Ikävä

Elämää on jäljellä niin vähän, että en tahdo kuluttaa sitä mihinkään vastenmieliseen. Siinä sinänsä ei ole mitään vikaa, vastenmielisyydessäkään, mutta sikäli on, että vastahakoisuus kostautuu sitten aika pian niin, että joudun pitkään setvimään sitä, että mikä tarkkaan ottaen on vastenmielistä. No, keskiluokan ja minkä tahansa muunkin yhteiskuntaluokan hillitön kuluttajan-charmi tietenkin. En kestä sitä. Se muistuttaa liian hyvin kaikesta siitä, mikä on väärin ja pois jengoiltaan maapallossa, elämässä. Ja kaikesta siitä joka on tuhoamassa maapallon ja vain ihmisten typerän turhamaisuuden vuoksi.

On aina joskus pakko kulkea läpi ihmismaisemien ja oppia aina joku uusi tapa luovia ettei joutuisi vastaamaan vaatimuksiin. Eipä niitä paljon enää tule. Vaatimuksissa voi olla kyse vieraan oletuksesta, että hän tietää paremmin. Se on opettamista. Opettamisen pahin muoto on tietysti se kun pitää yrittää tehdä toisesta itsensä kaltainen. Sen takia olen aina ihmetellyt kristinuskon jumalan ilmoitusta että teki ihmisestä kaltaisensa. Paitsi että kuka silloin puhuu?

Kun kesä yritti päästä liikkeelle,  en uskonut siihen. Silloin kun oli vielä kylmä, Lidia-kissa sairastui. Sillä oli kissaflunssa ja siihen päälle keuhkoissa jotain tulehduksen alkua. Kun tuli lämmin, kissa rupesi tervehtymään mutta se johtui varmaan antibiooteista, joita se sai eläinlääkäriltä. Ihmisistä tuli heti hoitajia, kun kissa on kipeä: ikävän nyt kerron teille, mirri sairastui. Se pitää saada ottamaan lääkkeensä eikä se ole aivan helppoa. Lidia on aina ollut älykäs tapaus ja se ymmärtää jo liikkeistämme että nyt tulee pahanmakuinen lääke. Me ihmiset sen sijaan emme ole ikinä oppineet ymmärtämään kissan kieltä, että osaisimme iskeä oikealla hetkellä. Kissa-suhde on aina ontuva.

Eivät ihmisten kanssa elävät eläimet meistä niin hirveästi poikkea. Mutta ehkä eläimet voivat ajatella että eivät missään nimessä ole ihmisten kanssa, keskuudessa vapaaehtoisesti.  Olen nähnyt videon jossain viidakossa hännällään roikkuvien apinoiden kiusaavan ja leikkivän alla kulkevien tiikerinpentujen kanssa. Siinäkin mennään aika lujaa lajien väliseen kommunikaatioon. Saatoin hyvin kuvitella niiden nauravan ja huutavan toisilleen. Ne marakatit kirkuivat ja tiikerinpennut murahtelivat.

Olen selaillut kaikenmaailman sivustoja kun olen yrittänyt saada mielen keskittymään johonkin muuhun kuin kissan sairastamiseen (mykkä kipu on aina pahinta, niin ihmisen kuin eläimenkin). Löysin filosofia-lehti  Niin&näin-sivuilta ilmaisen tekstin, jossa puhutaan ihmisen ja karhun suhteesta. Kirjan nimi on Karhun nimi ja sen on kirjoittanut Tere Vadén.

Kun on kesä ja ihmiset tapaavat karhuja metsässä, niin nyt on se aika jolloin ehkä voisi keskustella karhun nimestä. Siitä on osittain kysymys myös Vadénin tekstissä. Ei karhu ole pelkästään karhu. Kalevalan ajan ihmisten mielestä sitä ei pitäisi edes kutsua karhuksi. Jos joku on karhu niin sitten esimerkiksi isokarhu, mutta se on tähtikuvio. Mutta suomalaiset eivät ole kutsuneet sitä tähtikuviota, latinaksi ursus major, sillä nimellä vaan otavaksi.  Nyt voidaan puhua karhustakin, koska se on karkotettu melkein jo metsistäkin, niistä vähistä mitä vielä on. Halusin kuitenkin katsoa miten Väinämöinen lähti metsään ja miten puhui karhulle:

Otsonen, metsän omena,

mesikämmen källeröinen!

