Kerjäläismunkki, runoilija ja elokuvaohjaaja

Aamu vaikka ei aivan varhainen. Löysin kirjastosta poistokirjoja, tärkeimpinä runokirjat. Mutta en ruvennutkaan lukeamaan niitä jotka juuri löysin, vaan yhtä omaani. Kun rulivat matalapaineet, kipu palasi. Siihen löysin lääkkeeksi Ryōkanin (1758-1831) Suuri hupsu. Semmoinen on hyvä lääke, koska siinä menee kipu pois omia latujaan niiden kerjäläismunkin ajatusten mukana.

Ryōkan käy jonkinmoista kirjekeskustelua muiden runoilijoiden ja kuljeskelijoiden kanssa. Tässä tuumailua:

Sen kuin vaellat 

tämän maailman halki

     suruttomana
mutta mitä tuumailet 

tulevasta maailmasta?

Yoshiyuki

Tuleva maailma - 

sitäkö nyt tuumisin,

minä joka jo 

nykyisessä maailmassa

kuljen suruttomana?

Ryōkan

Ryōkanilla on ystäviensä kanssa myös tapana istua juomassa viiniä, piirtelemässä tushilla kalligrafiaa, runoja toisilleen. Erakkobuddhistit eivät ole epäsosiaalisia. 

Hienoimpia ovat vuodenaikojen voimaan ja muutokseen liittyvät runot.On hyvä että on tullut eletyksi miltei puolet elämästä maalla. Sinne kaipaan uudestaan, en aina, koska kaupungeissa on puolensa, mutta aika usein. Enkä muuten ymmärtäisi miten hyvä on vuodenaikojen vaihtelu. Niiden pitää tulla ja ajallaan. Runot osuvat nimenomaan siksi, että ne on suomennettu. En osaa japania. Meillä on onneksemme Kai Nieminen, runoilija ja japanin suomentaja.

Nyt voi vihoitella sitä, että syksyn matalapaineet tulevat liian suurella voimalla. Matala ilmanpaine päästää valloilleen ruston ja luun kappaleet nivelten sisällä. Kun polvi menee jumiin, siihen sattuu. Buddhalaisrunoilijat auttavat. Niillä vasta on hirveitä matalapainekipuja! Minä ja munkit voimme kaikessa rauhassa klenkata menemään jalalla, joka jumiin mennessään yrittää kampata minut. Pysähdyn jalkakäytävällä ja potkin vastahakoista polvea liikkeelle. Jos olisin koristautunut ja hieno, en varmaan voisi potkia jalkoja siinä nuorison keskellä, vapaudenpatsaan lähellä, torilla. Kerjäläismunkisto auttaa myös elämänasenteessa.

Äiti ja ympärillään olevat naiset opettelivat koristautumista, mutta huonosti kävi. Siinä oli jotain melkein kohtalokasta. Varmaan on ollut niin että sodan keskelle kasvaminen on tuonut kavalalla tavalla nuorison päähän lupauksen, että sodan jälkeen kaikki on toisin. Nuoret eivät oikeastaan ikinä kasvaneet.

Löysin Helena Anhavan kirjan Maininki ennen aaltoa kirjaston poistohyllystä. Anhava kirjoittaa esimerkiksi sotasairaalasta. Voisi olla äidin sukupolvea. Mutta ei puhu katteettomista lupauksista vaan sanoo:

Raskas paikka on maailma sille

joka ei tahdo miellyttää

vain olla itse.

Sitten Anhava lisää tuohon edelliseen ehkä itsestään, ehkä oikeastaan koko sukupolvesta:

Vain orastavaa luottamusta

on ikävä,

ei nuoruutta

viluista, pelokasta.

