Eräs elokuva ja muita todellisuuksia

Syksy otti ja harppasi eteenpäin. Kelloja on siirretty niin että nyt on tunti enemmän aikaa nukkua. On myös ollut ensimmäinen isompi myrsky. Säiden reunat ovat entistä terävämpiä, kaikki muuttuu aika nopeasti. Nyt jos rupeaa satamaan, niin ei se matalapaine niin iso ole kuin oli ennen myrskyä. Se tuntui monta päivää ennen. 

Kun kävin välillä näyttelyn avajaisissa Kuntsissa (vaasalainen nykytaiteen museo) ja tapasin Marita Liulian taas uudestaan, edellinen kerta oli 10 vuotta sitten, ei ollut pitkä aika. Se oli lyhyt. Aika ei ole symbolinen käsite, vaan jotain mistä on sovittu. Jossakin on oikea kello joka tikittää. Sen tikityksestä tietää kyllä aika hyvin missä on menty, mutta ei se päde kokemuksiin. Kokemukset päässä ja muistissa laajenevat ja supistuvat, vähän sen mukaan miten elämä on siinä välissä mennyt.

Kesällä huomasin taas siinä omassa kesämaisemassani, joka on nyt ollut olemassa jo 64 vuotta, on tapahtunut huomattavan nopea kasvu. Pihakuusi on hurahtanut valtavaksi aivan lyhyessä ajassa. Sitten vaahterat ottivat ja sairastuivat. Osa muutoksista johtuu siitä ihmisestä jonka piti tappaa minun metsäni ja kaikki ne eläimet. Varsinkin linnut. Siitä on varmasti kauan, melkein ne samat 64 vuotta kun siellä kulki hirviä ja kauriita ilman aikojaan. Vesi oli puhdasta eikö suomönjää.

Lapsena jo tunsin metsiä, moniakin. Niissä isä oli kuljettanut pyörän jopparilla. Tai oli menty junalla jonnekin kauemmas.

Junalla kun menee niin Tampereen jälkeen puut ovat korkeampia. Mutta kyllä ne kasvavat täälläkin. Nyt kello on melkein yhdeksän aamulla ja rupeaa valostumaan. Jos näkisi horisontin, niin siellä aukeaa tuo punainen viiva joka on tulossa tännepäin. Se muistuttaa aurinkoa.

Pari päivää sitten oli televisiossa elokuva oli nimeltään Youth. Yhtenä päivänä huudatin tätä kirjoituskonettani, siellä oli Kiti Neuvosen Nuoruustango. Ajattelin häntä silloin jonkin aikaa. Muistan kun hän lauloi yhtenä aamuna ranskanleipälaulun. Siitä on yli 50 vuotta.

Leffa on Paolo Sorrentinon vuonna 2015 ohjaama, valmistuspaikka oli Italia. Se lopputekstien mukaan oli hyvin kansainvälinen tuotanto. Muistan jo edelliseltä katsomaltani olleeni siitä iloinen. Näin juuri Euroopassa pitää tehdäkin. Tapahtumapaikka oli hotelli Alpeilla, jonkinmoinen retriitti ja lomapaikka, jossa oli kaikenlaisia hyvinvointipalveluja rikkaille ihmisille. Muistin elokuvaa katsoessani miten hyvältä hierominen tuntui. Leffassa hierojatyttö sanoi ajattelevansa käsillään ja sen takia hän ei puhu. Sillä erää hieronnan kohteena sattui olemaan säveltäjää näyttelevä Michael Caine, joka irvisteli hieromalavitsan läpi aukosta kun sattui. Se johtui siitä, että hierojatyttö puhui silloin, että puhuu käsillään.

Hierominen kyllä mielestäni todella auttoi. Koska vanhoja ihmisiä ei kannata enää hoitaa, niin nekin palvelut ovat siirtyneet köyhien ihmisten ulottumattomiin täällä. Sveitsissä palveluista nautti joku Miss Universum, joka ei suostunut olemaan pelkästään nätti. Sellainen huomautus ei taida olla kovin yleinen.