Kun kuulet minun tulevan,

miehen aimo astelevan,

kytke kynnet karvoihisi,

hampahat ikenihisi,

ettei koske konsakana,

liikuta lipeäkänä! 

                                                                                                                                                                                                    

Lidia on nyt tänään voinut vähän paremmin. Ei tästä voi vielä mitään sanoa, sairastelu on kestänyt toista kuukautta, mutta se on totta että kissat ovat sitkeitä eläimiä. Toisaalta kuolema on raskas projekti. Ehkä Lidian kroppa hoiti pois jotain juttuja itsestään (minästään? fysiikastaan? tajunnastaan?) että voisi hoitaa ongelman, joka elimistössä on. Olisi hauskaa jos eläinlääkäripäivystys toimisi. Tulee pitkiä pyhiä, jolloin kissan perässä on paras kulkea, ettei käy entistä huonommin. Sillä on esimerkiksi kaihi, jonka takia se ei näe hyvin.

Sen tapa olla kipeä sanomatta mitään on kulkea zombin tavoin kehää pitkin alakertaa ja pysähtyä tuijottamaan nurkkaa. Olen nähnyt sellaista eläimen käyttäytymistä eläintarhassa. Kissa osaa sulkea ihmisporukan kanssa omaksumansa käyttäytymisen ulos, kun pitää yrittää selvitä sairaudesta. Kissalla on yhdeksän henkeä. Vadén kirjoittaa paljon ihmisistä ja karhusta. Yksi ongelma on tietenkin se että ihminen on eläin, mutta muu ei ole mahdollista.

Itsetuntemuksen kanssa on vähän niin ja näin, ainakin minulla. Mutta kun kissa istuu huoneessa silmät kiinni, se ajattelee omaa nimeään, sitä jonka se itse ainoastaan tuntee. Karhua en ole koskaan nähnyt kuin eläintarhassa. Eläintarhojen eläimiä en voi tavata, ne eivät ole enää niitä joita olisivat luonnostaan, luonnossa. Kissa ei ole täysin kesy eikä villi myöskään. Sen takia sen kanssa voi kommunikoida ihminenkin.

Kaikki ihmisten kanssa puhuvat eläimet eivät ole opportunisteja. Eivätkä kaikki ihmiset ole tappajia.

Vallan vieressä

Kirjasto on sopivan matkan päässä kotoa. Sopivuutta säätelee ilma. Sateella ei voi käyttää kävelykeppejä, koska on pidettävä sateenvarjoa. Sadeviitta on, mutta siinä ei pysy huppu päässä. Ei se haittaisi, mutta en missään nimessä tahdo kesäflunssaa, on ihan tarpeeksi siinä, että kissa tuntuu saaneen uuden flunssan ja sen hengitys on karhea. Se yskii myös, tiedän: on annettava matolääke. Maakunnassa on ollut ukkostakin, enkä pidä kävelystä pitkin autiota katua niin että salama näkee minut varmasti ja iskee tietysti sateenvarjon metallipiikkiin. 

Kirjastosta löysin Leif Salménin artikkeli/esseekokoelma Plaza Realin kyyhkyset. Sen julkaisemisesta on jo 27 vuotta, lähihistoriaa siis. Mauno Koivisto oli silloin presidenttinä, juuri olivat viikko sitten hänen hautajaisensa. Ajankuva on helppo ymmärtää, koska kirjailija oli saanut apurahan ja kirjoitti Barcelonassa. Se tuo välimatkaa miettiä Eurooppaa ja Suomea siinä. Lisäksi Salmén on kiinnostunut kaikenlaisista poliittisyhteiskunnallisista ja kulttuurisista asioista, että selkänojaa riittää miettimään monia asioita. 

