli saada budjetteja
edes jollain lailla vastaamaan laatua. Tämä tuntui korostuneen
ennen kaikkea suurten amerikkalaisstudioiden tuottajien suhteessa
taiteellisiin tavoitteisiin. Dokumentissa mainitaan kaksi ohjaajaa,
jonka Hollywoodin isot studiot tuhosivat kertakaikkiaan: Orson
Welles ja Erich
von Stroheim.
Ehkä Peter von
Baghin Oulun dokkari esitetään vielä uudestaan. Tuntuu vaikealta
ajatella että hän on todella poissa. Minulle tuli Filmihullu
vuosikausia, tarvitsin sitä, kun vedin elokuvakerhoja. Siitä
lehdestä sai tietoonsa minkälaisia elokuvia on saatavilla ja sai
lukeakseen erilaisten filmihullujen esseitä ja raportteja maailman
elokuvista.
Sodankylän
festarit tuntuvat perin juurin kotoisilta. Jos olisin potkinut itseni
lähtemään kerran tai kaksi nuorempana, olisi ehkä siellä nytkin.
Ei tuntuisi selkä kipeältä ja polvi alkaisi norjistua eikä päätä
särkisi.
The Day the Earth Stood Still, 1951
Kun Peter von
Baghia haastateltiin viimeisen kerran, hän pelkäsi sivistyksen
ohuen kuoren rikkoutuvan ja kulttuurin joutuvan pahemmin
marginaaliin. Hän puhui kulttuurikasvatuksen ja -koulutuksen
puolesta. Sitä ei ole ollut peruskoulun eikä minkäänasteisen
koulun ohjelmassa kulttuurihistoriallisena oppiaineena koskaan. Tänä
keväänä on ollut enemmän huolestumista ilmassa kuin
vuosikymmeniin. Siihen on selviä poliittisia syitä.
Nyt huomaan että kuviksi tuli sattumalta amerikkalaisia leffakuvia. Se on ehkä myös välttämättömyys, koska sen maan tuotanto on ollut niin valtavaa ja vaikuttanut muunkin maailman elokuviin. Mutta kyllä minä silti eurooppalainen tahdon olla.