Uutisviikko

Keskipalkka perustuu koko maan palkkatietoihin vuodelta 2020. Keskipalkka kasvoi 52 € (1,7 %) vuodesta 2019 vuoteen 2020.
    Hoitajien keskipalkka/kk:
Kunnalliset:      3 207 €   (45 209 henkilöä)
Valtion palkkaamat: 3 474 €   (513 henkilöä)
Yksityiset työnantajat:    3 062 €      (9107 henkilöä)
Hoitajien keskipalkka siis vuodelta 2020. Käsittääkseni kyse on bruttopalkasta. Lähde on työvoimaviraston Duunitori, niin että edustanee työnantajien informaatiota.  En tiedä ovatko numerot oikeita vai vääriä. Kysymys on tilastotieteestä.

Minun piti opettaja-auskultoinnin osana suorittaa tilastotieteen kurssi ja päästä tentistä läpi. Sitä varten piti lähettää muut kaksi perheen jäsentä maalle opiskelun ajaksi. Onneksi semmoinen paikka oli olemassa. Muuten tuskin olisin päässyt läpi. En käsittänyt asiasta yhtään mitään. Tenttikirjojakin oli, mutta kaikki perustui matematiikkaan.

Minulla oli keskikoulussa matematiikan, fysiikan ja kemian opettaja, joka esitellessään ilmoitti että tytöt eivät sitten matemaattisissa aineissa menesty. Uskoin sen heti. Mutta minun oli silti päästävä tentistä läpi. Minulle oli käynyt 14-vuotiaana aivan samoin kuin silloin jo aikuisena (mikäli ihminen on aikuinen ikinä): pääsin silloin geometrian ehdoista läpi niin, että tajusin avaruusgeometrian järjestelmän unessa päivää ennen koetta. Mutta eivät ne unessa nähdyt matematiikat kestäneet kovin kauan päivätajunnassa.

Hoitajalakosta  on vaikea sanoa mitään. Ne eivät ole korkeita, nuo palkat, mutta kyllä ihmisillä on huonompiakin palkkoja. Televisiossa korostetaan sitä, että hoitajien työ on vastuullista ja tärkeää.

Varmaan se on näkynyt korona-pandemian hoidossa.  Minulla on tuttuja hoitajia, jotka vaikuttavat nääntyneiltä. Tämmöistä kulkutautia ei ole ollut sitten espanjankuumeen 1918-20, ja varmaan vähän kauemminkin. Tuskin kukaan on voinut varautua kulkutautiin, vaikka semmoisista on varoiteltukin, semmoinen voi olla ihmiskunnan kohtalonkysymys.


Vähän aikaa sitten Ylen 1:n radion aamuna oli Taiteilijatapaaminen, haastattelija Liisa Vihmanen, joka osasi kysyä mitä on immersiivinen, vastausta en ymmärtänyt. Taiteilijat: tanssitaiteilija Valtteri Raekallio, runoilija Eino Santanen. Muutamia kiinnekohtia radio-ohjelmassa (Yle radio 1, 17.4., eli pääsiäissunnuntaina kello 12.05). Muuta radiota en kuuntele.

Kaipaan kyllä oikeata radiota, jonka joku internet-yhtiö leikkasi meiltä pois. Meillä oli antenni seinässä. Se oli tarpeen koska betonitalossa on niin paljon rautaa, että tavallinen antenni ei toimi. Tulimme asuntoon osin sen takia, että semmoinen antenni on. Olen tuntenut betoniraudoittajia niiltä ajoilta, jolloin piti saada teatteriin myös ammattiliittojen ihmisiä tietämään ja viihtymään.