Hän mietti  kulttuuri-ihmisten osallistuminen yhteiskunnallisiin tehtäviin. Mario Vargas Llosa oli keskusta-oikeiston presidenttiehdokas.  Vaclav Havel oli jo silloin Tsekkoslovakian presidentti ja oli aika pitkään. Ja Claes Andersson oli kansanedustaja. Salmén rupeaa tässä sitten miettimään kulttuuriväen asemaa yhteiskunnassa:

Viittaavatko nämä esimerkit siihen, että taiteilijat kokevat itsensä impotenteiksi, että taide yksityisten ja kollektiivisten ristiriitojen ja toiveiden ilmaisuvälineenä on niin voimaton, että on turvauduttava suoraan poliittiseen vaikuttamiseen? Ovatko nämä esimerkit vain irrallisia tapauksia vai onko kyseessä kehityssuunta, jossa taide saa väistyä kouraantuntuvampien realiteettien tieltä?

Baltian itsenäistyminen oli tuloillaan ja sitä myötä kansatieteilijä, kirjailija, elokuvadokumentaristi Lennart Meri valittiin Eestin presidentiksi.  Varmasti hän teki työtä uuden itsenäistymisen eteen jo kauan ja hän varmasti näki  dokumenttinsa Vesilinnun kansa ja Linnunradan tuulet yhtenä itsenäistymistä ajavana asiana. Suomen ja Viron välistä kulttuurinvaihtoa tiivistettiin ja nuo dokumentitkin näytettiin Suomen televisiossa:  presidentti Koivisto oli ehdottanut  kulttuurivaihdon lisäämistä. Ehkä kyse oli yleispoliittisesta asiasta? 

Nyt nuo kansatieteelliset dokumentit ovat katsottavissa YouTubesta Lennart Merin nimellä eikä suomalaisen ole vaikea kuunnella viron kieltä ja lukea satunnaisesti kohdalle osuvaa englanninkielistä tekstitystä. Sitä en oikein ymmärrä, että noita hienoja dokumentteja ei ole enää näytetty. Ne on saatettu digitaaliseen muotoon vähän hätäisen tuntuisesti, 1980-luvulla valmistuneet selluloidi-dokkarit. Ne pitäisi restauroida ja saattaa esimerkiksi Ylen Elävään arkistoon. Kummassakin elokuvassa on tietenkin kertomuksia myös Suomesta.

Salménin esimerkit ovat kirjailijoita. Minulla on sellainen muistikuva, että 1980-90-lukujen taitteessa kulttuuri-ihmiset keskustelivat paljon, koska Baltia koettiin läheiseksi ja samalla oltiin huolissaan siitä miten käy Neuvostoliitossa, joka natisi liitoksissaan. Satuin opiskelemaan yliopistossa 1990-luvulla.

Tietokoneet tulivat yliopistoihin. Pääsin tutustumaan esimerkiksi Usenet-sivustoihin ja keskustelemaan etupäässä opiskelijoiden kanssa milloin mistäkin ajankohtaisesta asiasta. Taisi olla tietokoneiden leviäminen sen vuosikymmenen tärkein asia. Kun kehuin amerikkalaiselle kirjallisuudenopiskelijalle tämän vapaan verkon hienoutta ja varsinkin kulttuurin opiskelussa, hän käski katsoa mitä ja kenelle puhun. Kysyin että kuka teillä siellä välittää kirjoista niin paljon. Hänen mielestään sellainen järjestö kuin NSA roikkuu linjoilla. Ohitin opiskelijan kommentin (taisi olla puhe semiotiikasta) tavallisena amerikkalaisena paranoiana. Oletin että opiskelija oli tarkoittanut avaruustutkimuslaitos NASAa.

Nyt olen päivittäin ihmetellyt erilaisten tiedustelulaitosten olemassaoloa siinä maassa. Viime viikolla oli presidentti Trumpin irtisanoman FBI:n (liittovaltion poliisi) päällikön Comeyn kuulustelu senaatin tiedustelukomitean (?) edessä.  Kuuntelin sen kuulustelun livenä NPR:n (National Public Radio) lähetystä. Istunto kesti kolmisen tuntia  ja muistutti jollain etäisellä tavalla draamaa. Kun en ole kovin tarkkaan sen maan politiikkaa enää seurannut, en tiedä eri puhujien roolisuorituksesta että miten vertautuu heidän edellisiin töihinsä, siis senaattoreina tai muina politiikan tekijöinä. Amerikkalaisille on ominaista paitsi paranoia niin myös puhevirta, joka ei tunnu loppuvan ollenkaan.  Puheet ovat sujuvia ja niissä tuntuu olevan jonkinlainen vähän naivin kuuloinen retoriikka, yleviä sanoja ei kaihdeta.

