Euripides V

Turvananojat, suom. Liisa Kaski.
”Ensiesitys Ateenassa vuosien 424 ja 420 välillä, luultavimmin 423 eaa. Suomennos perustuu Christopher Collardin toimittamaan kreikankieliseen editioon. Sulkeissa olevat näyttämöohjeet ovat suomentajan tulkintoja, jotka pohjaavat alkutekstin antamiin vihjeisiin ja klassisen tragedian esityskonventioihin.”

Foinikian naisten ja Turvananojien tarina liittyy Theeban sotaan, jossa Theeban kuningas Oidipuksen pojat Polyneikes ja Eteokles taistelivat vallasta (ks.edellinen blogitekstini). Kumpikin kuoli ja myös heidän äitinsä Iokaste syöksyi miekkaan taistelun lopuksi. Sotajoukko tuli Polyneikeen ja Argoksen kuninkaan Adrastoksen kanssa valtaamaan Theebaa.

Nyt on jälkiselvittelyjen aika. Theeba ei suostu luovuttamaan kuolleita sotilaita Argokseen haudattavaksi.

Kuolleita kohtaan kaikki tunnistavat häpeällisen käytöksen. Kuolleita pitää kunnioittaa niin että haudataan oikein ja kotikaupungissa. Nyt ruumiit on jätetty taistelukentällä eläinten raadeltaviksi.  Ja ne ovat siellä Theebassa.

Kuningatar-äiti  Aithra on ateenalaiseen tapaan tullut Eleusiksen uhrilehtoon (Eleusiin lehdot ja niityt, joista puhuttiin historiankirjoissa!) uhraamaan Demeterille, jolta pyydetään hyvää vuodentuloa. Eleusis sijaitsee lähellä Ateenaa ja löytyy kartalta.

Näytelmässä on paljon henkilöitä. Näytelmän eräänlaisina näyttämöohjaajina toimivat airuet, mutta myös sanansaattaja (luulin että ne ovat yksi ja sama toimi tai tehtävä). Argoksessa kaatuneiden äidit ovat tulleet pyytämään apua, että saisivat kuolleet kotimaahan, kuoron muodostavat argoslaiset naiset ja sitten myös argoslaiset isänsä menettäneet pojat.

Mukana on Aithran poika Theseus, Ateenan kuningas.  Yhtenä henkilönä on myös Ateenan suojelusjumalatar Pallas Athene.

Paikka on Demeterin pyhäkköalueen edusta. Esitykset olivat Ateenan Dionysia-festivaaleilla, joka on Dionysos-jumalalle omistettu, mutta sitten kerrotaan Demeterin temppelin tapahtumista, näyttämöllä on näkyvissä Demeterille uhrauspaikka. Varmasti yleisö on miettinyt, miten Dionysos, Demeter ja Ateenan jumalatar Athene ovat sopineet yhteen ja samaan näytelmään. He kuitenkin merkitsevät eri asioita.

Temperamentista on tietysti kyse aina, sanotaan että se on syntymässä saatu, mutta on mietittävä miten ja millaisiin perheisiin he ovat syntyneet. Olympolaiset ovat jumalolentojen ylhäisöä ja silti tuntuvat oikeilta ihmisiltä. Ei heidän ominaisuuksistaan puutu raivoa tai yltiöpäisyyttä tai tyhmänylpeyttäkään, väitetään että Pallas Athene on viisas ja oikeamielinen. Mahtoiko olla?

Theebassa kaatui rohkea sotilas nimeltä Kapaneus, johon Zeus iski salamalla, kun hän oli kiipeämässä tikkailla Theeban muurin yli. Turvananojien yhtenä henkilönä on hänen leskensä Euadne. Näytelmässä on paljon henkilöitä ja se on hyvin tiiviisti rakennettu näytelmä. Riippuu tietenkin ohjaajista, näyttelijöistä, musiikista ja tanssista millainen olisi lopputulos.  Mutta: kyllä minä mietin ankarasti miten koko väkimäärä on onnistuttu käsittelemään, kun roolinäyttelijöitä on vain kolme. Ynnä airuet ja kuorot.

Jostain syystä näitä kumpaakaan Euripideen Theeban sotaan liittyvää näytelmää ei ole esitetty Suomessa.  Eivät antiikin näytelmät ole muutenkaan kovin paljon olleet esillä.