Katson ulos. Matalapaine puhaltaa toista pois tieltään että pääsisi itse raivoamaan. Äsken elettiin yhden taifuunin ja yhden hurrikaanin välissä ja Suomeen pitäisi tulla yhden häntä Kap Verden suunnalta. Olen aina miettinyt, miten pilvenpiirtäjät pärjäävät taifuuneille/hurrikaaneille. Ne taipuvan ja huojuvat!  Ehkä Kiina selviää paremmin kuin Amerikka. Sellaiset ihmiset jotka ovat tottuneet luottamaan yhteisön apuun ja eläneet niissä tiiviisti, pärjäävät paremmin. Amerikkalainen kurkunleikkaajien maailma ei selviä luonnononnettomuuksista. Hirmumyrskyltä on vaikeaa leikata kurkkua auki tai edes ampua pyssyllä. Ampumalla selviämisen ovat oppineet amerikkalaisiksi tullessaan.

Nuorena pystyin pudottautumaan alas ja heilauttamaan itseni muualle. Nyt sitä on vaikea tehdä. Mutta ongelma ei ole siinä. Ei ole semmoista minä-ihmistä, josta riippuisi kaikki. Joka pystyisi omassa varassaan ratkaisemaan omatkin olemassaoloaan haittaavat jutut. Mistä lähti pyyteettömyyden väheneminen? Tuskin se aivan viime aikojen asia on kuitenkaan.

Voisi toivoa jonkinlaista maalaista kaupunkilaisjärkeä. Kun maalla kasvaminen ei oikein enää suju. Ovat lähteneet ihmiset pois ja  suurin osa lopullisesti. Junavuoroja vähennetään, koska loputkin ihmiset tahtovat sieltä hakattujen metsien keskeltä kaupunkeihin. Tarvitsevat tukea toisista ihmisistä. Paitsi että etäisyys on sitten usein isompi kuin mitä se olisi kilometreissä maalla. Sain sen käsityksen että koko Suomea ei enää kannata pitää asuttuna. Se oli poliittinen kysymys vähän aikaa sitten.

Uusi päivä alkoi kun lopetin elokuvan katsomisen. Oikeastaan elokuvia oli kaksi: Agnes Vardan ja JR:n dokumenttielokuva Kasvot, kylät ja sitten Agnes Vardan elokuva Onnen hetket. Dokumentti oli Suomen ensiesitys. En ollut tiennyt että Varda on jo 90-vuotias. 

Hän kulki ketterästi ikäisekseen. Jostakin aiemmasta haastattelusta muistan että hän oli mukava ja tutunoloinen nuori nainen. Se valokuvaajapoika hänen vierellään oli nimeltään JR ja kulki hattu päässä ja mustat lasit silmillä kuin mikäkin Jean-Luc Godard. Ei kai hän se ollut kuitenkaan? Tuskin JLG pystyisi pyörittämään ystäväänsä Agnesta semmoista vauhtia kuin JR Louvren museossa. Agnes hurrasi kyydille rullatuolissa. JR hyppi selvästi nuoren miehen tavoin. Nuori klovni. 

Elokuvaohjaaja Varda ja valokuvaaja JR kulkivat pitkin ja poikin Ranskaa elokuvausryhmän kanssa. Heillä oli kulkuvälineenä Kleinbussin näköinen filmilaboratorio. Vardalle annettiin tilaisuus eräänlaiseen nostalgiamatkaan. Hän oli asunut joskus samassa kylässä kuin  kirjailija Nathalie Sarraute ja pääsi takaisin sinne ja tapasi tuttuja. JR otti valtavan kuvan kauniista paikallisesta naisesta. Kylän lapset, tyttö ja poika, puolestaan ottivat selfien, jonka taustana oli naisen kuva liimattuna vanhaan seinään.

Kontrasteja syntyi muitakin ja koko ajan. Ihmiset rakastivat niitä kuvia ja näkivät niiden merkityksen: niin paljon enemmän ne olivat kuin joku suuri mainos olisi ikinä. Syy oli varmasti sekin, että dokkariin ei osunut valtavia mainoksia - kai niitäkin Ranskassa on?. Ehkä ihmiset eivät halunneet niitä rumentamaan omia maisemiaan? Ranskan maaseutu on juuri niin maalauksellinen kuin Renoir, van Gogh tai Cézanne sen kuvasivat. 