Jonkun amerikkalaislehden toimittaja  kirjoitti kolumnin, jossa hän vertasi presidentin ja hänen erottamansa alaisen välistä taistelua Thomas Becketin ja hänen kuninkaansa Henry II välillä 1100-luvulla. Silloin otettiin vauhtia teologiasta, Becket ja hänen kuninkaansa olivat hartaita ihmisiä, mutta jotenkin piti silloinkin ratkaista alamaisuuden ja päällepäsmäröinnin välinen suhde. Becket ei voinut hyväksyä sitä että kuningas ei pitänyt kirkkoa suurimpana auktoriteettina, eikä kuningas voinut hyväksyä Becketin lojaaliutta kirkolle. Becket pakeni Ranskaan, mutta tuli sitten takaisin ja töihin Cantenburyn katedraalin piispaksi. Mutta sitten kuninkaan neljä ritaria sai päähänsä että kuningas halusi Canterburyn arkkipiispan kuolemaa. Kuningas oli nimittäin huokaissut: ”Who will rid me of this meddlesome priest?”, eikä siis vaatinut murhaa. Repliikki lausuttiin viime viikolla USA:n senaatin istunnossa sanasta sanaan.

1100-luvun valtataistelusta kirjoitti sitten Chaucer, T.S. Eliot ja Jean Anouilh. Kai kaikki ovat sentään lukeneet T.S. Eliotin Murha katedraalissa? Sen sijaan eilistä artikkelia en löytänyt enää mistään, käsittääkseni se oli New Yorker-lehdestä. 

Sitten 1990-luvun kirjallisuuden samoin kuin muun kulttuurin merkitys on vähentynyt. Salmén mietti kirjailijoiden pelkoa siitä että heitä ei kuunnella tai että heidän on pakko osallistua poliittisten puolueiden työhön saadakseen jotain aikaan, niin ajat ovat totisesti muuttuneet. Keitä kirjailijoita eduskunnassa on? Vai onko heitä lainkaan? En muista lukeneeni/kuulleeni kiihkeistä kulttuuripoliittisista debateista aikoihin. Varmasti sellaisia on, mutta tiedämmekö me rahvas, ymmärrämmekö? 

Kyseessä ei ole eliitti eikä kuningas, siis kulttuuriväestä kun on kyse. Rooleja ihmisillä kai voi olla kaikenlaisia.

Olen huomannut yliopistojen suunnassa kyllä jonkin verran liikettä. Esimerkiksi Tieteessä tapahtuu-lehti kommentoi vähän väliä Suomen yliopistojen tilaa. Määrärahoja on vähennetty parin viime vuoden ajan kulttuurista ja kaikenlaisesta sivistystyöstä ja koulutuksesta. Uutisista olen lukenut luokkaretki-tutkimuksista, sitten olen tavaillut tiede-jargonilla maustettuja keskusteluja esimerkiksi feminismistä, mutta en ole varma siitä, kuinka paljon aivan tavalliset lukijat saavat noita julkaisuja käsiinsä. Ja osaavatko lukea?

Kirjoja kyllä kustannetaan. Taidenäyttelyitä pystytetään ja orkesterit ja teatteritkin ovat vielä olemassa. Tuntuu siltä että vielä 1990-luvulla kulttuurielämä sai ihmiset vielä liikkeelle. Kulttuuri oli identiteettikysymys ehkä paljon useammille ihmisille kuin nyt.

Muistan myös että 1990-luvulla kouluissa musiikki ja kuvataide tulivat vaihtoehtoisiksi, kumpaankin ei ollut enää varaa. Koulutus ei ole enää yhtä tasa-arvoista kuin se oli ennen. Perheiden on päätettävä – ja maksettava – lapsen kodinulkoiset harrastukset. Lapsen harrastuneisuus on ehkä mahdollista säilyttää, jos siihen on tullut joskus varhaisvaiheessa altistuneeksi. 