Todennäköisesti Dionysia -festivaaleja ei voi verrata siihen miten Euroopan teattereissa kreikkalaisia klassikoita on sittemmin esitetty. Ehkä Foinikian naiset ja Turvananojat onkin esitetty joskus noissa alkuperäisissä paikoissa peräkkäin?

Aithra kertoo ajatuksistaan yleisölle:

"Nuo lehvät sitovat sitomatta, tässä odotan
Demeterin ja Tytön tahrattoman lieden äärellä,
jumalkaksikon edessä, säälien harmaapäisiä äitejä
jotka nyt ovat poikiaan vailla − ja kunnioituksesta
pyhiä lehviä kohtaan. Airueni on mennyt Ateenaan
kutsumaan Theseuksen tänne, niin että hän joko
vapauttaisi Eleusiin maan tästä tuskasta
tai tekemällä jotakin jumalille otollista
lunastaisi anojien langettaman pakon.
Järkevän naisen sopii näet hoitaa kaikki miesten kautta.

Kuoro (laulaen):
Minä pyydän ja anon, vanha rouva
heittäydyn jalkoihin, vanhoilla huulilla rukous
vapauta lapsemme
            lakia vailla lakastuneet ruumiit jätettiin
jäsenet irrottavaan surmaan, vuorten petojen kitaan."

Tuossa kuorona ovat kaatuneiden sotilaiden äidit. Se ilmaistaan sitten, mikä sai Aithran pyytämään poikaansa puuttumaan asiaan ja auttamaan argoslaisia. Alkukohtauksessa on myös Argoksen kuningas Adrastos, mukanaan Argoksessa kaatuneiden sotilaiden poikia, jotka myös toimivat kuorona. Adrastos on vähän kauempana naisista mutta läsnä. Sotilaiden asiaankuuluva hautaus on myös kuninkaan asia, vaikka hän hävisi sodan eikä voi siis käyttää voimaa ruumiiden hakemiseen. Mutta hän seisoo sivussa.

Tässä asetelmassa voi huomata sen, miten käynnissä oleva (siis oikeasti, juuri silloin tai juuri äskettäin) Peloponnesolais-sota oli luonut rintamalinjoja kreikkalaisten keskuuteen. Näytelmässä kysymys on Theebaa vastaan tehdystä hyökkäyksestä, joka päättyi surkeasti. Ehkä kyse on päivänpolttavasta poliittisesta esityksestä, tarvitaan kenties enemmän tukea Ateenalle? Oliko Sparta voitolla?

Kreikan kaupunkivaltiot olivat tietenkin yhteydessä muihin kaupunkeihin, koska kauppaa käytiin ja tietoja maailman menosta vaihdettiin. Mieleen tulee, että jos tämä onkin uutiskatsaus, jossa kerrotaan ulkopolitiikasta.

Aithran repliikissä puhutaan Demeteristä ja Tytöstä. Tytön nimi on Persefone, mutta hänestä käytetään monia nimityksiä, yksi on Korē joka tarkoittaa tyttöä tai neitoa. Tyttö oli joutunut kadoksiin ja äiti löysi kadonneen Manalasta. Demeteriin liittyy kaksi nimeä: pyroforos (vehnänkantaja) ja pyrforos (tulenkantaja), (koska hän tarvitsi soihdun etsiessään tytärtään Manalasta). Tulin ajatelleeksi maan jumalatarta myös peltojen kulottajana. Ja sitten: tiesiväthän kreikkalaiset että manner järisee ja liikkuu ja tulivuoret syöksevät laavaa ja tuhkaa.  Tulivuoren purkaukset tekivät maan hedelmälliseksi.  

