Sisällä ja ulkona

Kävin kirjastossa. Sinne on ollut asiaa nyt miltei joka viikko. Tilasin kirjan, joka tuli eilen kaukolainana. Menin kuljeksimaan runohyllyn liepeille ja otin muutaman kirjan.

Kun hylly etenee aakkosjärjestyksessä, niin ensimmäiseksi runokirjaksi osui Jukka Koskelaisen Omegan jälkeen (Sarjoja ja varjoja) Tammi 2013, seuraavaksi osui Kai Niemisen Alan oppia, Tammi 2010 ja vielä Rainer Maria Rilken Duinon elegiat, suom. Aila Meriluoto, WSOY 1974. Kun kävelen hyllyjen välissä, seuraan sormeani. Kun se pysähtyy (siis kun pysähdyn) otan kirjan siitä kohdasta mihin pysähdyn. Sormella on oma elämänsä, oletan.

Valitsemisjärjestelmäni on aukoton ja pätevä. Runoja lukiessa on oltava niin täysi vapaus kuin mahdollista. Mahdollisesti pysähdyn omia aikojani kun pääni on silmien avulla päätynyt omanlaiseensa runolistaan, mutta toisaalta: kirjastossa on aina kävijöitä, myös runohyllyn tietämillä joutuu joskus väistämään lastenrattaita, joten lähinnä täytyy katsoa eteensä. Kenen kirja oli nimeltään Sattuma vai välttämättömyys? Se ei ollut runoutta.

En ehdi nähdä kirjailijoiden tai kirjojen nimiä. Usein lukiessani runoarvosteluja huomaan arvostelijan mainitsevan jollain arvottavalla tavalla myös kustantajan. Olen itse aikoja sitten pudonnut kustannusmaailman tietämisestä pois. Ajattelen kuitenkin olevani tietoinen siitä, mikä on hyvää kirjallisuutta ja mikä ei.

Yöllä olin ollut uneton. Silloin tiedän tarvitsevani runoja. En väitä että ne ovat lääke, siis tuota kulttuuriministerin vaalimaa taiteen tervehdyttävää vaikutusta. Unettomuus ei myöskään tunnu erityisemmin sairaudelta. On kivaa olla tajuissaan joskus myös keskellä yötäkin. Kissa tuli viereen ja kuiskin sille runoa:

(MEA CULPA)

rajansa kaikella

  luulisi noin yksinkertaisen opetuksen mahtuvan kalloon

mutta kun se on jo täynnä ja lisää virtaa sisään,

  tuppaavat perusasiat tuon tuostakin unohtumaan,

tuon tuostakin

mikä johtuu siitä, että pääni on täysi

   mikä johtuu siitä että juovun juovuttuani

  mistä johtuu että en usko että rajansa kaikella

      mistä johtuu että perusasiat unohtuvat

ja niin palaan alkuun, tuon tuostakin, havahdun,

ja huomaan, ettei ylitsevuotavaiseen maljaani kaada kukaan muu

kuin minä itse

[R: Ps.23]

(Kai Nieminen)

Kissa rupesi hyrräämään. Innostuin kirjasta ja oli jo aamu kun rupesi nukuttamaan. Kissa oli siirtynyt siinä vaiheessa jonnekin muualle. Se on mustasukkainen: ihmisen ei pitäisi edes kirjan lehteä kääntää, kun hän on vieressä ja hyrisee. Runoilla on semmoinen vaikutus, että kun proosaa lukiessa kissan hyrräys saa luomet painumaan alas, niin runoja lukiessa tajunta kirkastuu. Siinä ei ole mitään pakottavaa. Päätä ei särje eikä luita kolota vaikka taivaalta tulee vettä tai yösumu peittää maan.

Runoissa on se hieno puoli että runoilijat ovat tiivistämisen mestareita. He osaavat tuoda lukijalle juuri senkokoisen annoksen jonka hän voi hotkaista. Ja jos ei ole haukkapala, niin samalla vaivalla lukija voi palata takaisin, katsoa myös edeltävää sivua ja seuraavaa. Runoilija voi osata kirjoittaa kokonaisen maailman yhteen runoon, kun taas prosaisti tarvitsee siihen 300 sivua. On siinä kyllä eroa, sanomisen tavassa, mutta silti.