Siitä työstä maksettiin aika paljon. Se oli/on niin raskasta työtä, että  harva säästyy vammoilta työssä. En tiedä miten on hoitajien vammautumisen laita. Yksi sukulaismies meni opiskeluaikaan rakennukselle kesätöihin. Yksi sääntö oli: jos näkee joitain vähän isompia kappaleita tulevan alas telineiltä, niin pitää huutaa että varisee. Se sitten putosi itse ja huusi alastullessaan että ”Varisee!”, vietiin siitä sairaalaan paikattavaksi.

Taiteilijatapaamisen aluksi kerrottiin miten taiteilijat tapasivat: paikka oli Paltamon taiteilijaresidenssi ja runoja luettiin navetassa. Paikalla oli etelän taiteilijaväkeä. Sellainen konstellaatio oli tietenkin poikkeuksellinen, niin että ehkä toistensa töistä pitävät  tanssitaiteilija Valtteri Raekallio ja runoilija Eino Santanen sitten pitivät yhteyttä. Ehkä pitäisi sanoa taiteilijoiden resonoivan toisissaan. He saivat soittaa musiikkia, josta pitävät.

Kertoivat mitä musiikkia kuuntelivat työskennellessään. En muista nimeltä muuta kuin Laurie Andersonin Big Science- älppäriltä se biisi jossa sanotaan että ”This is your captain, we’re all going down”. Jos yritän löytää vain sen yhden biisin, joudun kuuntelemaan koko älppärin. En löydä sitä yhtä minkään nimen perusteella. Ilmeisesti lentokone syöksyy alas. Biisin nimiä ei sanota.

Tuon soittaminen kyllä herätti. Muistan hyvin mistä ostin sen levyn: Firenzestä. Päästiin Grassinan residenssiin päivä sen jälkeen kun Firenzessä olisi ollut Laurie Andersonin konsertti. Nyt siis kuuntelen älppäriä. Paitsi että en näytä saavan sitä paitsi YouTubesta. No, minulla on se jossain. Kuulostaa siltä, että biisit liudentuvat toisiinsa, eikä kyseessä ole vain tiukasti rajattuja biisejä. Kuuntelen juuri osaa jota *ei* ollut sillä älppärillä.

Joka tapauksessa taiteilijatapaamisen tanssitaiteilija pyysi Big Science-levyä. Ja siinä on kapteeni kertomassa, että tullaan alas. Me kaikki.  Sinänsä tarina sopii hyvin tähän, koska maailma on uhkaavassa tilanteessa.

Tässä YouTubesta löytämässäni on paljon elektronista musiikkia (niin kuin alkuperäisessäkin), mutta myös jousiorkesteri. Tuntuu siltä että tämän kuuntelemisessa menisi päivä jos toinenkin. Sopii tähän aikaan ja mielentilaan.

Lisäksi: Raekallio kertoo mitä teki Big Science -musiikin kanssa:  hän ei kertonut miten pitää tehdä vaan antoi tanssijoiden tuottaa liikettä. Tahtoi antaa vain musiikin johdatella, koska tanssijat ovat tottuneet tuottamaan liikettä musiikkiin. Ehkä koreografialle ei ollut hirveästi tarvetta, kun koreografia on muuttunut yhteiseksi tekemiseksi? Mutta en siis nyt tiedä mikä esitys Big Science-levystä on ollut tuossa radioesityksessä. Mutta se ei ahdista, päinvastoin.

Netissä on selitys: orkesterit olivat tilanneet Laurie Andersonilta esityksiä, mutta Anderson ei ole tiennyt miten merkitään musiikkia. Tässä on Oaklandin sinfoniaorkesteri soittamassa ja mukana on osia ”Big Science”-  ja ”Land of the Brave” -levyistä. YouTubessa moni kertoi kommenteissa, että ei ollut tiennyt mitä kaikkea Anderson on tehnyt. Kiinnostavaa. Nyt on etsittävä minkälaista musiikkia Laurie Anderson tekee tällä hetkellä. Huonot korvani virkistyivät.

