Keiku, kevät!

Tiesin mistä etsiä joutsenia. Kun pääsin lähemmäksi, tajusin että ongelmia tulee. Vesi on korkealla. Pariskunta ei pääsisi vielä pesimään. Siellä ne makasivat siinä lahden keskellä jään päällä. Saari oli jään peitossa.

Kameran vähän pitemmällä putkella näkyi, että joutsenten päät olivat siipien suojassa. Ehkä ne nukkuivat matkaväsymystään pois. Sen olen kuullut että merikotkat ovat pesimispuuhissa, mutta en usko että ne joutsenten kimppuun uskaltaisivat. Tuskin niiden tarvitseekaan. Kuulin ohikulkevien vähän isompien poikien sanovan että hauet olivat jo puroissa ja rannoilla. Tuskin merikotkat niiden poikienkaan kimppuun kävisivät. Toisella pojalla oli ongenvapa sojottamassa repusta.

Yksi ystävä ilmaisi asian niin että ellei ole viherrystä ei ole piperrystä. Lokkeja ja niitä poikia lukuun ottamatta kaikki olivat hiljaa. Kevään ääniä ei muita vielä ollut.

Kun yritin ensimmäistä kuvaa, niin etsin meni mustaksi. Joku ajoi pyörällä editseni. Mutta tuuli puhalsi aikaa kovaa ja kylmästi, se peitti pyörän äänen.  Tutkiskelin sitä kuvaa sitten. Ainakin takin kangas näytti aivan uudelta. Joko nuorimies – kangas ei näyttänyt jotenkin naisen/tytön takkikankaalta – oli saanut takkirahat vanhemmiltaan lupauksin että toisi pari haukea, tai sitten ei. En tiedä minkälaisia sopimuksia vanhemmilla ja lapsilla on nykyään. Ei minulla ollut minkäänlaisia sopimuksia omien vanhempieni kanssa. Piti tehdä niin kuin ne sanoivat, mutta kyllä ne sitten häipyivät aika nopeasti manan majoille.

Näin telkkiä vähän aikaa sitten jossain luonto-ohjelmassa. Niitä kutsuttiin hyviksi sukeltajiksi. Yksi telkkä siinä ohikulkiessani sanoi jotain. Katsoin sitä ja kysyin että voisitko toistaa. Se ei toistanut vaan sukelsi. Siinä oli jään reuna aivan lähellä. Telkällä näytti olevan melkein punaiset silmät. Ehkä niillä näkee jään reunan eikä tule päähän kuhmuja. Katsoin jään värejä, siinä olivat kaikki mahdolliset valkoisen variaatiot, mutta ehkä niitä ei voisi kutsua enää valkoisiksi. Lähellä joutsenia oli melkein mustaa jäätä.

Olisi kova homma oppia keskustelemaan lintujen kanssa. Olin parikymmentä vuotta sitten yhtenä talvena rantatalossa, jonka läheltä alkoi kanava. Siinä oli ollut ennen koski. Vesi liikkui koko ajan, se piti jäitä poissa, mutta oikein kylminä öinä jää lähti leviämään ja kinnasi vasten rantaa, siltä se kuulosti. Jollakin isolla oliolla oli liian pieni pusero päällä ja se yritti kiskoa sitä alaspäin. Menin kuuntelemaan outoja ääniä ja kuulin puhetta. En sytyttänyt pihavaloa, etten säikyttäisi salametsästäjiä. Halusin yllättää ne, todistaa olevani neuvokas ihminen.

Joutsenet olivat siinä ohuen jään reunassa ja puhua pulputtivat. Kauempaa tieltä tuli valosaastetta ja tiesin että ne näkivät minut. Mutta eivät lähteneet minnekään. Kun olin jo lähtenyt pois, joku kertoi puhelimessa että juuri oli tullut palokunta ja rupesi irrottamaan joutsenta joka ei päässyt jäästä enää irti. Kerroin että niillä oli joku filosofiakerho käynnissä siinä rannassa.