Sen lisäksi runokirjoilla on omanlaisensa rakenne, dramaturgia. Tuntuu mahdottomalta sellainen ajatuskin, että runoja lukisi saadakseen niiden kritiikistä ne vaivaiset pennoset. Tai vaikka saisi enemmänkin rahaa. Runoja ja rahaa ei jotenkin vain ole mahdollista liittää yhteen ainakaan minun päässäni. Välillä kyllä tuntuu mahdottomalta että miten se runoilija sitten tulee toimeen, käy sääliksi. Tämä tämmöinen moderni ja hirveän kallis elämä ei tunnu todelliselta kun lukee runoja öisin.

Kai Nieminen oli viime vuonna vaasalaisilla LittFesteillä. Tulin sinne melkein suoraan junalta kun olin ollut Helsingissä kuukauden. Niemisestä tuli minun mielessäni runoillan kuningas heti. Se voi johtua tästä ajankohdasta: haikuja ja tankoja tekee mieli lukea syksyisin. Se on akvarelliaikaa ja Japani tulee mieleen myös maisemista. Sumu ja tihkusade ja jatkuva hämärä.

Sitä paitsi Nieminen on suomentanut japanilaista runoutta vaikka kuinka paljon. Hän osaa kirjoittaa omia runoja käännöstöidensä ohella. Ehkä erilaiset kirjoittajan työt keskustelevat keskenään, auttavat kirjoittamisessa.

Niemisellä oli mukanaan sellisti, joka soitti Bachia. Tänä vuonna hän ei ehkä tule. Silloin oli kotiinpaluun aika ja hänkin on asunut täällä.

Kadut kastuvat tihkusta ja huomenna sataa lisää. Nieminen ylistää kaikkia vuodenaikoja. Olen aivan samaa mieltä. Jos aurinko vielä tuosta alkaa joskus paistaa, niin elämä tuntuu ehdottomasti täydelliseltä.

Tuo sitaatin hakasulkeissa oleva viite tarkoittaa että teksti on Raamatusta. Tässä tapauksessa psalmeista, luulen että kyse on tuosta pääasiasta: ylitsevuotavainen malja. Kirjan lopussa ovat sitten selitykset ja tekstit, mihin viitattiin.

Hämärässä on hyvä kulkea kävelemässä. Parvekkeelta arvaa tuulisuuden, pilvien suunnasta sateen. Viikonloppuna lauhtui aivan kokonaan ja tuuli kääntyi etelään päin. Ilmasto on jo muuttunut. Vuodenajat ovat siirtyneet paikaltaan.

Kurkku on ollut iltaisin karhea. Se menee ohi kun kaivaudun taas johonkin kirjaan. Minulla on lukupeittona Amerikan kävijän, isoisäni, viltti. Sen viltin hän sai talvisodassa, kun kävi sotimassa. Hän vei viltin mukanaan Amerikkaan ja kun hän tuli pois sieltä lopullisesti, viltti päätyi minulle.

Se on hyvä viltti. Tuuli on yltymässä, kattopelti kolisee jo vähän. Kissa on nukkumassa sen viltin päällä. Kissoilla ei ole koskaan liian lämmin. Pitää pestä astiat, sitten luen oppimisen ylistyksen loppuun asti.

Muissa maailmoissa

Minulla, varmaan monilla muillakin, on ollut syytä kääntää katse pois ja yrittää olla niin kuin en olisikaan. Blogeja lukiessa tulee nähneeksi paljon herkullisia lukusuosituksia. Niitä on minulla lipuissa ja lapuissa tietokoneen ympärillä. Jos niitä kaikkia noudattaisi, pää todennäköisesti hajoaisi. Eikä elinaika enää riitä kaiken lukemiseen. Ei ole koskaan riittänyt.

Syksy on nykyään hyvin kokonaisvaltainen suoritus minulle. Kun on korkeapaine, pitää kirjoittaa, koska luita ei kolota niin pirullisesti kuin sateella. Silloin voin lukea yöt ja päivät. Löysin yhden suositellun kirjan hyllystäni ja rupesin lukemaan. Se on Juri Olešan Kateus (venäjäksi 1927 aikakauslehdissä, myöhemmin kirjana). Siitä on juttua Anita Konkan Sanat-blogissa, samoin Hyönteisdokumentti-blogissa (hdcanis). Jostain syystä en saa linkitetyksi juuri oikeita postauksia. Selatkaa, lukijat!