Altistuksesta ei monilla suurillakaan paikkakunnilla ole enää vaaraa. Silti lasten tehtävä on kasvaa yhteiskuntaan ja tietää mitä tahtoo ja tavoittelee. Kansakuntaa ei ehkä kohta ole olemassa ellei jotain tapahdu. Se vaihtoehto, että viivataan kulttuuri yli, on mahdoton. Koska mikä sitten erottaa meidät muusta Euroopasta ja mikä erottaa Euroopan esimerkiksi Yhdysvalloista, entä Venäjästä? Kiinasta? Miksi ylipäänsä kannattaisi kutsua ihmisjoukkoja kansakunniksi?

Elämän kevät

Pidän outoina mainoksia, jotka suosittelevat ihmisiä koukuttumaan johonkin. Miksi ihmisen pitäisi olla koukussa, sen sijaan että miettisi ja pohtisi aivan paineista ja suorituksista vapaana omaa ja maailman tilaa ja tekisi niistä vähintään aivoihinsa merkintöjä? On olemassa muunlaistakin muistia, esimerkiksi liikemuisti.

Liikkeen kanssa kun on ongelmia, niin yrittää korjata sitä ajattelemalla miten esimerkiksi kävelee. Vanheneminen on sitä, että kävelyä joutuu miettimään. Tajusin eilen että jollain lailla nilkka ei toimi aivan niin kuin ennen, mutta en pysty sanomaan miten. Minulla on iso kirjasarja joka selittää ihmisen fysiologian ja näyttää piirroksin jänteet ja lihakset ja mihin ne tarttuvat. Lopputulos monen kuukauden opiskelusta on selvä: on oltava rento ja valpas samaan aikaan. Sitten on vain käveltävä. Niin se käy.

Tarinoita ilman on vaikea olla ja elää. Mutta en minä ole koukussa niihin. Saatan sukeltaa viikkokausiksi johonkin tiedettä sivuavaan, joka herättää halun saada tietää lisää. Että muistaisin, kirjoitan siitä. Silti voi olla että uimahallin pukuhuoneessa kuulemani aivan arkipäiväinen tarina yhtäkkiä tuo oivalluksen: lapset oppivat hahmottamaan sanoja ja kirjaimia sen mukaan mitä kuulevat ja näkevät. Joku isoäiti oli kuulustellut lapsenlapsen läksyjä ja lapsi oli lukuharjoituksen jälkeen katsonut isoäidin villatakkia ja kertonut että takin kuvio näyttää kirjoitukselta.

Se iltapäivä oli päättynyt kutomisharjoitukseen. Vesijumppakaveri sanoi että poika sitten erikoistui virkkaamiseen ja näytti baskeriaan, jonka poika oli tuonut äitienpäivälahjaksi.

Kaikenlaista tuossa isoäidin ja lapsenlapsen kohtaamisessa varmaan tapahtui ja ihmissuhdehan siitä syntyi, sympaattinen. Onneksi ihminen on joustava olio ja pystyy omaksumaan kaikenlaista uutta aina ja koko ajan. Aivot ovat erityisen plastinen elin. Hermosto kiihdyttää kasvuaan kun on opittava jotain. Tulin ajatelleeksi kasvamista kun sähköpostiin kilahtivat omien lastenlasten kevättodistusten kuvat. Ne ovat pelottavan hyviä koulussa. En minä ollut. Ehkä siis koulu on muuttunut? Mutta pitäisikö oppimisen ja kasvamisen olla jonkinlainen vakio? Siis että sitä pitäisi olla tietty määrä elämässä, mutta sitten kun on noita kasvupyrähdyksiä, enkä usko että niistä pääsee ikinä. Minullakin ovat korvat kasvaneet sitten viime peilaamisen.

Minulla on vanhenevien ihmisten tapaan liikkeentunnistusoperaatio käynnissä. Eilen ja tänään olen kuulostellut nilkan, selkärangan ja aivojen liikennettä. Kauhean hidasta tämä oppiminen, mutta ei ole kiirettä. Kun kyllästyn jalkoihini, rupean lukemaan tarinoita.