Aivoissa on onneksi monia kerroksia. Samaa fiilistä tässä oli kun muutama päivä sitten kuuntelin  Tampere Biennalen konserttia, jossa oli erilaista uutta musiikkia. Muistaakseni useimmat suomalaisten säveltäjien tuotantoa. Ylen sivustot ovat hyviä ihmiselle jolta on viety radio: voi kuunnella kokonaisia konsertteja.

Ei tämä Anderson ollut mitenkään huono. Nähtävästi joku on pitänyt tallenteista huolta, koska esitykset ovat olleet 1978-80. Moderni musiikki on sillä tavalla hankalaa, että voi olla vaikea määritellä kuulemaansa. Voi sanoa jollekulle että mene kuuntelemaan se Oaklandin orkesterin teos noista Andersonin älppäreistä, mutta jos tuttu kysyy että miksi?

Maailma on mennyt sellaiseksi, että kukin oman tietokoneensa kanssa kokee sitä tai tätä, mutta yhteisiä kokemuksia ei tule. Edes samassa fyysisessä tilassa.

Nämä ovat vain vahinkoja, ohjelmat ja musiikit. Onneksi antavat yllätyksiä. Ulkona paistaa aurinko ja minä keksin tekosyitä itselleni, että ei tarvitse ryhtyä esimerkiksi siivoamiseen.

Ei ole kiire. Lukemisia riittää. Herään aamuisin pää kipeänä, koska posliinikukka alkoi kukkia. Se riehaantuu aina valon tullessa. Mutta on se kaunis tuoksu ja päänsärky aivan kuin rangaistus siitä. Lenni-kissa lähestyi sitä kukkapöytää nenä väristen. Ehkä se ei ole tavannut raskasta tuoksua ennen elämässään, jota se on nyt elänyt seitsemisen vuotta.

Lenni on välillä hyvin levoton. Se on saattanut kulkea ulkona, koska sillä on lihakset kunnossa, sillä on pitkät jalat ja se on kaikin puolin täydellinen. Se tulee ovelle kun ihmiset tulevat kotiin. Alkaa luottaa vähitellen.

Talvi-iltana kotona

Nyt kuunteluvuorossa on Laurie Anderson. Home of the Brave. Tämä on kasetti, jolle olin äänittänyt sen älppärin. Jännää että nämä jaksavat toimia, magneettiraidat eivät ole menneet. Kummallista että tämä peruskone, 30 vuotta vanhat stereot toimivat edelleen. Levy kuuluu lujaa, volyymiä ei tarvitse kääntää ylöspäin. Toivottavasti seinän takana ei ole ketään joka ei sairauden tai työn vuoksi jaksa kuunnella rytmiä, joka ei ole aivan synkoopissa.

En muista kuulleeni levyn joka äännähdystä näin hyvin ennen. Kuulo toimii. Tästä tulee mieleeni jatko-osa Wim Wendersin leffasta, jossa oli enkeleitä Berliinin yllä, vaikka siinä niitä oli myös kaduilla ja puistoissa ja jokilaivassakin. Siinä oli sirkuslaisia, jotka olivat ennen olleet enkeleitä. Kun ne olivat ihmisiä välillä, niin maailma oli värillinen. Enkelielämä oli jostain syystä mustavalkoista. Siinä oli hieno musiikki, mukana oli Lou Reed. 

Tämän levyn nimi on osuva: home of the brave, että kuka siellä olisi vielä urhea?  Mutta muistan kyllä, että olivat. Se on niin iso maa, että ihmisten on oltava kestäviä Katsoin pari päivää sitten Noam Chomskyn dokkarin, jossa hän kertoi että tavallinen kansalainen Amerikassa tietää ettei hänellä ole valtaa ja se näkyy hänestä. Silloin pitää olla urhea ja kestää, jos kerran olosuhteille ei mahda mitään. Siinä kohden dokkaria näytettiin ihmisiä kulkemassa koko jalkakäytävän leveydeltä jossain suurkaupungissa. Amerikka tarkoittaa tässä Yhdysvaltoja. 

