Euripides II

Euripides: Alkestis, suom. Tua Korhonen

 
Korhosen essee Alkestiksesta on näytelmän jälkeen. Euripideen käsittely tässä opuksessa aloitetaan kreikkalaisen draaman konkretiasta, näyttämöstä, musiikki-instrumenteista, naamioista (ks. Euripides I). Suomentajan viitteet kertovat sitten yksityiskohtia.

Paikan nimi on Ferai, itäisen Välimeren aluekartta löytyy kirjan kannen sisäsivuilta.  Osa paikoista on vielä paikoillaan, jonkun nimi on voinut muuttua. Voi olla hyödyllistä tietää paikan sijainti, jos tahtoo kulkea kirjailijan maisemassa. Voi myös miettiä, kuinka kauan meni kulkea paikasta toiseen ja mitkä olivat naapurimaat. 

 

Kuvassa on kreikkalainen rituaalitanssi tai maraton-juoksu. Itse esine on muovipussi Ateenasta tai Delfoista noin 40 vuotta sitten.

Alkestiksen aluksi Apollon ja Thanatos, kaksi jumalaa, väittelevät siitä pitääkö Alkestis luovuttaa Thanatokselle vai suostuisiko hän Apollonin vetoomukseen säästää nuoren naisen henki. Thanatos on Haadeksen jumala.

Admetos on Ferain kuningas. Kun Admetoksen isä, Feres, luovutti asemansa ja tiluksensa pojalleen, niin Apollon suuttui jostain niin kuin jumalilla on tapana, temperamenttisia kun ovat. Jumala vastusti voimallisesti: ellei Admetos suostu, niin hän kuolee ja Apollon ilmoitti milloin. Admetos rupesi miettimään kenet saisi kuolemaan puolestaan. Hänen isänsä kieltäytyi uhrauksesta samoin äitinsä. Mutta nuori vaimo lupasi itsensä Haadekseen Admetoksen puolesta. Vaimon nimi oli Alkestis.

Alkupuolella Ferain miesten kuoro laulaa (tai resitoi):

"Itkekää. Valittakaa. - Oi Ferain maa, sairauden uuvuttamana naisista parhain
viedään maan uumeniin
sysimustaan Haadekseen.”

Onko kysymys metaforasta? Ymmärtääkö yleisö, että Thanatos ei tällä kertaa tappanut Alkestista, vaan sairaus? Ehkä kysymys ei ole edes tarpeen.  Ehkä yleisö käsitti runoilijadramaatikon runoilevan? Nuoret naiset eivät kuole tapellessaan Thanatoksen kanssa, kyllä heihin iskee joku sairaus.

Sitten (Alkestis kuolevana):
” Minun pitää kuolla: ei huomenna eikä ylihuomenna,
vaan jo tänään minä  kuulun olemattomien suureen joukkoon.”

Homeroksen Iliaassa kerrotaan Alkestiin ja Admetoksen pojasta nimeltä Emmelos, joka osallistui vähän vanhempana Troijan sotaan.  Huom!:  lapsia esittivät yleensä nuket, mutta repliikit lauloi tai lausui joku kuorosta, Euripides kirjoittaa ”poikalapsen” laulamaan.  Näytelmässä ei kerrota pojan nimeä.  Lapsen repliikki saattoi tulla myös skēnēn takaosasta, samaten joko näyttelijän tai jonkun kuoron jäsenen esittämänä.

Kuoron lausuma on merkillinen: ”Kaikki me olemme jumalalle kuoleman velkaa, tiedä se.”
Jumalilla on ollut paljon valtaa. Mutta näytelmän alussa oleva keskustelu Apollonin ja Thanatoksen välillä on ehkä jäänyt katsojille mieleen.