Kaupunkivaltioissa oli sääntöjä siitä, kuka saa asettua turvananojana, siis pakolaisena, kaupunkiin ja kuka taas on käännytettävä pois.  Siihen liittyy tietenkin politiikka ja anojilla puolestaan on hätä. Theseus  torjuu aluksi turvananojien pyynnön, sitten Argoksen äitien kuoro vetoaa vielä Theseukseen:

Kuoro (siirtyy Aithran ympäriltä Theseuksen puoleen):

"Theseus, äitisi Aithran isä oli Pittheus,
Pelopsin poika. Ja Pelopsin maasta isiltämme
me olemme perineet saman veren. Mitä oikein aiot?
Petät kaiken tämän, heität ulos vanhat naiset
antamatta heille mitään siitä mitä piti? Älä tee sitä!
Villipedollakin on turvansa kivenkolossa, orjalla
jumalten alttarit, ja kaupunki kyyristyy toisen puoleen
kun talvimyrsky riehuu. Sillä kuolevaisten kesken
ei ole onnea, joka kestäisi loppuun saakka."

Kun Theseus uskoo äitiään viimein. Sitten näyttämölle tulee theebalaisten airut joka pyytää saada tavata Ateenan tyrannia. Onkohan Euleusiin temppelin lähellä on kulkenut vakoojia, jotka ovat tietoisia turvananojista? Ehkä kreikkalaisten, helleenien, keskuudessa pakolaisuuteen on suhtauduttu samalla tavalla. Airuen viesti kohdistuu lopulta siihen, että Adrastos, Argoksen kuningas ei ole tervetullut lähellekään Theebaa. Ehkä Demeterin temppelin alue on ollut kaikkien valtioiden kansalaisten käytössä tasa-arvoisesti? Oletan että maan jumalattarelle uhraaminen on ollut valtioiden kalentereissa.

Theseus vetoaa perinnäistapoihin. Helleenien säännöt eivät anna lupaa jättää taisteluissakaan kuolleita ihmisiä kentälle ilman hautausrituaaleja. Sen vuoksi näitä turvananojia ei pidä lähettää tiehensä.

Näytelmässä on paljon itkua. Argoslaiset turvananojat itkevät. Heillä on oliivinlehtiä, joihin on sidottu valkoisia nauhoja. Myös Aithra, Theseuksen äiti itkee.  Itku on naisten työtä, se on heidän ponoksensa. Miehillä on taas omanlaisensa ponos, orjilla omanlaisensa. Tunne-elämän rekisterit seuraavat kunkin ihmisen yhteiskunnallista statusta?  

Ponoksesta puhutaan viitteessä. Ne kannattaa lukea heti kun tekstissä ovat, koska usein on repliikit tai laulut sisältävät asioita, joiden merkitys ei ole enää sama nykyään.  Seuraavaksi tulee hautajaisrituaaleja. Ne ovat tärkeitä, koska teatteri on kansojen rituaaleista syntynyt.

Kun ruumiita kannetaan lehtoon, alkavat roolihenkilöt ja kuorot laulaa:
”Adrastos (laulaen)
    Tässä on −
Kuoro (laulaen)
                               − liikaa, liikaa murheiden taakkaa!
Adrastos (laulaen)
             Ai ai, ai ai.
Kuoro (laulaen)
                              Etkö meitä äitejä itke?
Adrastos (laulaen)
             Kuulettehan te −
Kuoro (laulaen)
                             − sinä huokaat molempien tuskaa.”

Tässä esitetään näyttämöllä vanhaa hautajaisrituaalia. Ruumiit on poltettava ensin, sitten äidit saavat poikiensa luut hautaamista varten. Kapaneuksen ruumis, siis hänen, jonka Zeus löi salamalla, pannaan erilliseen rovioon. Hänen vaimonsa Euadne syöksyy samaan rovioon, vaikka hänen isänsä Ifis yrittää pysäyttää nuoren naisen. Dramaattinen kohtaus. Ehkä juuri tämän Theebassa kaatuneen miehen leski koki erityisen velvoittavana kuolla myös. Vai oliko hän surusta järjiltään? Zeus on ylijumala, jotain hänen puuttumisensa sodan kulkuun merkitsi kuitenkin. Zeus vielä katsoi asiakseen tappaa Kapaneuksen erityisen näyttävästi, salamalla.

Sitten kaatuneiden sotilaiden pojat jo tulevat kantaen isiensä tuhkauurnia. Theseus jää näyttämölle ja Pallas Athene ilmestyy. Athene vaatii Theseusta suorittamaan vielä uhrin. Sitten hän kääntyy poikien puoleen ja käskee heitä muistamaan mitä tapahtui ja kostamaan isiensä kuoleman kun aikuistuvat. Ja mitä sitten kostosta seuraa?