En ole varma siitä näkyykö suomalaisissa vallanalaisuus ja pystynkö sanomaan tai tietämään näistä yhtä paljon kuin jenkeistä. Ainakaan nämä eivät puhu yhtä paljon ja yhtä kovalla äänellä kuin jenkit. Kyllä minä olen paljon suomalaisia tuntenut, mutta he osaavat jotenkin sulautua maisemaan ja taustaansa, eivätkä päivittäin näkemäni puhu kovin paljon. Ehkä täällä ei ole syytä sanoa paljon. Useimmat eivät sitä paitsi näytä kovin kärsiviltä. 

En muista nähneeni tässä kaupungissa ihmisiä nukkumassa porttikäytävissä tai puiston penkeillä. Täällä porttikäytävät ovat visusti kiinni. Penkeiltä korjaa poliisi pois. Vai korjaako? En kyllä tunne täältä yhtään asunnotonta. Kyllä varmaan heitäkin on. Chomskyn leffassa näytettiin vanhaa ja sairaan näköistä mustaa miestä heräämässä puiston penkiltä.

En tiedä esimerkiksi ovatko ihmiset täällä yhtä voimakkaasti mukana kuin ne siellä. Juuri oli Helsingin Senaatintorilla tuhansia ihmisiä vastustamassa hallituksen työttömille määräämää aktiivimallia. On kansa täälläkin jakautunut. Ehkä ei ole ihmisyhteisöä joka ei ole jakautunut? Perheitä ja heimoja?

Löysin viimein kirjan jota olin etsinyt vähän väliä, oikeastaan siitä asti, kun ruvettiin puhumaan vastakkainasettelusta tai kahtiajakautumisesta tai populismista ja sellaisesta jota on arveltu joksikin aivan uudenlaiseksi olemiseksi ja elämiseksi. Olen lukenut tämän viimeksi abivuotenani syksyllä 1964:

Syntymästä saakka uutta ihmistä ympäröi nyt maailma, joka ei aseta hänelle rajoituksia, ei kiellä eikä estä häntä mistään, vaan päinvastoin kiihottaa hänen halujaan, joilla käytännöllisesti katsoen on kasvutilaa miltei rajattomiin. Sillä tähän kuuluu myös se mainitsemisen arvoinen seikka, että 19.vuosisadan ja sarastavan 20. vuosisadan maailma, joka kieltämättä on varsin avara ja täydellinen, kaiken lisäksi istuttaa asukkaisiinsa lujan vakaumuksen, että se huomenna on vielä täydellisempi ja avarampi - ikäänkuin se tuntisi välittömästi omaavansa ehtymättömiä kasvuvoimia. On kyllä jo havaittavissa merkkejä siitä, ettei tämä usko ole säilynyt aivan rikkumattomana, mutta siitä huolimatta miltei jokainen tänäkin päivänä on vakuuttunut vaikkapa siitä, että viiden vuoden kuluttua autot ovat vielä mukavampia ja halvempia kuin nyt.

( Jose Ortega y Gasset: Massojen kapina)

En ole varma siitä, mihin kirjoittajanlajiin Ortega-y Gasset kuuluu, mutta hän tuntuu aika sujuvasti liikkuvan aikakaudessa joka on muuttumassa toiseksi. Tässä on kaikki se, mikä tälläkin hetkellä ihmiskuntaa vaivaa. En tiedä onko nyt niin että ihmiset eivät ikinä lopeta haluamistaan, milloin sitä ja milloin tätä.  Kirjan julkaisemisesta on kyllä jo kauan, näkyy olevan espanjaksi 1930, monta vuotta ennen francolaisia ja sisällissotaa. Hän itse tahtoo käyttää ajattelijanlaadustaan nimitystä ratiovitalismi, eli vitaalista rationalismia vai rationaalista vitalismia?  Häntä on luettu ja opiskeltu.