Tässä kohtauksessa kuorolla on lauluja ja vastalauluja, joissa kuvaillaan matkaa kuoleman taloon:
                                            Ja se vanhus,
                                      kalmojen kuljettaja Kharon
                                   ohjastimen ja sauvansa ääressä,
                                    tietää, että sauvoo ruuhessaan
                parhainta kaikista, parhainta vaimoa, pitkin Akheron-järveä

Manalassa on siis talo, joka on valoton, mutta järvellä on nimi ja sitä pitkin kulkee ruuhi. Laulujen säestys tapahtui (esimerkiksi) vuorikilpikonna-kuorisen, seitsenkielisen lyyran avulla. 

Mutta seuraavaksi tulee näyttämölle Herakles  matkalla urotöihin. Tällä kertaa hänen pitäisi tappaa pois päiviltä Diomedeen ihmisiä syövät hevoset. Kuoron tervehdykseen Herakles vastaa: ”Ihminen on vuoripetojen ruokaa, ei hevoisten.” En tiedä onko ”hevoisten” painovirhe vai runoa tavoitteleva ilmaisu. Pidän lauseesta kovasti. 

Admetos toivoo itsensä Orfeukseksi, joka voi hakea Eurydikensä takaisin Manalasta. Repliikissä sitten miettii, kannattaako avioitua lainkaan. Admetoksella on onnea, koska vaimo suostuu kuolemaan miehen sijasta.

”Kun kuolo lähestyy, ei kuolla halua kukaan.” Ja viite selventää: ” Säe on prosodisesti outo: jambinen puhemitta rikkoo ns. Porsonin lakia (jos kolmannen metronin ensitavu päättyy sanaväliin, on sen oltava kestoltaan lyhyt; tässä säkeessä se kuitenkin on kaksitavuisen oudeis-sanan jälkitavu, joka on kestoltaan pitkä). Lause on siis kohosteinen ja itsestään selvyydestään huolimatta ikään kuin koko tragedian motto. Lauseen kuolla-verbi (thnēskein) kuuluu tosin seuraavaan (672) säkeeseen.”

Viitteet kannattaa lukea heti samantien. On olemassa klassisisteja jotka eivät viitteitä tarvitse, mutta heitä on Suomessa aina vain vähemmän. Euripides-opuksen alkuteksteissä selitetään runomitat ja runojalat ja muut, mitä Euripides näytelmissään käyttää. Käsittääkseni viime vuosisadan klassillisissa lyseoissa oli runomittojen oppiminen pakollista. Kyllä ne käytiin läpi myös sivistysyhteiskouluissa vielä 1950-60-luvuilla, vaihtelevasti niitä vaadittiin myös oppimaan. Ei niitä ole vaikea oppia.

Admetoksen isän nimi oli Feres (siitä kuningaskunnan nimi Ferai) ja hän keksii vastauksen pojan syytökseen siitä, että ei suostunut kuolemaan poikansa puolesta, vaikka Admetoksen mielestä hän olisi hyvin joutanut kuolla:  
”Olet nokkelasti keksinyt keinon olla koskaan kuolematta,
jos saat kulloisenkin vaimosi aina kuolemaan puolestasi!”

Feres puhuu siitä, kummalle on eläminen tärkeämpää. Ja sitten:
”Vanhaa miestä hautaan kantaessasi et halveksivasti naura.”

Tässä kohden on viite. Feresin repliikki voisi tarkoittaa jotenkin että: et voi enää nauraa minulle halveksivasti hautaan viedessäsi, koska olen jo kuollut.

Isän ja pojan välinen riita siitä, kumpi heistä kuolemaa välttelee, on yhtä tyhjän kanssa, koska Alkestis oli se joka jo kuoli. Kuinkahan paljon helleenit rienasivat kuolemaa ja yrittivät jujuttaa sitä? Ainakin heillä oli tarpeeksi paljon sotia niin, että kuolema oli läsnä kaiken aikaa.

”Feres:
Minä menen, mutta sinä joka häntä siunaat, sinä hänet murhasit,
ja saat kerran maksaa siitä hänen sukulaisilleen.
Akastos ei ole mies eikä mikään, jollei kosta sisarensa kuolemaa.”