Tuuli puhalsi aurinkolasit pois päästä. Telkän viereen ui sinisorsa. Ehkä sitä kutsutaan nykyään heinäsorsaksi tai jotain, tämä on siis se uros, jolla on turkoosi kaula ja oranssit räpylät. Tai ruskeat ainakin. Naaras on mudan värinen, mutta keskellä kesää ne ovat samanruskeita, kuin suosta nousseita. Kesällä ei pääse niiden lähelle, kun joka puolella on joko lapsia tai vanhoja tätejä jotka heittelevät linnuille sapuskaa. Nyt katsoin läheltä pohjaa, siellä oli jo jotain vihreää, ellei se ollut levää. Pajunkissat olivat valkoisina siinä polun reunalla. 

Kuluu vielä ikuisuuksia ennen kuin ne puhkeavat kukiksi. Aurinkoisella pihalla takaisin tullessa lensi kimalainen. Mistä se löytäisi ruokaa, hölmöä että eläimillä (niin kuin esimerkiksi ihmisillä) on kova kiire ulos kun aurinko ilmestyy. Kaikki unohtavat että meidän ja pohjoisen välissä ei ole kuin muutamia vaaroja. Tuntureista ei ole suojaksi tässä maassa. Mutta puheenaiheena lehdissä oli viikko pari sitten susilaumojen ilmestyminen lähelle lasten kouluteitä. Muistin yhden tutkijan jossain Labradorissa valkoisten susien keskellä. Hän oli ajatellut että on susien kaveri. Hänestä oli jäänyt vain repaleinen teltta ja radiopuhelin joka oli ollut auki.

Ajattelin ihmistä, tätä lajia siis. Viime vuonna löydettiin Marokosta homo sapiensin fossiili. Se on (radiohiili?)ajoitettu runsaat 300 000 vuotta vanhaksi. Ei olla oikein tajuttu kuinka vanha tämä laji jo on. Mutta joutsenet ja telkät ovat dinosaurusten jälkeläisiä ja paljon vanhempia.

Lesbos-saarelle on pakkautunut pakolaisia, se on Kreikan saari vastapäätä Turkkia. Radiossa sanottiin että Sudanin joku osa on taas levoton. Alamaisista jotkut olivat olleet sitä mieltä että päällikön tai kuninkaan pitäisi lähteä hyvän sään aikana. Kuningas hermostui siitä ja alkoi armeijallaan ammuskella kapinallisia. Sitten jonkun ajan kuluessa kapinallisilla on kunkku ja asiat menevät taas päinvastoin. Rauha meidän aikanamme.

Olen katsellut lintuja nettikamerassa. Niillä on myös tappeluja toistensa kanssa, mutta näyttävät lähinnä vain taistelevan muiden kosijoiden kanssa. Sitten joku pari rauhaantuu ja rupeaa pesimään. Seuraavaksi myrsky uhkaa katkaista pesäpuun ja saa pelätä ja jännittää sitä. 

Olisi nyt kuitenkin syytä EU:n ryhdistäytyä ja miettiä mikä on unionin pakolaispolitiikka. Nyt on annettu maiden rakentaa muureja ja kietoa ne piikkilangoin ettei kukaan pääse kiipeämään yli. Minulla on sellainen muistikuva historiasta, että Pohjois-Afrikka on ollut näiden Välimeren maiden eteläisiä provinsseja. Ne eivät ole toipuneet niistä ajoista vieläkään. Kun jo muinaiset roomalaiset hävittivät Kartagon. Sitä ennen foinikialaiset hakkasivat pois Libanonin seetrit. Eroosio alkoi. Sitten se levisi ja Saharan hiekka tuli tuulten mukana etelästä.

En muista kenen kirja oli Niin kauas kuin yötä riittää. Céline? Se pitäisi kuulua jokaisen ihmisen lukemistoon. Tai sitten voi ottaa kirjahyllystä Joseph Conradin Pimeyden sydän. Siinä kerrotaan Belgian Kongon kansanmurhista. Eivät ole kongolaisetkaan toipuneet. Belgialaisilla ei ole hengenhätää ainakaan nyt.

Mutta ovatko joutsenet kunnossa, jos vain lepäävät nyt?

Keskustelua Stanislavskin kanssa

Olen nyt ajatellut tuota näyttelijöiden, tanssijoiden ja opiskelijoiden höykyttämistä, jota on ilmeisesti ollut vähän kaikkialla jo vuosia. Voisi kyllä hyvin olla että on ollut vuosikymmeniä, en tiedä. Naisiakin on höykytetty, on peloteltu, ahdisteltu, uhattu raiskauksella ja muuta väkivaltaista. Moni on puhunut semmoista. 