Vanha saa jäädä uuden viereen, täydessä sovussa, talot eivät ole kivikasoja tai betonimonoliitteja. Mitäs meillä on? Ilmastonko, ikuisen masennuksen ja huonon maun vuoksi?

Ihmiset ottivat elokuvaohjaajan ja tämän nuoren ystävän mutkattomasti vastaan. Juuri tuosta ominaisuudesta pidän eniten Välimeren maissa. Pikkukaupungin ihmiset tekevät tuntemattomillekin olon hyväksi ja tyytyväiseksi ja ilmiselvästi mielellään. Meille ei ole tämmöinen sivistynyt käytös kunnolla vielä rantautunut. Täällä on paljon kunniallisempaa pitää kansaihmisiin etäisyyttä.

Ehkä juuri maalla ranskalaiset osaavat olla ystävällisiä toisilleen? Mutta Varda ja JR olivat myös suuressa satamakaupungissa, Le Havressa. Valokuvasivat ja elokuvasivat kaikkialla, myös satamassa - satamatyöläisiä ja heidän vaimojaan. Siitäkin valtavankokoisesta kolmen naisen muotokuvasta tuli hieno.

Varda ja JR selvästi pitivät toisistaan, sellainen heijastuu ulospäin heti. Jean-Luc Godard piti aina lakkia ja mustia aurinkolaseja päässään. Sitä paitsi hän oli luvannut tavata ystävänsä Vardan ja JR:n, mutta oli päättänyt olla jossain muualla. Jätti vain kirjoitetun tekstin ulko-oven ikkunaan. Sitten ystävykset kävelivät meren rantaan ja dokkari loppui. Nyt pitää miettiä oliko ehkä JLG:n nuoruuden leffoissa joku elokuva joka tapahtui meren rannalla. Hullu Pierrot?  Jean-Paul Belmondo ja Anna Karina hyppimässä puiden keskellä, taustalla meri? 

Dokkarin jälkeen tuli Agnes Vardan  oma elokuva 1960-luvulta. Näin sen ehkä silloin tuoreeltaan. Tarina on hyvä ja selvä ja yksinkertainen. Uusi katsominen teki minut mietteliääksi. Se ei oikeastaan ole elokuvanovelli vaan pienoisromaani, jossa on selvä käännekohta ja sitten laskeutuminen loppuun. Oikeastaan elokuva muistuttaa näytelmää hyvin paljon. Varda pitää nyt kyllä tarkistaa. Ehkä hän on käynyt teatterikoulua?

Laivat yössä

”Viettitalous” on omituinen sana kertoa siitä, miksi joku on kuollut ja milloin ja millainen on suvun tapa surra tai olla surematta, mutta kai suremiseen menee energiaa. Ihminen on jonkinmoinen yksikkö, joka voi olla veloissa tai tienata hurjasti, siis ilman ammattia tai asemaa, vain itsessään. Siinä vihjataan ehkä siihen että ihminen ei ole “sijoittanut” itseensä tarpeeksi? Ja otti ja kuoli?

Julia Kristevan teksteissä puhutaan oidipaalisista tilanteista ja siitä miten torjutut tarpeet kompensoidaan. En ole ehtinyt kuin vähän katsoa Melanie Kleinin kirjaa – siis uudestaan – joten kun muistan että hän oli aika konkreettinen puhuessaan vauvan ja äidin välisestä suhteesta, niin saatan muistaa väärin. Kirjan nimi on Kiitollisuus ja kateus. Aivan samoin Kristeva keskittyy lapsen ensimmäisiin suhteisiin mutta vasta kirjan loppupuolella. Pienen lapsen tilanne näiden kahden psykoanalyytikon mukaan voi kertoa paljon heidän aikuistumisestaan.