Ehkä kosto uhkaa, sillä Akastos on osallistunut argonauttien retkeen. Seuraavassa kohtauksessa näyttämölle tulee Herakles ja palvelija puhuu suunsa puhtaaksi. Herakles on humalassa. Oli sisällä talossa sillä aikaa kun Admetos on kantanut Alkestiksen hautaan. Herakles horisee:
” Laske kukin eletty päivä omaksi, loput Kohtalon huomaan.
Afrodite Kyproslaista palvo, jumalista ihaninta
meille kuolevaisille: hänellä on hyvä tahto.”

Tässä on viitteen mukaan paljon rytmisiä muutoksia, jo ennen kuin Admetos palaa. Hän palaa ja resitoi palatessaan. Runojalat vaihtelevat henkilöiden välillä, seuraavat henkilöitä ja myös muutosta tapahtumissa. Näyttelijältä vaaditaan hyvää rytmintajua.

Admetoksen osasta kärsimyksen selitys: anankē tarkoittaa välttämättömyyttä tai väistämättömyyttä, tässä kuoron henkilöimä: ”Itse kullekin ilmaantuvat/omat onnettomuudet kiristämään kuolevaista!”  Ja Admetos valittaa.

Admetos on kateellinen Orfeukselle. Viitteessä kerrotaan että orfilaisuus oli varhainen mysteeriuskonto, joka lupasi vihityille kuolemattomuuden. Orfeus ei siis ollut mitätön kitaransoittaja, paikallinen pelimanni.

Seuraava käänne tuntuu parkkiintuneesta näytelmien lukijasta odottamattomalta. Herakles sai torut kun oli juopotellut surutalossa. Hän tapaa pihalla Ademetoksen, joka myöntää että oli haudannut vaimon. Herakles ottaa ja lähtee saman tien. Hän tulee takaisin pian ja alkaa loppukohtaus, jossa Herakles tulee takaisin mukanaan hunnutettu nainen. Herakles vaatii Admetosta ottamaan naisen taloon, johdattaa kädestä sisälle. Herakles kehottaa Admetosta nostamaan huntua. Hänen mielestään nainen näyttää hänen vaimoltaan.  Kyseessä ei ollut ihme. Herakles tappeli Thanatoksen kanssa haudalla.

Viitteessä kerrotaan mihin kaikkeen käänne voi viitata. Yksi on selitys nekrofiliasta:  eidōlon ( ks. idoli) tarkoittaa esimerkiksi kuvapatsasta kuolleesta vaimosta. Voi olla kyse suhteesta Admetoksen ja Apollonin välillä. Poikarakas on kreikaksi eromenōs. 

 

Plutarkhoksen mukaan rakastaja oli Herakles. Admetos esitettiin heikkona ja horjuvana kun taas Alkestis oli päättäväinen ja rationaalinen ihminen. Ja nainen. Jo 400-luvulla Praksilla- niminen naisrunoilija kirjoitti pilkkarunon Admetoksesta: välttäkää pelkureita!

Klassisen kirjallisuuden sanakirja (The Concise Oxford Companion to Classical Literature, 1993) kutsuu tätä Euripideen näytelmää satyyrinäytelmäksi. Alkestis on Euripideen hypotesiksen eli juoniselostuksen mukaan sijoitettu näytelmäfestivaaleilla neljänneksi näytelmäksi trilogian lopuksi, ja sellaiseksi valitaan yleensä satyyrinäytelmä samalta  kirjailijalta. Euripides lasketaan kuitenkin lähinnä tragediarunoilijaksi.

Aristoteles pitää pahana Euripideen pyrkimystä tuoda traagisen keskelle ihmisten arkea. Ei tuossa hirveästi aivan arkea ole, mutta ehkä se on määritelmäkysymys. Ehkä satyyrinäytelmään viittaa Herakleen juomiskohtaus?