Nyt kun olen lukenut kirjaa uudestaan, olen taipuvainen kutsumaan kirjaa pamfletiksi. Vaikuttaa siltä että haluamisen aiheet eivät ole juuri muuttuneet. Ehkä tiedemiehet eivät ole ilmastosta vielä ymmärtäneet hiilidioksiinin ja metaanin merkitystä? Siis mikäli nyt ajatelleen länsimaiden säilymistä elossa ja hengissä ja varsinkin ajattelua. Sitä paitsi ei ole nyt kysymys vain väsyneestä lännestä vaan ihmiskunnasta. Ehkä siitä ei todella ole käsitetty vuonna 1930. Ihmisen syyllisyys on tietysti ikuinen, mikäli edelleen ajatellaan että se lajityyppi on itsestään ja ympäristöstään tietoinen.

Nyt kuuntelen Andersonin latino-biisiä ja mietin mitä ne sanoisivat jos kuulisivat tämän musiikin, siis latinot? Rytmi on kerta kaikkiaan hieno. Joku on sanonut että rummut ja basso ovat saaneet rytminsä sydämen sykkeen variaatioista. Se lyö kaikilla vähän eri aikaan, erilaisessa rytmissä. Tässä on se biisi jonka nimi on Listen to your heart beat! Se on hyvä nimi, sillä on kuunneltava niin kauan kuin ollaan hengissä. Jos ei ole oma sydän niin sitten vaikka Laurie Andersonin ja Lou Reedin, kai heidänkin sydämensä ovat olleet eritahtisia. En muista milloin tämä albumi on tehty, mutta joskus ehkä 80-90-luvun vaihteessa. Laurie Anderson oli Firenzessä joka tapauksessa heinäkuussa 1986, samoin kuin me ja muu Casa Finlandesan väki siellä lähellä maalla. Oli kuuma. Ei ehditty siihen konserttiin. 

Olivatko nuo kaksi muusikkoa löytäneet toisensa jo silloin? Juurihan Reed kuoli. Olisi heille suonut pitemmän ajan yhdessä. Tässä vielä lisänä mitä Laurie Andersonille kuuluu nyt. Nyt kun kuuntelen tuota levyä pitkästä aikaa, muistan hirveän hyvin, että juuri latino-musiikin tahdissa opettelin tanssimaan siellä koulutoverini lapsuuskodin ullakolla. Meitä oli kaksi, kolme tyttöä. Kun tajusin että Anderson käyttää latino-rytmiä, tuli hyvä olo. Hyvä olo myös sen takia, että toivon amerikkalaisten latinoiden voivan jäädä asumaan sinne missä ovat asuneet aina. Kaikenlaiset ihmiset lisäävät yhteistä kulttuuria.  Ei sen kulttuurin tarvitse olla entistä mahtavampia autoja, niin kuin Ortega y Gasset ajattelee. 

Mutta onhan tästä jo puhuttu. Tuskin tässä maassa sen paremmin kuin Amerikassa tai Espanjassakaan on ihmisiä, jotka eivät tietäisi missä pisteessä ollaan. Miksi meidän pitää edelleen pelätä sitä tuomiokellon tikitystä? Voitaisiin oppia olemaan ihmisiksi, siinä olisi aivan tarpeeksi työtä. 

Tuuli ulvoo

Kevät yritti tulla, mutta sitten tulivat pakkaset uudestaan. Ei niitä tänä vuonna ole juuri riittänyt päiväsaikaan, ehkä parin viikon ajaksi, mutta nyt pihan Terijoen salavat ehtivät muuttua latvoistaan keltaisiksi, mutta muutosta vihreäksi ei ehtinyt tapahtua. Harakat mellastavat puissa ja keräävät kuivuneita oksia. En tiedä missä mahtavat pesiä.