Joku radion Kultakuume-ohjelman (Yle radio 1, klo 15.05 arkipäivisin) kolumnisti, muistaakseni Riina Katajavuori, jokin aika sitten kertoi alkaneensa katsoa norjalaista televisiosarjaa nuorista. Hänen mielestään se ei ollut ainoastaan nuorille vaan hän itse piti sarjasta niin että sitä piti katsoa joka viikko. Tuntuu siltä että hän olisi voinut käyttää sanaa koukuttua, mutta en ole varma siitä. Katajavuori on hyvä kirjailija, joten en tietenkään ohittanut tätä mielipidettä. 

Skam tuli eteen aika pian muualtakin yhtä positiivisena. Katajavuoren äiti on sitä paitsi kirjailija Satu Koskimies, jonka kanssa minulla on yhteinen kokemus: Adlerin sisarusten ylläpitämä Kangasalan Lepokoti. Olen valmis suosittelemaan sitä paikkaa kenelle tahansa. Se on edelleen olemassa ja kauneimpia paikkoja maailmassa.

Lepokoti on ollut taiteilijoiden ja kirjailijoiden paikka. Sinne Sadun vanhemmat, Ulla Katajavuori ja Eero Koskimies, jättivät lapsen kun piti mennä keikoille ympäri maailman (ks. Satu Koskimies: Te näitte mun soittoni riemun. Ulla Katajavuoren elämä. Tammi 2003, löytyy hyvinvarustetuista kirjastoista). Sadun lapsi Riina otti isoäitinsa nimen. 

Koulut loppuivat eikä televisiosta tule juuri mitään katsomisen arvoista. Niin sitten muutama päivä sitten rupesin katsomaan tuota norjalaista TV-sarjaa Ylen Areenalta. En osaa oikein kertoa mikä siinä sarjassa on, mutta sitä on saatava jonkinlainen annos ainakin joka toinen päivä. Tiedän että jonain päivänä se loppuu.

Eilen näin hämmästyttävän osan, jossa koulutoverit, neljän tytön porukka, menee mökkiin tunturin kupeeseen pukeutuneena kansallispukuihin juhlimaan itsenäisyyspäivää. On vaikea kuvitella suomalaista itsenäisyyspäivää karnevalisoituneena. Meillä ei ole muuta kuin Linnan juhlat ja kansakunta kerääntyy televisioiden äärelle. Ei siinä kaikki, mutta sen osan tarina kertoi, että koska meillä on itsenäisyys, niin pitää olla myös oikeuslaitos, joka jakaa oikeutta. Kyse oli yhden tytön kokemasta hyväksikäytöstä. Sellainen klassinen tarina, että joku otti valokuvan kun tyttö oli humalassa ja rupesi kiristämään sillä. Kiristäjä oli mies. Tytöt sanoivat miltei yhteen ääneen että naisille kuuluvat kansalaisoikeudet myös.

En muista nähneeni tai kuulleeni tällaista rehellistä paatosta aikoihin. Olen kerran ollut Norjassa ja sattumalta juuri Norjan kansallispäivän aikaan. Se on tässä joskus kesän kynnyksellä. Oltiin bussissa Oslon ulkopuolella. Oliko koko maa humalassa? Nyt alan miettiä suhtautumista alkoholiin ja lisäksi kansanluonnetta.

Mutta Skam-sarjan käsikirjoitus, ohjaus ja hienot näyttelijäsuoritukset ovat uutta minulle, tuoretta, ei kai se klisee ole. Niin ja lisäksi kameratyö, joka hellii nuorten näyttelijöiden kauneutta, ainutlaatuisuutta. Jotain hirveän rehellistä tässä sarjassa on. Kun nuoriso miettii mitä tehdään tänään, joku ehdottaa että katsotaan video. Yksi ehdotus oli Käpy selän alla. Se on juuri Skamin tyyppinen leffa.

En muista kuinka monta tuotantokautta tässä sarjassa on. Mutta yleensä tällainen tekemisen tarmo ja henki ei kestä kovin kauan. Toivottavasti tämän kylmän kesän läpi kuitenkin.