Nyt joku elokuvaohjaaja sanoo vain halunneensa tehdä autenttisia kohtauksia. Tuli mieleen saman tien se, että eivät ohjaajat anna myöskään näyttelijöiden puhua kunnolla, vaan sillä lailla autenttisesti. Siitä ei saa selvää, autenttisesta. Eivät huomaa, että ei olekaan harrastajia kameran edessä, vaan näyttelijöitä, siis kunnolla puhumisen vuoksi. Voi puhua kunnollisesti ja olla nielemättä sanoja. Näyttelijät osaavat sen. Osaavat kuiskata niin että viimeisellä penkkirivillä istujat kuulevat. Kysymys on näyttelijän työn perusjutuista. Voi olla todella että elokuvaohjaajat eivät ole käsittäneet mitä on näyttelijäntyö, vaan yrittävät jotain omaa oikotietä autenttisuuteen.

Olen seurannut aivan viime vuosiin asti teatteria, joka nyt alkaa mennä kuulumattomiin, sananmukaisesti. Osaan lukea aika hyvin teatterin eri osien työtä, miten on valaistus, entä lavastus ja puvut. Käsiohjelma kertoo kuka on kuka, roolituksen, dramaturgian, mahdollisen musiikin ja muut. Kertoo yleensä hyvin ja kiinnostavasti. Teatteri ei ehkä ole menettänyt yleisöä siinä määrin kuin muut taiteet ovat. Joku tai jokin on ruvennut kilpailemaan yleisön suosiosta. Mutta se on toinen juttu.

Nyt sitten radiotoimittaja oli tajunnut että ehkä jossain ei ole ihan oikeasti käsitetty mitä on näytteleminen. Loistoidea oli sitten kutsua pari vanhempaa naisnäyttelijää puhumaan siitä miten tunnemuistia käytetään. Se kuulosti niin naivilta, että pysähdyin kuuntelemaan, en muista sanottiinko edes sitä sanaa, tunnemuisti, mutta muistin millaista oli ollut näyttämötyön tunneilla. Jostain perusteellisesta väärinymmärryksestä ehkä oli kyse, koska jokaisella meistä on tunnemuisti. Eihän tunnemuistissa tietenkään ole kysymys esimerkiksi jonkinlaisesta brechtiläisestä itsensä vieressä seisomisesta. Saksalainen Bertolt Brecht oli sitä mieltä, että saa olla oikeata järjen käyttöä ja ajattelua näyttämölläkin. Että osaa himmata itseään ja olla himmaamatta ja pystyy oikeasti lukemaan vastanäyttelijöitä. Kysymys on tietenkin aina dialogista. Näyttämöllä on harvoin vain yksi ihminen tai edes kaksi, yleensä niitä menee ja tulee ja on kaatamaisillaan lavasteet kulkiessaan. Sen takia on oltava skarppina ja oltava hätäilemättä että missähän mun tunnemuistini tänään haahuilee.

Tuo oli vähän niin kuin pähkinänkuoressa jonkin esityksen anatomiaa. Kuviteltu tapaus, ei muuta. Mutta toin tuohon Brechtin, joka oli eräänlainen tienhaara näyttelijäntyön ymmärtämiseen joskus 1950-60-luvulla. Eivät näyttelijät hylänneet tunnemuistiaan, mutta skarppasivat ehkä aivojensa monipuolisemmassa käytössä. Se on haaste missä tahansa ammatissa. Taustalla oli edelleen Stanislavskin 1900-luvun alussa Moskovan Taiteellisessa teatterissa kehittämä näyttelijäkoulutus. 

Se radio-ohjelma oli vähän hassu ja naivinpuoleinen. Sitä vielä säesti suoraan mikkiin joku kolmesta naisesta joka sanoi hoon päältä että jhooh, kun näyttelijä oli kuvailemassa rentoutustuokiota, joka oli kamalan ihana. On kerta kaikkiaan rikosluontoista päästää näyttelijöitä irti omassa asiassaan. Ei siitä tule selvää.  Sen lisäksi näyttelijät osaavat olla niin pahuksen mukavia, että sitäkään ei kestä keskellä arkipäivää.