Liisa Kaski: Eleusiin naiset ja tehtävänä demokratia.
Tietenkin näytelmä kannattaa lukea ensin (ja tätä edeltävä Foinikian naiset) ja heti perään tämä essee, joka laajentaa huomattavasti meidän 2500 vuotta myöhemmin ilmestyneiden ihmisten käsitystä ihmiskunnan kulttuurista. Ihmiskulttuurilla on pitkät juuret.

Ehkä uuden suomennoksen myötä tulee uusia tulkintoja teattereihin. Minulla on ollut pari vuotta työpöydällä tädiltä saamani Euripideen Medeia. Sen suomentaja on Otto Manninen, ja se on ilmestynyt WSOYn Klassillisessa sarjassa No 2 vuonna 1949. Mitallista runoutta, mutta onneksi ei ole ainut mitallinen opus jota olen tavaillut. Lapsuudessani ja nuoruudessani ei muuta ollutkaan.  

Mutta tässä suomentajan valitsemia mottoja, Miller ja Aiskhylos:
Eleusiissa huomaa, ellei sitä ole aikaisemmin huomannut, ettei pelastus ole siinä että sopeutuu maailmaan joka on mieletön. Eleusiissa sopeutuu kosmokseen. Ulospäin näyttää siltä kuin se olisi särkynyt, hajonnut murentuneen menneisyyden mukana; itse asiassa Eleusis on jatkuvasti koskematon ja me olemme särkyneet, hajonneet, me murennumme tomuksi. Eleusis elää, elää ikuisesti kuolevan maailman keskellä.
Henry Miller: Marussin kolossi, suom. Pentti Saarikoski 1962
 

Kiire on, kalmo jo mätänee.
Aiskhylos: Eleusiin miehet,  fragmentti 53a. Teoksessa Radt  1985, suomennos Liisa Kaski

Lintujen pesinnän aikaan

Luin tällä kertaa Christa Wolffin Kassandran hyvin tarkkaan. Se kertoo ihmisistä ja jumalista, päähenkilö on aika nuori nainen, Apollonin temppelin pappi ja ennustaja. Tietysti Wolff kertoo omasta ajastaan, siitä, miten se vertautuu muinaiseen sotaan. On sotia ja kylmiä sotia. Mutta kirjassa on vanha antiikin Kreikan aika myös. Se tuntuu hyvin todelliselta sen vuoksi, että teatterin katsojat tuntevat siinä esiintyvät henkilöt. Heistä kirjoitetaan miltei jokaisen antiikin Kreikan näytelmäkirjailijan tekstissä. 

Troijan sodasta huolimatta yritetään elää jotakuinkin normaalisti. Olen ehkä tuolla aiemmin sanonut milloin Troijan sota oli. Siitä ei ole tarkkaa tietoa, mutta ehkä 1200-1100 eaa. Ei ole varmaa, oliko sitä sotaa ylipäänsä tai ovatko näytelmät historiallisia, mutta Troija on kumminkin hävinnyt/hävitetty.  Näytelmäkirjailija Aiskhylos kirjoittaa n. 500-400-luvulla eaa. ja Sofokles 400-luvulla eaa., niin että kuvauksia ja henkilöitä taisteluista on olemassa. 

Myös Kassandra on läsnä. Hänen luonaan Troijassa käydään kuulemassa, miten papitar selittää kyselijän edellisyönä näkemän unen. Uniin hän liittää usein ennustuksia. Sanoo sitä tai tätä detaljia unessa enteeksi esimerkiksi sodan käänteistä. Hän miettii unen aihetta ja kääntää sitä suurten tapahtumien kielelle. Tällaisessa puheessa on pienestä tulee suuri ja päinvastoin. Ennustaja voi leikkiä merkityksillä. Silti ne ovat raskaita. Niitä raskauttaa sota jonka keskellä eletään. 