Kirja on ollut kirjahyllyssäni kauan, kirjan paperi alkaa selvästi ruskistua reunoiltaan, joten olen aivan ilmeisesti joko saanut kirjan lahjaksi tai tuhlannut siihen vähiä rahojani opiskeluaikana varmaan kirjan ilmestymisvuonna 1967, jolloin opiskelin Tampereen yliopistossa ensimmäistä kertaa.

En muista kirjasta yhtään mitään, joten en ole ehkä arvostellut kirjaa, mutta voi se olla silti lehdestä saatu arvostelijankappale. En ehkä ollut kirjasta innostunut. Nyt vaikutuin suosituksista ja varsinkin Olešan kirjan alkupuheesta, jonka on laatinut Oscar Parland. Parland tuli sitten myöhemmin tutuksi kirjastaan Tieto ja eläytyminen. Esseitä ja muistelmia (WSOY 1991). Miten on mahdollista että en ymmärtänyt Parlandin asemaa eräänlaisena kulttuurilähettiläänä, eri kulttuurien kulminaatiokohdassa? Olen ollut ehkä liian nuori ymmärtämään muualta tullutta puhetta, niin kuin tätä alkupuhetta:

30-luvun puolivälissä Oleša vaikeni aivan odottamatta. Kun käydessäni Neuvostoliitossa vuonna 1949 johdatin keskustelun Olešaan, ne kirjailijat joiden puoleen käännyin sanoutuivat jokseenkin selvästi irti hänestä. Kerrottiin että hän edelleen asui Moskovassa mutta oli täysin unohdettu tekijä. Vasta Stalinin kuoleman jälkeen hänet jossain määrin palautettiin arvoonsa. Vuonna 1956 ilmestyi (150 000 kappaleen painoksena) valikoima hänen teoksiaan, ja siihen kuuluivat ’Kateus’, ’Kolme paksukaista’ sekä novellikokoelma ’Kirsikankivi’.

Kun kaivoin Parlandin essee- ja muistelmateoksen esiin, tajusin että hän on syntynyt Kiovassa, joten venäjäntaito tulee sieltä. Sitten hänen perheensä on tietenkin asunut Karjalan Kannaksella ja Parland on vasta myöhemmin oppinut lukemaan ja kirjoittamaan suomea. Kannas on tarinoiden mukaan ollut hyvin kosmopoliittinen paikka. Parland kirjoitti kolme romaania: Muuttumisia (1945/1966), Lumottu tie (1955/1962) ja Härän vuodet (1962/1963), suluissa ruotsiksi julkaistu vuosi ensin ja sitten suomennos. Hän myös sai kolmasti valtionpalkinnon. Muistelmissaan Parland kertoo innostuneensa Olešan Kateus-romaanista vuonna 1932. Hän yritti ruveta kääntämään sitä (varmaan ruotsiksi), mutta yritys jäi sitten kesken. On hän ainakin tuntenut alkupuheensa aiheen.

Olešalla oli huono onni: hän joutui Neuvostoliiton sensuurin hampaisiin, koska hän oli aloittanut kirjailijanuransa ennen kuin sosialistisesta realismista tuli dogmi. Ei hän ollut ainut kirjailija, joka joutui epäsuosioon. Nyt tuntuu ihmeelliseltä senaikaisen kulttuuripolitiikan herkkänahkaisuus, mutta varmaan se johtuu siitä, että byrokraatit aina ja kaikkialla ovat kaikenlaista vapautta vastaan. Sellainen uhkaa järjestystä.

Oleša on aikamoinen fantastikko, mutta senlisäksi hän on humoristi, ja kirjoittaa paikoin absurdia tekstiä – ja teksti vetää mukaansa. Teksti on vähän kuin elokuvakäsikirjoitusta, kohtaukset kulkevat kuvina eri paikoissa. Kirjailija osaa luoda paikan tunnun. Hän rakentaa eräänlaista maagista teatteria esimerkiksi kun salaperäinen Ofelia-kone päätyy näyttämölle suhisemaan samalla kun baletin primadonnat ottavat ensimmäisiä askeleitaan. Tajusin jo lukiessani kirjaa, että se on luettava uudestaan, yksityiskohdat ovat runsaita.