Suomentaja Tua Korhonen kirjoittaa esseessään kiinnostavan historiallisen katsauksen siitä, missä kaikkialla Alkestista on esitetty. Siitä on tehty oopperoita ja teatteriesityksiä kautta historian. Viimeaikaisesta Alkestiksen uudelleen tulemisesta kerrotaan Barnardin ja Columbian yliopistojen Ancient Drama Clubin esityksestä. Euripideen näytelmä esitettiin alkuperäisenä ja ennenkaikkea alkukielisenä esityksenä vuonna 2012. Korhonen kehuu esityksen musiikkia.

Olisi hienoa jos alkuperäistä musiikkia 2500 vuoden takaa saataisiin uudelleen esityksiin. Tuossa yhdysvaltalaisessa esityksessä oli tietenkin katsojille apuvälineenä käännösteksti.  Onko esimerkiksi Ateenan tai Delfoin teatterifestivaaleilla antiikin kreikka käytössä? Ja minkälaista musiikkia siellä esitetään?

Lintujen pesinnän aikaan

Luin tällä kertaa Christa Wolffin Kassandran hyvin tarkkaan. Se kertoo ihmisistä ja jumalista, päähenkilö on aika nuori nainen, Apollonin temppelin pappi ja ennustaja. Tietysti Wolff kertoo omasta ajastaan, siitä, miten se vertautuu muinaiseen sotaan. On sotia ja kylmiä sotia. Mutta kirjassa on vanha antiikin Kreikan aika myös. Se tuntuu hyvin todelliselta sen vuoksi, että teatterin katsojat tuntevat siinä esiintyvät henkilöt. Heistä kirjoitetaan miltei jokaisen antiikin Kreikan näytelmäkirjailijan tekstissä. 

Troijan sodasta huolimatta yritetään elää jotakuinkin normaalisti. Olen ehkä tuolla aiemmin sanonut milloin Troijan sota oli. Siitä ei ole tarkkaa tietoa, mutta ehkä 1200-1100 eaa. Ei ole varmaa, oliko sitä sotaa ylipäänsä tai ovatko näytelmät historiallisia, mutta Troija on kumminkin hävinnyt/hävitetty.  Näytelmäkirjailija Aiskhylos kirjoittaa n. 500-400-luvulla eaa. ja Sofokles 400-luvulla eaa., niin että kuvauksia ja henkilöitä taisteluista on olemassa. 

Myös Kassandra on läsnä. Hänen luonaan Troijassa käydään kuulemassa, miten papitar selittää kyselijän edellisyönä näkemän unen. Uniin hän liittää usein ennustuksia. Sanoo sitä tai tätä detaljia unessa enteeksi esimerkiksi sodan käänteistä. Hän miettii unen aihetta ja kääntää sitä suurten tapahtumien kielelle. Tällaisessa puheessa on pienestä tulee suuri ja päinvastoin. Ennustaja voi leikkiä merkityksillä. Silti ne ovat raskaita. Niitä raskauttaa sota jonka keskellä eletään. 

Kassandra on Troijan kuningasparin Priamoksen ja Hekaben tytär. Apollon on Troijan suojelijajumala, jonka erikoisaluetta on lääkintä ja ennustukset. Apollonin kaksossisar on Artemis, äitiyden ja lapsenpäästön suojelija. Siksi ehkä Kassandra on pappi. En ole varma johtopäätöksestä, mutta Kassandralla on 17 sisarta ja veljeä. Yksi veli on se onneton Paris joka meni ja rakastui Helenaan. (Ks. tietoja esim. Robert Graves: The Greek Myths 1 ja 2) 

Wolff tulee antaneeksi aika perusteellisen kuvauksen ennustajasta. Koska Wolff itse kirjoittaa muinaisessa DDR:n valtiossa, Itä-Saksassa, niin hän piilottaa unien selityksiin freudilaisia ja muita psykologisia kerroksia. 