Luen kaikkialle pesiytyneitä kirja-kasoja. Jostain syystä en ole tullut tutustuneeksi Shelley'iin aiemmin, mutta nyt on tullut hänen aikansa. Olen ehkä enemmän tuttu hänen vihkimättömän vaimonsa Maryn, Frankensteinin luojan, kanssa kuin itse tuon perheen pään, mutta en rupea miettimään sitä liittoa tai sen päähenkilöä edes. Voi liitto vaikuttaa kirjoittamiseen, mutta en kykene sanomaan mihin suuntaan. Sen verran uskallan ehkä sanoa että vaimo oli selvästi proosan puolella, mies taas runouden. Mies-Shelley on ollut jonkunlainen anarkisti myös, mutta teksteistä ei ole vielä selvinnyt että minkälainen.

Aika on ollut hyvin erilainen. Tätä runoa lukiessani näen vain silmissäni Toskanan vihreät oliivi- ja viinimäet, pariskunta oli ollut Italiassa yhdessä. Ihmiset rakastuivat ja muuttivat yhteen varmasti aika samoista syistä kuin nykyäänkin, mutta tuskin sitä elämää voi tähän verrata, kuin aivan perusasioissa. En tiedä minä päivänä runoilija Shelley syntyi tai kuoli, joten en voi edes sanoa että ehti korkeaan 30 vuoden ikään.

Mutta tässä on runoilija Shelleyn runomuotoinen valitus:

Percy Bysshe Shelley (1792-1822)

A Lament

I

O WORLD! O life! O time!

On those last steps I climb,

Trembling at that where I had stood before;

When will return the glory of your prime?

No more – Oh, never more!

II

Out of the day and night

A joy has taken flight;

Fresh spring, and summer, and winter hoar,

Move my faint heart with grief, but with delight

No more – Oh, never more!

(1821, julkaistu 1824)

On ollut hankaluuksia opetella olemaan taas pitkästä aikaa, vetää itsensä pystyyn ja kävellä. Tajusin olemassaoloa miettiessäni taas yhden asian. Kun Laurie Anderson kysyy yhdessä laulurunossaan että What's behind that curtain?, se ei ollutkaan mikään äkillinen päähänpälkähdys, vaan sitaatti jostain judeokristillisestä tekstistä, ilmeisesti niitä juttuja temppelin sisäosista, joihin tavallinen seurakuntalainen ei astu. Mitä on verhon takana?

Olisin vastannut että ei mitään. Nyt kun käsitin yhteyden, niin on ehkä mahdollista, että sieltä tulee joku suitsutusastian kanssa ja alkaa samantien messuta. Tai sitten verhon takaa tulee temppelin vartija, jonka tehtävänä on pitää asiaankuulumattomat ihmiset ulkopuolella.

Olen ollut alamaissa niin kuin Shelley: ilo otti ja katosi. Luin hänen elämänkertaansa. Hän kuoli jo vuosi tuon runon kirjoittamisesta. Tuli Englannista laivalla Italian Pisaan, laiva joutui myrskyyn ja upposi Pisan ulkopuolella. Vaimo oli arvannut että kaikki ei ollut hyvin ja meni Pisaan vastaan ja löysi rantaan huuhtoutuneen ruumiin. Nyt kuolema haaksirikossa on tavallista Välimerellä. Rantaan huuhtoutuneet eivät ole enää varhaisia turisteja vaan pakolaisia, jota joutuvat pakenemaan esimerkiksi kuivuutta. Sota kulkee nälän kintereillä, mutta nälkää voi olla myös ilman sotaa. Useimmiten ne tulevat yhtä aikaa niin kuin olisivat luonnonvoima.

Minä en valita runoillen vaan ulvon ja huudan ja karjun. Siitä on lyhytaikaisesti enemmän hyötyä kuin voisi olettaa olevan runoilusta. En ole Shelley, mutta olen samaa mieltä siitä, että vuodenaikojen vaihtuminen aiheuttaa hauraassa sydämessä ahdistusta ja myös selvää iloa. Sitä tämä on. Aurinko on tullut taas.