Paljon mieluummin olisivat toimittajat mikkien ja kameroiden kanssa ja tekisivät sitten lopullisen jutun leikkauspöydässä, ohjaisivat leikkaamalla. En tiedä oliko kyseessä suora lähetys, mutta olisi rönsyjä pitänyt leikata pois. Näyttelijät ovat ammatti-ihmisiä ja tekevät työtään silloin kun tekevät. Olen kuullut tuollaisia tunnejuttuja tuntikausia jo lapsena ja nuorena, niitä kuuli lapsuudenkodissa, näyttelijöitä. Eivät tuntuneet aivan aikuisilta eivätkä kyllä täyspäisiltäkään. Olivat vanhempieni ystäviä. Katsoin vanhempiani aika lailla vinosti juuri sen takia ja pitkään. Sanotaan että näytä minulle ystäväsi, niin kerron millainen sinä olet.

Ajattelin että ehkä ne näyttelijät kuuluivat nyt vain johonkin aikakauteen ja ovat nyt aivan väärässä ajassa. Näyttelijät eivät ole juuri muuttuneet. Mutta kun ei heidän tarvitse siitä pitää meteliä, enkä minäkään mitään pahaa meteliä kuullut, kunhan lapsena ihmettelin sitä äänen nousua ja laskua. Niitä oli miehiä ja naisia, osasivat puhua taukoamatta. Sitä paitsi olin jo 4-vuotiaana ollut Kansallisoopperan näyttelijöiden pukuhuoneessa sanomassa päivää koppakuoriais-sedälle, joka pyyhki naamaltaan jotain mitä sanoi sminkiksi. Ei se ollut enää koppakuoriainen vaan äidin ja isän ystävä, joka halusi tietää tuleeko minusta isona pianisti. Silloin elettiin vuotta 1949, mutta muistan Tyrväisen sedän vieläkin.

Mutta ne toiset jutut ovat pahoja. En ollut tiennyt että näyttelemistä on voinut opettaa joku, joka on käyttänyt opiskelijoita hyväkseen, ahdistellut, uhannut ettei likka saa työtä ellei suostu. Sitä en ollut kuullut ennen. Että sellaista on ollut eikä varmaan vain viime vuosina. Minusta ne opettajat olivat yksinkertaisesti rikollisia, kiristäjiä. Ja nuoret tytöt, kenties pojatkin, oppivat tulevasta työstään sen, että siinä on kyse hengissäsäilymisestä. Ne opet eivät aikoneet kuolla.

Rupesin kuvittelemaan sitä, millaista on ollut näytellä bulevardikomediassa, kun joku kähmijä odottaa kulisseissa. Sitä on vaikea ymmärtää millään tasolla. Sillä kyllä näyttelemiseen kuuluu myös herkkyys. Ihmisistä tulee helposti kyynisiä, jos he joutuvat pelkäämään koko ajan. Kun on aina esillä, niin kaipa he joutuvat joskus vetämään överiksi. Jossain vaiheessa ketään ei enää naurata.

Aivan eri asia on puhua sitten siitä, mikä on miehen tai naisen rooli, siis sukupuolirooli. Se vaihtelee kulttuurien ja ikäkausien mukaan. Kulttuuriin kuuluu hyvin paljon, ei kysymys ole vain siitä kuka tiskaa astiat ja vie roskat ja kuka siivoaa ja kuka laittaa ruuan ja kuka korjaa rikkoontuneen ruohonleikkurin. Näyttelijöitä on ollut aina. Jos näyttelijälle jää rooli päälle siviiliin, hän ei kyllä ole kovin hyvä näyttelijä. Siihen roolista irtautumiseen kuuluvat sitten rentouttavat jooga-sessiot, niin olen käsittänyt. Eikä lenkillä käyminen ole yhtään huono asia.