Wolff kertoo sodan keskelle joutuneen Kassandran elämäntarinan. Tilanne on uhkaava. Kassandra on paennut Troijasta ja ottanut lapset mukaansa, samoin heidän imettäjänsä. Hän tietää kyllä Kreikkaa lähestyessään, että hänet tapetaan. Siksi hänellä ei ole kovin kauan aikaa miettiä ja kertoa (kenelle?) tarinaansa. Wolff kertoo oikeastaan koko Troijan sodan, mutta ihmisten kannalta, soturien myös. Troijan kuninkaan palatsin juonittelut ovat sodan kannalta tärkeitä. Tämä ei ole sankaritarina. Tätä voi ajatella vaikka nuoren tytön kasvutarinana. 

Klytaimestra on Kassandran oikeastaan viimeinen vastustaja. Argoksen kuningatarta Klytaimestra tahtoo kostaa tyttären uhraamisesta. Näytelmien henkilöt eivät voi itselleen mitään. Kohtalottaret ja raivottaret kuiskivat näyttämöllä harhailevien ihmisten korvaan totuuksia. Ihmisten ei kannata yrittää taistella kohtaloaan vastaan. Taistelemalla vastaan he ainakin tuhoutuvat. 

Sankareitakin on erilaisia ja heille kirjailijat kirjoittavat omanlaisensa luonteen, antavat heille vanhemmat, sisaret ja veljet. Kassandran tarina on minkä tahansa levottoman ajan tarina. 

Ei auta: se on hieno kertomus yhden naisen elämästä kauan sitten. Sotia on ollut aina ja ilmeisesti sotimisen hulluus jatkuu edelleen. Siksi kaikki tietävät millainen onnettomuus se on ihmiselle, saati kaupungille, orjille ja n.k. vapaille ihmisille, palatsille ja vuorten luolissa asujille. Troija on ollut olemassa,siellä, mistä pääsee Hellespontoksen kautta Argokseen, jossa Klytaimestra odottaa Troijan sodan voittajaa. Kassandra jää vähäksi aikaa vielä vaunuihin. 

Koska hän on ennustaja, tietäjä, niin hän tietää miten Agamemnonin käy. Kuoro kommentoi. Välillä se tietää mitä on tulossa, välillä taas kyselee yhtä ahdistuneena kuin näytelmän ihmiset (ja kuoro on tässä Raivottaria tai niitä toisia, jotka ovat suopeita, eivät ihmisiä mutta käyttäytyvät kyllä ihmisten tapaan): neuvovat näyttämöllä olevia roolihenkilöitä ristiriitaisesti ja osoittavat yleisölle miten sattumanvaraista on kaikkien elämä. Kuoron rooli ilmenee esimerkiksi Aiskhyloksen Oresteiassa (suom. Kirsti Simonsuuri). 

Vanhoja tekstejä lukiessa tulee mieleen, miksi ihmiset ovat panneet aikansa kirjoittamiseen. Enemmänkin: miten hienosti he käyttävät henkilöitään, miten pätevästi ja näköjään pakottomasti he siirtelevät niitä . Jo lukiessa tajuaa, että heitä voi näytellä niin, että vuosituhannet häipyvät välistä pois ja meillä on näyttämöllä eläviä ihmisiä. Heillä on omat murheensa ja ilonsa aivan niin kuin meilläkin.

Runoilija Pentti Saarikoski on suomentanut sen minkä ehti muun kirjoittamisensa lomaan. Näin suomeksi filosofi Platonin pohdintaa kirjoittamisen ideasta, joka aina vain riivaa ihmisiä:

Kun puhe kerran on kirjoitettu, se kiertää kaikkialle ja tavoittaa sekä sellaisia jotka ymmärtävät sen että sellaisia joille sitä ei ole tarkoitettu, eikä se itse ymmärrä kenelle sen pitäisi kohdistaa sanansa ja kenelle ei. Pahoin pideltynä ja väärin kohdeltuna se aina tarvitsee tekijänsä apua: itse se ei voi itseänsä puolustaa ja auttaa. (Kirjallisuus antiikin maailmassa/Sari Kivistö)

