Runo vuodelle 2016

Anna Ahmatova

Voronež

                                          Osip Mandelstamille

Kaupunki on peittynyt lujaan jääkuoreen.

Puut, seinät, lumi, näyttävät olevan kuin lasin alla.

Astun varoen kiteiden päälle.

Kirjoreet heittelehtivät sinne tänne,

Pietarin patsaan yllä on variksia

ja poppeleiden kupoli, kalpean-vihertävä,

haalistunut kuin auringon paahteessa.

Ja valtavilla kukkuloilla,

leijuu muisto Kulikovon taistelusta,

ne yhä voiton muistoa vavahtelevat.

Ja yhtäkkiä poppelit kuin kohotetut maljat

                  kilahtelevat ylitsemme,

kuin tuhannet vieraat hääjuhlissa,

kohottaisivat maljan onneksemme.

Ja karkotetun runoilijan huoneessa,

pakokauhu ja Muusa valvovat vuoroin.

                              Ja yö tulee

                        eikä päivänkoittoa ole.

4. maaliskuuta 1936

(Anna Ahmatova: Olen äänenne. Kootut runot 1904-1966. Suom. Anneli Heliö. Kirjokansi 2015, 835 s.)

Talvikissa

Rastaat suorittivat viikon kahden pyrähdyksen kaupungin puissa. Merkillistä kun mielestäni paikalliset rastaamme olivat jo syöneet pihlajanmarjat ja aroniat. Kissa sen sijaan kuulosti lähinnä kevätkutuiselta sammakolta, se aukoi ja sulki suutaan kun se näki lihavia rastaita notkumassa puussa parvekkeen ulkopuolella. Kissan talviturkki on selvemmin valkoharmaa kuin kesällä. Ehkä se tietää tulevansa nähdyksi syyssumuisessa maisemassa, johon talvi ei taida tulla pysyvämmin tänä vuonna.

Sattui kylmiä tai vaihtoehtoisesti märkiä päiviä, joten silkkiturkki ei tahtonut parvekkeelle värjöttelemään. Olen miettinyt onko Lidialla ollut emo joka on ollut erityisen taitava metsästämään pikkulintuja. Sen päästämät äänet tarkoittavat metsästystä ja taitavat kuulua tavalliseen sanavarastoon yksilöstä riippumatta. Samoin ovat kurahdelleet kaikki kissamme ja niitä on ollut aina meillä.

Kerran mökillä näin kun Garm pyydysti hiiren keittiöstä. Oli yritetty tukkia hiirenreikää vanhan keittiökaapin seinämiltä, mutta hiirillä on mahtavat leukavoimat, kun ne avaavat reitin aina samaan kohtaan. Kun kaappi on vanha, niin se ei ole mitään lastulevyhötöä vaan umpipuuta, jota ei kyllä odottaisi kenenkään pystyvän järsimään käytäväksi asti. Tikka tekee isoja koloja, mutta tekniikka on aivan erilainen, ymmärrettävän tehokas myös.

Garm oli selvästi kuullut jotain, kun se hiipi hyvin hiljaa ja matalana lähelle kaappia. En sitten liikahtanutkaan, vaan katselin. Minusta oli asiallista, että kissa syö hiiren joka yrittää syödä kaurahiutaleita minun kaapistani. Tappamista varten kaapin ovi oli aina myös vähän raollaan. Siitä seurasi se että perheen jäsenet vähän väliä heräsivät öisin hirvittävään meteliin kun kissa ei onnistunut saamaan hiirtä heti kiinni tai kun se vaihtoehtoisesti julmaan tapaansa rupesi leikkimään hiirellä ennen syöntiä. Garm ei ollut lihava kissa eikä sitä ruokittu ylen määrin. Pidimme siitä että saimme kissojen ansiosta asua talvisinkin vanhoissa maalaistaloissa ilman pelkoa saada tauteja jyrsijöistä. Kaupungissa kissaa ei voi päästää vapaaksi pihalle.

Garm jähmettyi aivan paikoilleen. Sen viiksenpäät tärisivät. Silmien pupillit olivat aivan ympyriäiset ja mustat, se näytti tarvitsevan kaiken mahdollisen valon mitä on. Kun en ollut aiemmin nähnyt kissaa niin läheltä tappamispuuhassa, huolestuin, että saiko miltei 20-vuotias kissa nyt aivohalvauksen vai selviääkö se tuosta. Kaapin ovi liikkui aivan vähän, mutta kissa ei. Sitten se yhtäkkiä loikkasi ja tappoi kaapin edessä olevan hiiren yhdellä puraisulla.

Garm söi sen. Muutaman päivän sen jälkeen pidin vähän etäisyyttä tuohon hirveään petoon. Mutta kyllä sitä oli kiitettävä ja oikeasti ihailin noin tarkkaa tappamistyötä. Niin että onko hiirillä olemisen oikeus?