Stanislavski käski teatterikoululaisensa kävelemään kaupungilla ja katselemaan tarkasti ihmisten tapaa kävellä. Että minkälaisiin luonteenpiirteisiin ne kävelytavat kuuluvat, vai voiko niitä yhdistää? Miksi tuo ihmisryhmä höpöttää noin innokkaasti ja mistä aiheesta? Stanislavski yllytti oppilaitaan olemaan aina vähän salapoliiseja, koska he joutuvat näyttämöllä käyttämään erilaisia tapoja puhua, katsoa toisiaan, eri tapoja solmia huivi ulosmennessä, eri tapoja nostaa hattuaan kun tapasi tuttavansa.

Vaikka siis meillä ei olisi enää huiveja eikä hattuja kaduilla, niin voi tulla teatterin ohjelmistoon Tšehovia, jolloin eleiden on kuitenkin oltava kohdallaan. Se näytelmäkirjailija teki ihmisistä kokonaisuuksia huiveja ja hattuja myöten, piti osata koskettaa hatunreunaa juuri oikealla tavalla. Kaikkien pitäisi lukea Stanislavskin näyttelijäntyö ja edes muutama Tšehovin novelli. Kyllä ne luettuaankin pystyy teatterissa käymään.

Ehkä sillä tavalla yhteistyö esimerkiksi teatterin ja elokuvan välillä onnistuisi. Näyttelijäntyössä todennäköisesti oppii aika paljon ihmisluonteesta, niistä osista sitä, mikä kaikille yhteistä ja mikä on lähellä omaa kulttuuripiiriä. Ei se sitä tarkoita, että mesotaan tunnemerissä ja hukutaan sinne. Rooleista pääsee kyllä eroon. Mutta pitää ensin oppia ottamaan kiinni ja päästämään irti. 

Seuraavaksi on katsottava, että kulisseissa ei ole roistoja eikä ahdistelijoita eikä kiristäjiä. Elokuvissa ja näyttämöillä kerrotaan ihmisten avulla tarinoita. Teatteri ja elokuvat samoin kuin muutkin taiteenlajit (oikeastaan useimmat) perustuvat mielikuvitukseen, siihen samaan jonka lapsikin osaa: ”tämä menis nyt tänne ja sanois että- - -”. Kuvittelu on kivaa ja se pitää sallia. Näyttelijöille kuuluu heittäytyminen ja yleisölle ajattelu ja viihtyminen. 

Joskus roolit saattavat myös vaihtua. Ihmiset haluavat leikkiä ja kuvitella kaikenlaista, meidän yksi nimemme on homo ludens. Jos kaikista rupeaisi vähitellen tulemaan parempia ihmisiä? Miten olisi?

Kuvat apostolinmiekasta ovat ajankohtaisia. Aurinko saa kasvin tahtomaan lisää tilaa, lisää valoa, lisää vettä. Tämä yksilö yritti ryömiä ruukustaan ylös, saatiin kiinni ja kannettiin yläkertaan. En muista nähneeni sitä tämän viimeisen 20 vuoden yhteiselon aikana noin vihreänä. Tällä on vieressään stereoiden kaiutin ja eilen soitin sille ja meille ihmisille Mozartia pitkään. Minusta se on eilisestä vihertynyt. En suosittele vetämään avokämmenellä tuota terävää sivua pitkin. Ei se ole suotta saanut nimeään.

Elokuvaillan jälkeen

Yritän lukea tiedeuutisia mistä ikinänsä niitä saankin käsiini. Ihmistutkimuksessa on päästy siihen asti, että ihmislajeja on ollut paljon. Lisäksi ne eivät suinkaan ole lineaarista historiaa. Ihmishistoria on enemmänkin ilmeisesti jonkinlainen hirveän iso pensaisto, eikä vain yksi yksittäinen puska. Ilmeisesti ainakin osa neandertalilaisista ja ehkä jotkut muutkin homo-suvun jäsenet ovat maalanneet kuvia luoliin. Tottakai Platonin luolavertauksella on ollut aivan oikea taustansa. Miksi minä en ole lukenut kreikkalaisista luolamaalauksista? Ehkä niitä ei ole vain vielä löydetty. Tai jos ne ovat ehtineet jo tuhoutua.

En minä säännöllisesti seuraa mitään erityistä tieteen osaa, luenpahan vain Tieteessä tapahtuu-julkaisua ja joskus Scientific Americania, riittävät kyllä, varsinkin kun kyse on usein luonnontieteistä tai matematiikasta. Mutta tärkeäkin juttu jää minulta lukematta, jos sitä ei ole kirjoitettu kunnon suomella. Tai englannilla.