Kirjailija muistuttaa tietenkin Gogolia ja Bulgakovia, mutta yhtä lailla Daniil Harmsia. Oleša on kuin onkin tehnyt näytelmä- ja elokuvakäsikirjoituksia. Päädyin lukemaan kirjaa niin, että Parlandin alkupuhetta piti vilkaista aina välillä, sitten lukea pätkiä hänen muistelmakirjaansa ja sitten palata itse Olešan tekstiin.

Vuonna 1967 suomentamiseen on varmasti annettu enemmän aikaa kuin nyt. Sen lisäksi muistan Esa Adrianin hyvänä suomentajana, muissakin kuin tämän kirjan suomennoksessa. Ainakin kirjassa on fantastisen paljon kaunista kuvastoa, joka auttaa lukemisessa joka rivillä:

Keskellä kaupunkia, jollakin syrjäkadulla saattaa kohota rehevä romanttinen aita. Me kuljimme aidan viertä.

Lintu välkehti oksalla, nytkähti ja visersi, jotenkin se muistutti hiustenleikkuria. Minä joka astelin jäljessä onnistuin näkemään vain ensimmäisen vaiheen, hänen kasvojensa puolikuun. Hän hymyili.

Tämän lukiessani ähkäisin että eikö kirjailija mitenkään voi selittää linnun välkehtimistä ja rehevänromanttista aitaa? Sitten rentouduin. Mikä hätä minulla on, aikaa on vaikka loppuelämä mielikuvitella sitä aitaa. Lintujakin sentään vielä on.

Kesällä kuuntelin mökillä todennäköisesti lihavaa varista. Kun se kielsi minua menemästä niemennokkaan, niin ei se puhunut staccatona niin kuin kaupungin varikset, jotka kaiken lisäksi vielä rääkyvät vaatimuksiaan, mitkä nyt kulloinkin ovat asiana. Maalla varis puhui suunnilleen kuin Leonard Cohen (r.i.p.), antoi intonaatiolle aikaa ja oli varmasti tyytyväinen siihen, että käännyin ympäri. Maalla on varaa kähistä. Hiljaisessa ympäristössä varis sai puheelleen syvän merkityksen.

On se voinut olla myös korppi. Se tuli mieleen heti. Korppien kanssa ei kannata ruveta pelleilemään, siinä jää toiseksi. Mutta sitä ihmettelen miten ilmaisuvoimaiselta tuntuu suomi puoli vuosisataa sitten. Linnut voisivat aivan hyvin välkehtiä tämänkin päivän proosassa. Sellainen saisi hereille ja ilahtumaan.

Sodan kauhut

Syksy suunnittelee vaihtuvansa talveen aivan pian. Saa vaihtua. Läpiajokatujen katku ei täältä lopu. Kaupungin läpi on päästävä mahdollisimman nopeasti ja mahdollisimman suurilla autoilla. Mutta voi kuvitella että nopea kävely merenlahden rannalla voisi auttaa heräämään diesel-autojen katkusta. Tottakai kaupungille tekee hyvää rakentaa tiiviisti ja katsoa että parkkipaikkoja on tarpeeksi, koska jokainen asunto sisältää myös auto-nimisen ulokkeen.

Olen kyllä jo kauan ajatellut, että ihmisten ulokkeet ovat todella surkeita esityksiä vanhoista muurien sulkemista herraskartanoista. Muistan nähneeni sellaisia korkeita muureja Välimeren kaupungeissa, ne sulkivat sisäänsä varmasti aivan tavallisiakin ihmisiä. Ihmettelin silti, eivätkö perheet rupea kärsimään klaustrofobiasta. Miksi on sulkeuduttava ylipäänsä? Pelkäävätkö ihmiset jotain?

Ensin voi ajatella että ihmisellä on vararavintoa ihonsa alla, koska ilmat alkavat kylmetä. Sitten ihmisen on välttämättä omistettava asunto, niin että ei tarvitse olla tekemisissä plebeijien kanssa. Seuraavaksi sen ihmisen on hankittava ympärilleen perhe, sitten talo ja viimeksi varmaan tulee muuri. Autot ovat vasta viime vuosisadan kiusa ja häiriötekijä niille ihmisille jotka eivät omista muurin sisällä olevaa onnea. Mutta kyllä ne ovat keskiluokan uloke, joka tuhoaa mennessään ja tullessaan tavallisen autottoman ihmisen hengitysilman. Siinä sivussa kärsivät eläimet ja kasvit.