Krzysztof Kieślowskin Sinisessä on kohtaus, jossa päähenkilö (Juliette Binoche) löytää vaatekomerostaan hiiriperheen, alastomia hiirenpoikasia ja niiden emon harjan ja kihvelin takaa. Nainen menee yläkertaan ja pyytää kissan lainaksi. Komerosta kuuluu vähän aikaa kolinaa ja sitten jonkin ajan päästä nainen menee päästämään kissa ulos. Hiiriperhettä ei enää ollut.

Naista värisytti murhan todistajana oleminen, oikeastaan sen aiheuttaminen, mutta kyllä ihmiset tietävät että hiiret kykenevät repimään minkä tahansa vaatteen riekaleiksi, jos tarvitsevat pesäaineksia. Siis joko ihmisten tai hiirten pesä.

Elokuvan naisen mies ja lapsi kuolivat auto-onnettomuudessa, suru on läsnä koko elokuvan ajan. Musiikkia on pitkin elokuvaa, esimerkiksi tässä. Mukana on sävelletty rakkauden ylistys, sanat ovat latinaa ja musiikin on säveltänyt Zbigniew Preisner. Teksti on se rakkauden ylistys, jossa alussa nähdään kuin kuvastimessa, arvoituksen tavoin, Uuden testamentin ehkä hienoin teksti. Ingmar Bergman on tehnyt kokonaisen elokuvan nimeltä Kuin kuvastimessa.

Kävin pari päivää sitten kirjastossa hakemassa lainattavia elokuvia. Tarvitsen niitä, koska iltaisin ei tule nyt kohta mitään muuta kuin joulua päiväkausiin radiosta tai televisiosta. Joulu saa minun puolestani pysytellä poissa tästä asunnosta, en tarvitse sitä mihinkään.

Löysin Bergmanin leffoja. Yksi tänne päätynyt on nimeltään Puhumattakaan naisista. Olen nähnyt elokuvan joskus vuosikymmeniä sitten. Aion istua teemuki kädessä sohvalla ja sukeltaa bergmanilaiseen komediaan.

Bergman osasi kaikki elokuvakerronnan tavat. Kieslowski oli suurimman osan aikaa vakava, vaikka väritrilogian Valkoinen kuitenkin käy komediasta, mutta sen laji on tragikomedia. Toisaalta tragikomediaa elämä muistuttaa ehkä enemmän kuin puhtaasti tragediaa tai komediaa.

Ihmiset joutuvat tragikomedioissa toistensa asettamiin ansoihin, jotka tekevät kaikki asianosaiset naurettaviksi. Naurettavuus on inhimillistä, se herättää myötätuntoa. 

Kylätie

Kun lapsi rupeaa kuulemaan suvusta, voi joutua kuuntelemaan salaa. Pitäisi olla että silloin elinpiiri laajenee, mutta voikin sen sijaan supistua. Monilla ihmisillä perhe ja suku jakautuu erilaisiin haaroihin ja sitten voi olla aikuisena vaikea sanoa enää mihin kuuluu. Jos ylipäänsä kuuluu.

Olen vuoden verran aina vähän väliä selvitellyt valokuvia ja yrittänyt panna niitä henkilöittäin tai perheittäin tai aiheittain omiin kirjekuoriinsa. Samalla sain teetetyksi kahdesta isosta seinällä riippuneesta kuvasta uudet kopiot. En tiedä keitä ne ihmiset ovat, paitsi että ne ovat sukulaisnaisia. He ovat pukeutuneet körttien tapaan, hiukset on vedetty tiukasti taaksepäin, keskellä on jakaus.

Kun olin lapsi kuljin toisella puolen tietä kärrypolkua, jossa ei sillä erää näkynyt ketään ihmistä. Sen verran iso olin että näin edempänä riihien, saunojen ja latojen välissä auringonläikän ja arvelin että siitä löytyy mansikoita. Viikon, kahden päästä niitä löytyikin, mutta ei juuri siitä aukosta.

Sen sijaan siinä istui tielle päin aitan rappusilla lapsen mielestä ikivanha nainen, jolla oli pitkä mustaharmaaraitainen hame ja liivi aivan samoin kuin useimmilla naisilla niillä seuduin oli. Muistan ne puvut, koska ne olivat erilaisia kuin perheeni naisilla, nuoremmilla tai vanhemmilla, oli.

Nainen viittoi kädellään että tulla lähemmäs. Näytti että istua viereen. Sitten hän tervehti minua nimeltä, vaikka olen varma siitä että en ollut ikinä nähnyt häntä. Sitten hän otti esiliinan taskusta piipun ja sytytti sen palamaan ja poltteli. Nauroi vähän itsekseen ja puhalsi sitten savurenkaita. Oli siinä paljon parempi kuin isä.

Mansikkamatkalla, hän kysyi ja osoitti piipulla pientä koivutuokkosta, jota pidin kädessäni.

Kielsin, kun ei näin läheltä taloja saanut viedä mansikoita. Sitten Martta, joka oli jo ilmoittanut nimensä, otti kädestä ja vei siihen auringonläikkään. Siinä oli paljon mansikanlehtiä, mutta ei yhtään edes vihreää mansikkaa.