Rupesin lukemaan Sofokleen Oidipus Kolonoksessa, näytelmää, jonka oli suomentanut Esa Kirkkopelto joidenkin teatteriystäviensä avulla, muistaakseni suomennosta tarvittiin Q-teatteriin. Olin lukenut esityksestä, joka oli joskus 1990-luvulla ja  Esa Kirkkopelto on hyvä kirjoittaja. Tarina on tietenkin kaikille tuttu. Tai ainakin sen pitäisi olla tuttu viimeistään sen jälkeen kun Freud selitti Oidipus-kompleksin, jonka henkilöitymä onneton kuningas Oidipus oli.

Ilmeisesti Aiskhyloksen kirjoittama Seitsemän vastaan Thebaa on ollut ensimmäinen ja siis joskus 490-luvulla eaa., Sofokles puhui Troijan sodan tästä vaiheesta vasta joskus 400-luvulla eaa.. Oidipus on näissä mukana, mutta niin ovat myös Theban ihmiset. Käsittääkseni Thebaa ei enää ole. Mutta sitä ei tiedetä, onko se tuhoutunut nimenomaan Troijan sodan kahinoissa.

Minulla on myös Aiskhyloksen Oresteia, mutta se ei ole kokonaisuudessaan tuossa kirjassa, koska suomennos on teatteriryhmä Raivoisien ruusujen tilaustyö. Kirjoittaja on Kirsti Simonsuuri, joka jälkisanoissaan toivoo saavansa julkaistuksi tekstin kokonaisuudessaan. Tässäkin on siis kyse teatterin tarpeesta, niin kuin Sofokles-suomennoksessa. Olen vasta aloittanut kirjan uudelleen lukemista, mutta rakastan kieltä. On onni saada lukea runoilijan suomennosta jostain noin kaukaa, yli 2000 vuoden takaa. Pitää olla ehdottomasti runoilija.

 Nyt on sitten sukellettava Robert Gravesin kreikkalaisiin myytteihin että saa jotain selvää noista Raivottarista ja muista, ne ovat kaukaisempaa jumal-kerrosta kuin nuo meidän historiankirjoissamme. Näytelmässä ei ole kysymys todellisuudesta, mutta mikä merkitys monipäiväisillä Kreikan kaupunkivaltioiden teatterifestivaaleilla on ollut 500-400 eaa? Jos näytelmät ovatkin olleet jonkinmoisia tiedonantoja sodan kulusta? Kyllä esimerkiksi Troijan raunioita on tutkittu myös Iliadin tarinoiden perusteella. Ja jotain on löydetty, pergamenttifragmentteja.

Minulla on käsikirjastossa kaksi hienoa kirjaa antiikista, paksuja ja perinpohjaisia. Ensimmäinen on Kirjallisuus antiikin maailmassa. (toim. Sari Kivistö, H.K. Riikonen, Erja Salmenkivi, Raija Sarasti-Wilenius, Teos 2007) ja  toinen Kulttuuri antiikin maailmassa (samat toimittajat ynnä Mika Kajava, Teos 2009)  Kun luin tuota kahden kirjan mittaista historiaa antiikista, muistan ennen kaikkea kirjoittajien (joita on paljon) vähän väliä toistavan, että mitään kulttuurista säilynyttä ei voi suoraan verrata nykyaikaan, ei edes sotajuttuja. 

Ja aivan ensimmäiseksi Sofokles kertoo tarinan tyttäristä, jotka ovat samalla saman kuningas Oidipuksen siskoja. Sama tarina oli siinä elokuvassa (Navalin perintö), jossa oli sota jossain päin köyhää 3. maailmaa. Aluksi siinä valtiossa (ainakin sitä kutsuttiin valtioksi ja siinä on kaupunkeja ja periferiaa) asuu erilaisia uskontoja tunnustavia ihmisiä ja sitten joku virkamies/puolueenjohtaja/vaikutusvaltaisen perheen jäsen keksii että usuttamalla ihmiset toistensa kimppuun saa itselleen rahaa, joka tuntuu olevan vallan kumppani. Ilmeisesti on olemassa jonkinlainen perussoturi-tarina. 