Kaupungin keskelläkin voi asua ulokkeellisia ihmisiä, mutta heillä on toisaalta se kulkuväline, jolla pääsee nopeasti raikkaan ilman pariin. On mentävä kauemmaksi, että ilmalla olisi nopeasti virkistäviä ominaisuuksia. Pyhäpäivinä näkee miten kauppojen parkkipaikat tyhjentyvät ja on helpompi kulkea. Muutenhan kävelijällä on oltava silmät selässäänkin, koko ajan.

Olen näinä päivinä hyvin tietoinen siitä, että Yhdysvalloissa on presidentin vaalit. Niiltä ei voi välttyä. Minulla on sitä paitsi paha tapa lukea päivän lehti. Tänään sellainen oli digitaalisessa muodossa, piti oleman Aamun lehti. Sellaista otsikkoa ei löytynyt, mutta löytyi Illan lehti. Sitä painaessa, siis hyvissä ajoin ennen kuin kello oli 12, avautui sunnuntain lehti. Siis uusia uutisia ja semmoista.

Luin eilisestä paperilehdestä pitkän jutun Yhdysvaltain presidentinvaaleista. On aika kyllästyttävää lukea galluppeja joka päivä, joten useimmiten en lue, kun niissä on epävarmuusprosentti kuitenkin olemassa ja niillä yritetään kaiken lisäksi vaikuttaa vaaleihin. Tämä juttu kertoi demokraateista pääkaupungissa. Sellainen porukka elää poliittista elämää muulloinkin kuin nyt.

Muistan kun demokraattien presidenttiehdokas oli ulkoministerinä silloin kun Benghazin USA:n lähetystö poltettiin, ehkä arabikevään aikaan. Nyt kuitenkin oma ensimmäinen naispresidenttimme, Tarja Halonen, oli muistuttanut Putinia, että Venäjän armeija pommittaa edelleen yhtä ja samaa Aleppon ikivanhaa kaupunkia. Katsoin jo ajat sitten Uuden testamentin jakeita siitä, kun Paavali oli Aleppon kaupungissa ja kirjoitti kirjeitä matkaltaan, merkitsin ne jakeet ylös ja sitten hukkasin sen lapun. Jokainen etsiköön itse!

Putin oli lehtitietojen mukaan suuttunut. En kyllä usko että hän sen takia hyökkää tänne enkä usko että Suomi kovin pian edes liittyy NATOon, jota taas se toinen amerikkalainen, republikaanikandidaatti, ei hyväksy. Tuskin Amerikan presidentillä on kovin paljon tekemistä Suomen liittymisessä puolustusliittoon, saati sitten pysymisessä ulkopuolella.

Sen tiedän että sodat ovat pahinta mitä voi tapahtua. Sen vuoksi olen katsonut taas Goyan kuvia ja sen vuoksi kaivoin esiin Lawrence Ferlinghettin kirjan A Coney Island of the Mind (New Directions, I painos 1958). Sen ensimmäinen runo kuvaa Francisco Goyan kuvia Sodan kauhuista:

In Goya’s greatest scenes we seem to see

The people of the world

Exactly at the moment when

they first attained the title of

‘suffering humanity’

They writhe upon the page

in a veritable rage

of adversity

Heaped up

groaning with babies and bayonets

under cement skies

in an abstract landscape of blasted trees

bent statues bats wings and beaks

slippery gibbets

cadavers and carnivorous cocks

and all the final hollering monsters

of the

‘imagination of disaster’

they are so bloody real

it is as if they really still existed

And they do

Only the landscape is changed

They still are ranged along the roads

plagued by legionaires

false windmills and demented roosters

They are the same people

only further from home

on freeways fifty lanes wide

on concrete continent

spaced with bland billboards

illustrating imbecile illusions of happiness

The scene shows fewer tumbrels

but more maimed citizens

in painted cars

and they have strange license plates

and engines

that devour America

(Pyydän anteeksi, Ferlinghetti, mutta en kyennyt toistamaan runon lay-outia, sorry, not my fault! Tekstinä toimi kyllä, mutta ei enää täällä Bloggerin sivulla...)