Kassandra on Troijan kuningasparin Priamoksen ja Hekaben tytär. Apollon on Troijan suojelijajumala, jonka erikoisaluetta on lääkintä ja ennustukset. Apollonin kaksossisar on Artemis, äitiyden ja lapsenpäästön suojelija. Siksi ehkä Kassandra on pappi. En ole varma johtopäätöksestä, mutta Kassandralla on 17 sisarta ja veljeä. Yksi veli on se onneton Paris joka meni ja rakastui Helenaan. (Ks. tietoja esim. Robert Graves: The Greek Myths 1 ja 2) 

Wolff tulee antaneeksi aika perusteellisen kuvauksen ennustajasta. Koska Wolff itse kirjoittaa muinaisessa DDR:n valtiossa, Itä-Saksassa, niin hän piilottaa unien selityksiin freudilaisia ja muita psykologisia kerroksia. 

Wolff kertoo sodan keskelle joutuneen Kassandran elämäntarinan. Tilanne on uhkaava. Kassandra on paennut Troijasta ja ottanut lapset mukaansa, samoin heidän imettäjänsä. Hän tietää kyllä Kreikkaa lähestyessään, että hänet tapetaan. Siksi hänellä ei ole kovin kauan aikaa miettiä ja kertoa (kenelle?) tarinaansa. Wolff kertoo oikeastaan koko Troijan sodan, mutta ihmisten kannalta, soturien myös. Troijan kuninkaan palatsin juonittelut ovat sodan kannalta tärkeitä. Tämä ei ole sankaritarina. Tätä voi ajatella vaikka nuoren tytön kasvutarinana. 

Klytaimestra on Kassandran oikeastaan viimeinen vastustaja. Argoksen kuningatarta Klytaimestra tahtoo kostaa tyttären uhraamisesta. Näytelmien henkilöt eivät voi itselleen mitään. Kohtalottaret ja raivottaret kuiskivat näyttämöllä harhailevien ihmisten korvaan totuuksia. Ihmisten ei kannata yrittää taistella kohtaloaan vastaan. Taistelemalla vastaan he ainakin tuhoutuvat. 

Sankareitakin on erilaisia ja heille kirjailijat kirjoittavat omanlaisensa luonteen, antavat heille vanhemmat, sisaret ja veljet. Kassandran tarina on minkä tahansa levottoman ajan tarina. 

Ei auta: se on hieno kertomus yhden naisen elämästä kauan sitten. Sotia on ollut aina ja ilmeisesti sotimisen hulluus jatkuu edelleen. Siksi kaikki tietävät millainen onnettomuus se on ihmiselle, saati kaupungille, orjille ja n.k. vapaille ihmisille, palatsille ja vuorten luolissa asujille. Troija on ollut olemassa,siellä, mistä pääsee Hellespontoksen kautta Argokseen, jossa Klytaimestra odottaa Troijan sodan voittajaa. Kassandra jää vähäksi aikaa vielä vaunuihin. 

Koska hän on ennustaja, tietäjä, niin hän tietää miten Agamemnonin käy. Kuoro kommentoi. Välillä se tietää mitä on tulossa, välillä taas kyselee yhtä ahdistuneena kuin näytelmän ihmiset (ja kuoro on tässä Raivottaria tai niitä toisia, jotka ovat suopeita, eivät ihmisiä mutta käyttäytyvät kyllä ihmisten tapaan): neuvovat näyttämöllä olevia roolihenkilöitä ristiriitaisesti ja osoittavat yleisölle miten sattumanvaraista on kaikkien elämä. Kuoron rooli ilmenee esimerkiksi Aiskhyloksen Oresteiassa (suom. Kirsti Simonsuuri). 

Vanhoja tekstejä lukiessa tulee mieleen, miksi ihmiset ovat panneet aikansa kirjoittamiseen. Enemmänkin: miten hienosti he käyttävät henkilöitään, miten pätevästi ja näköjään pakottomasti he siirtelevät niitä . Jo lukiessa tajuaa, että heitä voi näytellä niin, että vuosituhannet häipyvät välistä pois ja meillä on näyttämöllä eläviä ihmisiä. Heillä on omat murheensa ja ilonsa aivan niin kuin meilläkin.