Sari Kivistö kirjoittaa itsensä Platonin suulla siitä, miten käsikirjoituksille käy, sillä tavalla hän saa sanotuksi minkä takia antiikin kreikkalaiset rupesivat kirjoittamaan jotain muutakin kuin kaupunginhallinnon pöytäkirjoja. Ihmiset ovat varmaan aina tahtoneet tietää miksi elämässä on ilmiselvästi jonkinlainen surrealistinen sävy. Siitä huolimatta he jatkavat elämistään, olivat he sitten tullitarkastajia tai palatsinvartijoita.

Onko ihmisen oltava tullivirkailija tai palatsinvartija pystyäkseen ironiaan, joka kohdistuu vallitsevaan epäoikeudenmukaisuuteen, esimerkiksi? Löysin kirjastosta Kirsti Simonsuuren opuksen nimeltä Akropolis (Tammi, 1999), kävin kirjastossa hikoilemassa muutama päivä sitten, nyt olisi ollut viileämpää. Simonsuuri  ajattelee, että kreikkalaiset suojautuvat raunioiden painolta ironian avulla. Suomalaiset osaavat käyttää kyllä ironiaa, mutta vaikuttaa siltä että sitä on hirveän vaikea kenenkään ymmärtää. Kreikkalaiset ovat aika varmoja siitä että hallitsijat eivät ironiaa tajua. Meidän ongelmamme on se, että edes kanssakansalaiset eivät sitä tajua.

Suomea ja Kreikkaa ei taida voida rinnastaa kovin hyvin. Kreikka istuu länsimaisen kulttuurin päällä ja on istunut syntymästään lähtien, Hellas. Olen miettinyt kovasti Troijan sotaa lukiessani näitä kreikkalaisia. Niissä näytelmissä on hirvittävää väkivaltaa. Nyt se alkaa tulla uniin, koska ilmeisesti Troijan sodasta on kulunut noin 3100 vuotta. Ei tarvitse miettiä millä tavalla ihminen on muuttunut. Nykyään tapetaan enemmän, ydinaseillakin uhitellaan. Hellas ei ollut valtio vaan siellä oli joukko kaupunkivaltioita. Siellä myös kuninkaat ja heidän poikansa taistelivat. Syynä oli omituisen usein joku outo kunniakäsite, josta edelleen puhutaan.

Tämän kesän helteet ovat ohi. Taitaa olla vasta toukokuu. Rupesin lukemaan Kreikan runomitoista ja kirjoittaja on H.K. Riikonen, joka tuntee Saarikosken runot hyvin. On vielä siteerattava tuosta opuksesta nimeltä Kirjallisuus antiikin maailmassa Alkaioksen (n. 620-560 eaa.) hieno juomalaulu, Pentti Saarikosken suomentama:

Juo, Melanippos! Juovu kanssani!

Luuletko näkeväsi aurinkoa, kun olet kuollut,

kun olet kulkenut kuohuvan Akheronin yli?

Tule. Älä tavoittele mahdottomia;

Sisyfos, kuningas, Aioloksen poika, miehistä viekkain.

yritti hallita kuolemaa –

kahdesti kulki yli kuohuvan Akheronin,

Siinä hänen viekkautensa,

mustan maan alla

Kronoksen poika sälytti taakan hänen harteilleen.

Tule, mitä turhista nyt jos koskaan.

Taivaalla on ohutta yläpilveä. Selvästi on alle 20 astetta lämmintä. Kurkku tuntuu karhealta, on pantava vaatetta enemmän päälle kun menee ulos. Mietin vesijumpassa onko mahdollista että kuningas Sisyfos on se sama tyyppi joka puskee sitä kivenjärkälettä vuoren rinnettä ylös, aina se vierii takaisin. Pitää tutkia asiaa.