Nähtävästi on niin että psykoanalyysi ja se käytännön analyysi ovat yhtä monimutkaisia kuin ovat ihmiset , melkein taustasta riippumatta. Ei persoonallisuutta voi kovin tarkasti määritellä ikinä. Silti voi olla että juuri epätarkkuus saattaa auttaa analyytikkoa osumaan oikeaan. Ihminen/ihmiset ovat jatkuvasti muuttuvia epätarkkoja olentoja. Heiluvat kuin tärähtäneessä valokuvassa.

Tässä ei ole minkäänlaisia syytöksiä tai tuomioita. En voi antaa anteeksi äidilleni eikä syissäni ole mitään epäselvää. Kuolleiden kanssa ei tarvitse yrittää varjonyrkkeillä. Äiti ei ole minkäänlainen objekti saati abjekti aivan vain siksi että häntä ei ole enää olemassa. Tietysti kuollut ihminen on poissa muutenkin. Tietenkään en ole minä ilman että äiti olisi joskus ollut olemassa. Isätkin ovat.

Keskustelen usein jonkun kuolleen kautta ihmissuhteista. Kristeva löytää pääaiheiksi Marguerite Duras’n teoksissa rakkauden ja kuoleman. Duras taisi kyllä olla vielä hengissä silloin kun Kristeva alkoi kirjoittaa analyysi-tekstejä uudesta proosasta. Kristeva näkee Duras’n traumatisoituneena ihmisenä. Ehkä hän ei niinkään kokenut hylkäämistä lapsena. Hän on enemmänkin III maailman puristukseen joutunut ihminen keskellä II maailmansotaa. Pakeni Ranskan Indokiinasta takaisin vanhempiensa maahan. 

Kun luin äsken Peter von Baghin Elokuvan historiaa, löysin myös Julia Kristevan miehen nimen: Philippe Sollers. Hän oli kirjoittanut Jean-Luc Godardin elokuvasta JLG – autoportrait de décempre 1994. Sollers on kuulunut maineikkaan Tel Quell-kulttuurilehden toimituskuntaan. 

Ehkä on mahdotonta saada myös Alain Resnais’ia käsitellyksi, mistä niitä leffoja löytyy? Von Bagh jätti  Duras’n melkein vain maininnalle. Yllätyin: Duras on näyttänyt tehneen kaikkiaan parikymmentä elokuvaa. Kuoleman tuttu on tehnyt työtä paljon. 

von Bagh kirjoittaa:

Äänet yössä ovat yhtä lailla muistin, kadotuksen ja menetettyjen mahdollisuuksien unenomainen kollaasi mutta myös kolonialismin mielenmaisema.

Kysymys on elokuvasta India Song (1974). En tiedä miten häntä on Ranskassa arvostettu, vai onko ylipäänsä. Duras vaikuttaa kyllä ihmiseltä, joka ei ole kovin paljon välittänyt siitä, onko hänellä suosiota. En ole nähnyt kuin yhden hänen elokuvistaan, tuon India Song-leffan. Se oli täydellisen tapahtumaton elokuva. Muistan sen, että musiikki häiritsi minua. Sen sijaan von Bagh pitää musiikkia hyvin tärkeänä. Elokuvien pitääkin olla häiritseviä!

Kristeva kuvaa Duras’ia tyhjäksi, hänen luomiseen tähtäävä tunteensa on tuska. Ihmisen sisin muodostuu suhteesta ensimmäiseen toiseen ihmiseen. Se on usein äiti. Ehkä Freud puhui varhaislapsuudesta, samoin esimerkiksi lacanistit, koska siinä tulee ensimmäinen vaihe suhteesta toisiin tai toiseen. Se on ratkaiseva sen vuoksi. Vauva kokee ensimmäisen hylkäämisen silloin, kun äiti lähtee muualle. Mietin mitä sitten tapahtuu vauvalle, jonka vieressä ollaan koko ajan? Tuleeko semmoisesta sitten täydellinen narsisti: jokainen tunne otetaan vastaan eikä torjuntaa tule ikinä?