Runoilija Pentti Saarikoski on suomentanut sen minkä ehti muun kirjoittamisensa lomaan. Näin suomeksi filosofi Platonin pohdintaa kirjoittamisen ideasta, joka aina vain riivaa ihmisiä:

Kun puhe kerran on kirjoitettu, se kiertää kaikkialle ja tavoittaa sekä sellaisia jotka ymmärtävät sen että sellaisia joille sitä ei ole tarkoitettu, eikä se itse ymmärrä kenelle sen pitäisi kohdistaa sanansa ja kenelle ei. Pahoin pideltynä ja väärin kohdeltuna se aina tarvitsee tekijänsä apua: itse se ei voi itseänsä puolustaa ja auttaa. (Kirjallisuus antiikin maailmassa/Sari Kivistö)

Sari Kivistö kirjoittaa itsensä Platonin suulla siitä, miten käsikirjoituksille käy, sillä tavalla hän saa sanotuksi minkä takia antiikin kreikkalaiset rupesivat kirjoittamaan jotain muutakin kuin kaupunginhallinnon pöytäkirjoja. Ihmiset ovat varmaan aina tahtoneet tietää miksi elämässä on ilmiselvästi jonkinlainen surrealistinen sävy. Siitä huolimatta he jatkavat elämistään, olivat he sitten tullitarkastajia tai palatsinvartijoita.

Onko ihmisen oltava tullivirkailija tai palatsinvartija pystyäkseen ironiaan, joka kohdistuu vallitsevaan epäoikeudenmukaisuuteen, esimerkiksi? Löysin kirjastosta Kirsti Simonsuuren opuksen nimeltä Akropolis (Tammi, 1999), kävin kirjastossa hikoilemassa muutama päivä sitten, nyt olisi ollut viileämpää. Simonsuuri  ajattelee, että kreikkalaiset suojautuvat raunioiden painolta ironian avulla. Suomalaiset osaavat käyttää kyllä ironiaa, mutta vaikuttaa siltä että sitä on hirveän vaikea kenenkään ymmärtää. Kreikkalaiset ovat aika varmoja siitä että hallitsijat eivät ironiaa tajua. Meidän ongelmamme on se, että edes kanssakansalaiset eivät sitä tajua.

Suomea ja Kreikkaa ei taida voida rinnastaa kovin hyvin. Kreikka istuu länsimaisen kulttuurin päällä ja on istunut syntymästään lähtien, Hellas. Olen miettinyt kovasti Troijan sotaa lukiessani näitä kreikkalaisia. Niissä näytelmissä on hirvittävää väkivaltaa. Nyt se alkaa tulla uniin, koska ilmeisesti Troijan sodasta on kulunut noin 3100 vuotta. Ei tarvitse miettiä millä tavalla ihminen on muuttunut. Nykyään tapetaan enemmän, ydinaseillakin uhitellaan. Hellas ei ollut valtio vaan siellä oli joukko kaupunkivaltioita. Siellä myös kuninkaat ja heidän poikansa taistelivat. Syynä oli omituisen usein joku outo kunniakäsite, josta edelleen puhutaan.

Tämän kesän helteet ovat ohi. Taitaa olla vasta toukokuu. Rupesin lukemaan Kreikan runomitoista ja kirjoittaja on H.K. Riikonen, joka tuntee Saarikosken runot hyvin. On vielä siteerattava tuosta opuksesta nimeltä Kirjallisuus antiikin maailmassa Alkaioksen (n. 620-560 eaa.) hieno juomalaulu, Pentti Saarikosken suomentama:

Juo, Melanippos! Juovu kanssani!

Luuletko näkeväsi aurinkoa, kun olet kuollut,

kun olet kulkenut kuohuvan Akheronin yli?

Tule. Älä tavoittele mahdottomia;

Sisyfos, kuningas, Aioloksen poika, miehistä viekkain.

yritti hallita kuolemaa –

kahdesti kulki yli kuohuvan Akheronin,

Siinä hänen viekkautensa,

mustan maan alla

Kronoksen poika sälytti taakan hänen harteilleen.

Tule, mitä turhista nyt jos koskaan.

Taivaalla on ohutta yläpilveä. Selvästi on alle 20 astetta lämmintä. Kurkku tuntuu karhealta, on pantava vaatetta enemmän päälle kun menee ulos. Mietin vesijumpassa onko mahdollista että kuningas Sisyfos on se sama tyyppi joka puskee sitä kivenjärkälettä vuoren rinnettä ylös, aina se vierii takaisin. Pitää tutkia asiaa.