Jos mentäisiin juomaan kahvit, niin tapaat pikkuserkkusi? Hän istuutui takaisin aitan rappusille.

Ei minulla ole pikkuserkkuja, minä vastustin. Martta sanoi että on sinulla, mutta äitisi ja isäsi eivät ole muistaneet kertoa sinulle.

Aloin siinä vaiheessa ajatella että olen nyt väärässä paikassa. Sanoin että äiti ja isä ovat kieltäneet kahvin juonnin. Ja nyt pitää lähteä. Nainen hymyili leveästi ja kysyi että pitääkö sinun mennä vahtimaan pikkuveljeä ja siskoa. Naisella ei ollut yläleuassa kuin kaksi irrallisen näköistä hammasta joista ihmettelin että ne pysyivät kiinni suussa.

Martta näytti piipunvarrella tietä kohti kotia ja käski juosta kiiruusti ettei äiti rupea etsimään. Niiasin ja lähdin.

Kun pääsin talon kulmalle, lähdin juoksemaan niin lujaa kuin pääsin. Olin pelästynyt sitä naista. Hän ei ollut sellainen kuin muut sukulaiset. Ainakin tädeillä ja isoäideillä oli enemmän hampaita. Niillä ei puhe puuroutunut sillä lailla. Mutta olin minä utelias. Minulla olisi pikkuserkku, mikä kuulosti hienolta.

Illalla kysyin isältä kuka se nainen oli. Isä kyseli mitä Martta oli sanonut ja olinko nähnyt serkkua. Sanoin että pikkuserkkua. Isä katsoi vähän omituisesti ja korjasi että pikkuserkkua.

Sitten isä rupesi hajamieliseksi ja rupesi lukemaan kirjaa. Kiipesin isän syliin, mutta ei se enää ruvennut puhumaan minun kanssani. Hivuttauduin alas ja menin ulos puutarhaan. Veli ja sisko ja serkku olivat äidin kanssa mäen alla rannalla uimassa. Yksi täti oli tulossa kauempaa rannalta.

Oli hyvä ilma mennä uimaan. Seuraavana aamuna äiti sanoi että ei saa mennä tien toiselle puolen. Kysyin että miksi, mutta se käski vain totella. Ei siellä ole autoja, minä yritin. Äiti antoi maitokannun käteen ja käski lähteä hakemaan maitoa naapurista.

En ollut muistanut tätä juttua pitkään aikaan. Nyt olen katsonut noita sukulaisnaisten kuvia. Niitä on muitakin kuin nuo seinällä olevat. Yritän edelleen löytää sen naisen piirteitä joistakin kuvista. Minun on saatava jonkinmoinen ajallinen linja albumeihin. Voi olla että muunlaista on mahdoton enää saada. Kun ei ole nimiä eikä ketään keltä enää kysyä.

Jos Martalla oli körttipuku joskus 1940-luvun lopulla, niin miksi sellaista ei ollut kellään niistä, jotka kävivät sukutalossa kylässä? Ei hän ollut puhunut seuroista tai rukousilloista tai pyhäkoulusta joita silloin pidettiin. Niin ja kinkereitä myös.

En tiedä miksi talon lapset, serkut mukaan lukien, eivät saaneet mennä tien toiselle puolen. Ei ole ketään jolta voisin kysyä. Sitä tietä kyllä kulki kuorma-autoja, linja-autoja ja traktoreita. Ehkä tie oli jollain tavalla jakanut sitä kylää? Isoäiti puhui joskus tiestä ja siitä että isojako ei ollut laskenut tietä mukaan. En tullut koskaan ottaneeksi selvää siitä, mitä jako oli siellä tarkoittanut.

Isältä kysyin joskus myöhemmin siitä että kun se Martta poltti piippua enkä ollut nähnyt kenenkään muun naisen polttavan tupakkaa aiemmin. Isä kysyi silloin: tekiskö mieles? Se kaivoi piippunsa piirongin laatikosta, täytti sen tupakalla, sytytti ja sitten ojensi sen minulle.

Vedin savua henkeen niin kuin isä näytti. Sain vedetyksi henkeen ja sitten rupesi yskittämään. Yskitti niin kovasti, että jouduin juoksemaan ulos hengittämään.

En yrittänyt yli kymmeneen vuoteen polttaa uudelleen. Muistan kuinka sain poltetuksi ensimmäisen savukkeeni. Niihin aikoihin ajattelin paljon rakkautta ja sen vaikeutta niin kuin vieläkin, joskus.

Istuin aidalla ja katselin ihmisiä jotka olivat lauantai-iltana menossa tansseihin, kädessä kärysi savuke. Olin päättänyt että katselen. Olin päättänyt että en mene mukaan. Siihen tuli tuttu ja pyysi tupakkaa. Annoin sille ja se rupesi aivastelemaan ja köhimään.

Nauroin sille. Se rupesi nauramaan myös.