Siinä myytissä miehistä tulee olentoja, joista ei voi yhtään tietää mitä ne tekevät, mitä aikovat. Miehistä tulee berserkkejä, jotka eivät itsekään tiedä mitä tekevät. Sofokles tuntuu puhuvan sodista jonkinlaisena olemassaolon muotona. Näytelmien kuoro valittaa ihmisten onnettomuutta, mutta ei mahda mitään.

Kun Oidipuksen poika päättää napata sisarensa mukaansa saadakseen Oidipuksen tekemään mitä hän tahtoo, niin tulee ensimmäinen väkivaltainen kohtaus ja heti myös vihje siitä, että heidät raiskataan ja tapetaan, tytöt häviävät jäljettömiin joka tapauksessa. Nyt on käsittääkseni YK hyväksynyt yhdeksi sotarikokseksi raiskaukset. Vielä se tuskin tarkoittaa mitään käytännössä.

Täytyy katsoa esimerkiksi Syyriaa. Tuskin siitä mitään elävää ja toimivaa yhteiskuntaa tulee vuosikymmeniin jos koskaan. Ja Libanon vieressä oireilee taas. Koko ajatus sotimisesta, tässäkin tapauksessa kaiken hävittämisestä – siis Thebaa ei ole enää olemassa – on täyttä hulluutta. Mihin kohtaan ihmisen psykofyysista järjestelmää sota paikallistuu? Täytyy sen olla aika lailla perusihmisyyttä, koska se on tuolla yli 2000 vuotta vanhassa tekstissä. Samoin kaikissa uskonnoissa. Vallasta niissäkin puhutaan.

Järjettömyyttä sota on senkin takia, että uskotellaan sen kuninkaan tai diktaattorin elävän ikuisesti ja se valta säilyy. Mutta Oidipuksenkin pojat kävivät toistensa kimppuun lopulta. Oidipuksen lapsista jäi elämään vain kaksi tytärtä. Heillä ei ollut kovin paljon mitään merkitystä. Silti: kyllä kai tyttöjen pojat ottivat vallan lopulta? 

Toinen asia on tietysti, että Oidipus joutuu kulkemaan henkipattona sen takia, että hän meni naimisiin äitinsä kanssa ja surmasi isänsä. Niissä on kysymys kohtalosta. Ei ollut ihmisen vallassa se, miten käy. Oidipuksen poikakin menee heti uhraamaan jumalalle kun tulee lähelle Thebaa. Perusihmisyyttä on aggressiivisuus ja vallanhimo ja myös ihmisten kokema katkeruus ja suru. Suru taitaa olla yhteinen asia. 

Silti sodat eivät olleet niin tuhoavia antiikin aikaan kuin ne ovat nyt. Nyt noita vanhoja kreikkalaisia näytelmiä on luettava uudestaan. Ehkä sieltä löytyy joku selitys ihmislajin omituisuuksille. Ehkä tämä kulunut 2000 vuotta, kauemminkin, on lähtenyt jostain selvästä ja määritellystä asiasta. Olisi aika tyrmistyttävää jos Troijan sodan todella olisi aiheuttanut kaunis Helena. Nuori flikka oli peilaillut tarpeeksi ja oppinut nokeamaan kulmansa kohtalokkaiksi. Paha kyllä hän sattui olemaan Ledan ja Zeuksen tytär.

Ehkä sivistyksen merkitystä voitaisiin vaihteeksi korostaa, ennen kuin on myöhäistä. Mutta olen kyllä huolestunut. Eilen kävin elokuvateatterissa katsomassa venäläisen Zvjagintsevin  uuden elokuvan nimeltä Vailla rakkautta. Siinä lopussa kumisivat tykit jossain päin Donetskia (?) ja naiset huusivat TV-kameralle, että heidät tapetaan. Elokuvan tarina oli vuodelta 2012, Ukrainan sota taisi alkaa 2014, nyt on 2018 ja kuulemma sota jatkuu edelleen. Elokuva kertoo aivan tavallisista keskiluokkaisista perheistä, joissa ei toisistaan välitetä. Sellaisia perheitä on, joissa lapset ovat aikuisten elämän tiellä. Käykää katsomassa se leffa, jos vain mahdollista!