Kun olin kesällä pari viikkoa mökillä, hakkasin halkoja saadakseni lihakset lämpimiksi ja toin sisälle polttopuuta takkaa varten. Samasta työstä on parempi lämmetä kaksi kertaa. En lämpiä siitä, että painan nappia. Mutta sitten taas jos painelen näppäimistöä, saattaa ajoittain tulla päähän kihelmöivä tunne ja joskus päänahka alkaa tuntua lämpimältä kun aivot tekevät työtä.

Kun olin keskikoulussa, kerrottiin tarinaa moottoripyöräilijästä, joka ei käyttänyt lakkia ja aivot jäätyivät kun hän meni saunan jälkeen ajamaan kovaan pakkaseen. Vasta aivan äskettäin olen kuullut että se oli urbaani huhu. Tai sitten maalaishuhu. Huhu perustuu siihen, että aivot ovat energinen ruumiinosa ja niin pitää ollakin että saa ajatuksia keitetyksi kokoon. Mutta väitetään ettei ihminen ei kuitenkaan kuole pään paleltumiseen. Tai ainakaan heti, en kyllä usko että 40 asteen pakkasessa kenenkään pää paleltumatta selviää. Sydän on aika voimakas ja suuri lihas ja se kykenee pumppaamaan verta joka tulee aivoihin ja jäähtyy sitten kallosta pakkasilmaan. Mutta päässä on ulkonemia niin kuin nenä ja korvat, jäähtymistä ehkä pitää vielä miettiä. Nenä muuttuu valkoiseksi kun se paleltuu. Sitten se varmaan putoaa pois. Ei ole hauska ajatus että meillä on pieniä koululaisia joilta on nenä pudonnut pois.

Hankin itselleni onnistumisen elämyksiä. Toissapäivänä kävelin kirjastoon. Sattui päiväksi normaali kevätpäivä: tuuli hyytävästi pohjoisesta, aurinko paistoi silmät että olisivat kohta paistuneet läpi. Lapset ja nuoret olivat ajatelleet että auringon myötä on sitten aina lämmin. Olivat jättäneet myssynsä ja huivinsa kotiin, kulkivat paljain päin.

En ole aivan oppinut ymmärtämään miksi pää on paljastettava. Ehkä lapsilla ja nuorilla ei ole enää korvatulehduksia. Minulla oli niitä sitten varmaan heidänkin edestään. Kuulin kyllä tuulen ulvovan, se osui villamyssy läpi kuulokojeeseen ja ulvahdukset saivat korvat soimaan vaikka ehdin kääriä myssyä auki.

Jos koululla on koululääkäri, hän toivottavasti ei ole sanonut että kuulo säilyy vaikka päätä palelee. Ei kuulo niin yksinkertaisesti toimi.

Joku muusikko sanoi juuri radiossa, että hänen soittamansa musiikki on rauhoittavaa: maailmassa on kaikki hyvin. On hienoa että on olemassa erilaisia maailmoja, joihin voi pudottautua vähäksi aikaa. Maailma on aivan tarpeeksi liikkeessä huolestuttaviin suuntiin vähän kaikkialla. Myssyn voi panna päähänsä kylmän tullen, mutta entäs jos kesä ei enää tule, kun öljyn poraus jatkuu ja hiiltäkin pitää polttaa, kun ei muuhunkaan ole varaa? Tänään on nyt mietintämyssy. Se muistuttaa vähän sitä lakkia, joka on paavilla päässään, pannunmyssy.

Pitää pysäyttää joku lapsi ja antaa hänelle ensi talvea varten myssy. Jos se myssy sopisi vaikka hänen pikkusiskolleen tai -veljelleen, ellei hän itse kehtaa sitä käyttää.