Kun Kristevaa lukee niin kysymyksiä tulee jokaisesta lauseesta, melkein. Sen vuoksi tekstejä on hyvä lukea ja sen vuoksi ne myös ahdistavat. Ihmiset ovat tapauksina melkein aukottomia. Tosin ehkä analyytikot tapaavat sellaisia ihmisiä, jotka ovat jollain tavalla patologisia. Ehkä patologiat ovat jonkinlaisia kertomuksia? Mutta kertooko tarinan analyytikko vai se potilas? Sitä paitsi milloin alkaa sairaus, jos oletetaan että lapsi on syntyessään terve?

Usein ajattelen että jos Kristeva olisi noita tekstejä kirjoittaessaan tiennyt geeneistä kaiken sen mitä nyt tiedetään, ehkä hän ei olisi ollut psykoanalyytikko lainkaan. En kyllä tiedä minkälainen on tällä hetkellä psykoanalyysin maailma. 

Olen lukenut eniten Freudia, koska tässä talossa on paksu nide hänen tekstejään. Kristeva on vuosikymmeniä ollut tärkeä koska hän kirjoitti kirjan nimeltä Musta aurinko, joka käsittelee depressiota ja melankoliaa. Serkkuni maalasi taulun jonka nimi oli Musta aurinko, hänen isänsä kirjoitti kirjan nimeltä Musta aurinko. Musta aurinko on Johanneksen ilmestyskirjassa, jonka olen lukenut jo lapsena. Serkkuni isä kirjoitti myös kirjan nimeltä Tulipunaiset ratsastajat, joka sekin oli Johanneksen ilmestyskirjassa.

Kristeva kääntää Durasista puhuessaan huomionsa naisten väliseen keskinäiseen suhteeseen. Ne suhteet johtuvat vauva-tyttären ja äiti-naisen välinen suhteesta. Kristeva aloittaa pohdintansa puhuessaan Oidipus-kompleksista, hän kirjoittaa myös Sofokleen kahdesta Oidipus-näytelmästä, jotka ovat Kuningas Oidipus ja Oidipus Kolonoksessa. 

Durasista Kristeva sanoo:

Durasin tuotannosta puhuttaessa kyse on pikemminkin aina nostalgisesta saman tavoittelusta toisena tai toisen tavoittelusta samana kertojalle niin välttämättömän tuntuisessa narsistitisen kangastuksen ja hypnoosin arsenaalissa. Hän kertoo psyykkisestä pohjakerroksesta, joka edeltää toiseen sukupuoleen kohdistuvia valloituksia, ja sille perustuvat sattumoisin tapahtuvat ja riskialttiit kohtaamiset miesten ja naisten välillä. Tähän melkeinpä kohdunsisäiseen tilaan ei tavallisesti kiinnitetä mitään huomiota.

Ja siihen on omat syynsä. Sillä tässä heijastusten hautakammiossa identiteetit, ihmisten väliset sidokset ja tunteet tuhoavat toisiaan. “Tuhota, sanoo nainen.” Naisten yhteisö ei silti välttämättä ole villiyhteisö tai yksinkertaisesti vain tuhoava. Sidokset ovat pakostakin eroottisia ja niiden epävakaisuuden tai mahdottomuuden perustalta yhteisö luo kuvitteellisen yhteenkuuluvuuden ilmapiirin, joka saattaa osoittautua kepeän tuskalliseksi ja vääjäämättömän suruvoittoiseksi, sillä se upottaa narsistiseen vuolauteensa kaikki seksuaaliset objektit ja jokaisen ylevän ihanteen.

(Julia Kristeva: Puhuva subjekti, s.290, suom. Pia Sivenius)

Pitkä sitaatti on tarpeen koska kirjaa ehkä on hankala enää saada. Tuossa päädytään siihen, että naisten yhteisöjen onnistumiseen ei ehkä voi luottaa. Ne jotka ovat käyneet tyttölyseota, todennäköisesti tietävät mistä kaikesta kasvavien tyttöjen maailma koostuu. Se ei ole erityisen rauhanomaista. Mutta keskimäärin jotain kasvua tapahtui. Se taas johtui enimmäkseen muutamista opettajapersoonista, jotka pystyivät joskus edes vilahdukselta näkemään tytöissä jonkinlaista inhimillistä olemusta. Muistan hyvin väkivallan, jota sai väistellä. Sitä oli oppilaiden välillä enimmäkseen, ei niinkään  fyysistä, vaan henkistä nujertamista.

Koulujen kanssa on lopulta aika yksinkertaista. Joko niistä selviää järjissään, tai sitten ei. Tai sitten menee niiden läpi niiden koskettamatta oikeastaan ollenkaan. Ehkä tyttölyseoissa (poikalyseoita en uskalla edes ajatella) opitaan sitten enemmän sosiaalisia suhteita kuin opetushallituksen määräämiä aineita.

Osa Marguerite Duras’n LaivaNuit-kirjan teksteistä on tarkoitettu elokuviksi. Teksteissä itsessään on jo niin paljon kuvallista, ettei kameralla oikeastaan ole mitään tekoa:

Palasin takaisin huoneeseeni hyvin nopeasti kirjoittaakseni teille. Suljin ovet ja ikkunat. Seison tässä teidän kanssanne katsoen rantaa kuin ensimmäistä kertaa. Astuin kauemmas peilistä. Katson itseäni. Silmät ovat siniset, kuulemma, hiukset mustat. Näettekö? Siniset, silmät, mustien hiusten alla. Miten rakastankaan teitä, sitä miten näette minut. Olen niin kaunis, melkein itselleni vieras. Minä hymyilen teille ja sanon teille nimeni.

Minun nimeni on Aurélia Steiner. Olen teidän lapsenne.

Te ette tiedä minun olemassaolostani.

(Marguerite Duras: LaivaNuit, Le Navire Night et autres textes, 1979, suom. Kristina Haataja, Like 1997

Ohjaaja Alain Resnais kiinnostui Duras’n teksteistä. Syntyi elokuva nimeltä Hiroshima, Mon Amour. Mutta Duras’n leffoja voisi olla kiinnostava nähdä. Joissakin ihmisten on tyydyttävä tuijottamaan mustaa kangasta ja kuunneltava henkilöiden dialogia. Laajaa levitystä eivät tainneet koskaan saada. Näin Duras’ista tehdyn haastattelun joskus televisiosta. Hän oli siinä jo aika vanha, mutta vaikutti selväpäiseltä ihmiseltä. Suri sitä ettei juuri enää pääse kodistaan ulos. Katsoisin sitä haastattelua nyt vähän eri silmin.

Minulla on omassa käsikirjastossa paljon kirjoja, joiden kanssa olen kulkenut vuosikymmenet. Niitä lukiessa pääsee lähemmäksi esimerkiksi länsimaisen kulttuurin ydintä. Duras ja Kristeva ovat mielessäni aivan siinä ytimessä, ymmärtäviä ja tuntevia ihmisiä.

Näiden kirjojen lukemisen aikana posliinikukka riehaantui jo toiseen kukintaan kesän aikana. Syksy ei ole vielä tullut ja kun olen taas kotona niin tulen kulkeneeksi sen köynnöksen ohi. Puhun ääneen, koska kirjojen kanssa on keskusteltava. En tiedä mistä posliinikukka on ihmisten huoneisiin tuotu, mutta kukkien haju on huumaava. Tuommoinen haju on houkutellut lähelle varmasti kolibrejakin ja suuria värikkäitä perhosia. Pystyn kuvittelemaan lämpimien maiden aistimaailmaa, koska kesä on ollut kuuma. Lämpöä, hajuja ja makuja ei pääse etelässä pakoon minnekään. Ilmasto on muuttumassa nopeasti.