Leffa kertoi vanhuudesta tietenkin. Pääosan esittäjät ovat näyttelijöitä ja jo vanhoja. Harvey Keitel peräti näytteli elokuvaohjaajaa. Hän tahtoi ehdottomasti elokuvansa pääosaan Jane Fondan. Sillä tavalla hurrasin hänen näkemiselleen, että juuri pari viikkoa sitten hän joutui mielenosoitukseen osallistumisen vuoksi vankilaan. Hän osoitti mieltään maansa ilmastopolitiikkaa vastaan. Niin ja hänet pidätettiin tämän viikon perjantaina myös. Mielenosoitukset jatkuvat. Siinä maassa on väärän kuninkaan päivä. Tai ehkä kyse oli kissasta niin kuin on Pasi Ilmari Jääskeläisen yhdessä opuksessa. Väärän kissan päivä?

Elokuva oli omistettu Fransesco Rosille. Hän ohjasi muun muassa televisiosarjan nimeltä Kristus saapui Eboliin. Se sarja pitäisi esittää uudelleen. Se on eurooppalainen mestariteos.

Muistan kuvat Jane Fondasta Vietnamin sodan vastaisessa mielenosoituksessa. Hän marssi muiden mukana 1960-luvulla silloisen miehensä Tom Haydenin kanssa.  Kunnon ihmisiä. Ilmastosta tiedettiin kyllä jo silloin, että se muuttuu ihmisten toiminnan vuoksi ja siksi ihmisten pitää se lopettaa myös.

Jane Fonda tuli elokuvassa hotelliin kieltäytymään henkilökohtaisesti leffasta. Harvey Keitel teki ilmoituksesta ainoan mahdollisen johtopäätöksen. Nuorisoa taisi edustaa käsikirjoittaja, joka piti savuketta korvansa takana. Jossain vaiheessa hän poltti sen savukkeen. Sitten oli Cainen tytär, joka kaipasi äitiään ja itkeskeli. Äiti oli jo kuollut, tai sitten eli edelleen Venetsiassa. Kun ihminen elää tarpeeksi pitkään, ei hänestä voi aivan varmasti sanoa onko hän elossa vai kuollut.

Loppupuolen laulu oli aivan hirmuisen kaunis. Se kertoi nuoruudesta tietenkin. Säveltäjä ohjasi vielä kerran esityksen. Piti oleman niin että kuningatar Elisabeth ja prinssipuoliso Philip halusivat sen konsertin. Vähän aikaa sitten kuningatar joutui huolehtimaan vanhasta kiukuttelijasta, joka on Amerikan presidentti. Hän tuntui osaavan rauhoittamisen, olihan hän kertonut iltasatuja pienille lapsilleen nuorena äitinä. En ole missään nimessä rojalisti, mutta Elisabet ei onneksi ole seniili. Maailma on muuttunut oudoksi. Vanhuksetkin jakaantuvat hyviin ja pahoihin, hyvin- ja huonostisäilyneisiin.

Jäin tälläkin kertaa huokaamaan Euroopan olemusta. Tämä maailmankolkka tuntuu olevan hengissä ja vaikka Euroopan unioni välillä hapertuu tai jäykistyy sitä byrokraattisuuttaan, niin silti siitä kulttuurien moninaisuudesta syntyy esimerkiksi tällainen elokuva. Ranskan monta televisiokanavaa esimerkiksi olivat tässä tuottajina.  On elokuvan valmistumisesta jo neljä vuotta. Eikä ihmisyyden perusasioista on nyt sentään iäisyyttä vielä kulunut eikä myöskään tästä.

Sitten ne alppiniityt. Olen ollut sellaisilla niityillä, vaikka en Alpeilla. Ilma oli hirveän ohutta. Lähdin juoksemaan niitylle ja askel nousi keveästi, ja sitten puserolle valui punaista vettä, nenästä valui verta solkenaan kun joku pieni suoni ratkesi. Sellaiseen asuinpaikkaan täytyy varmasti syntyä. Olen lukenut jostain, että Tiibetin sherpoilla on laajemmat ja paremmat keuhkot kuin laaksoissa asuvilla muilla tiibettiläisillä.

Lapsena näin elokuvateatterissa jonkun Pikku-Heidi -leffan, joita oli ilmeisesti jo tehty ennen sotia. Laaksotkin ovat Sveitsissä korkealla ja siellä oli pieniä jyrkkäkattoisia taloja ja paljon lapsia. Yritin katsoa jonkun niistä, mutta eivät toimi enää. Nyt kannattaa lukea mieluummin vaikka Friedrich Dürrenmattin Kuunpimennystä tai muita kamalia juttuja siitä maasta. Kyllä vain. Minkä takia synkät jutut ovat uskottavampia kuin kaikki ne lepertelyt, joita niitäkin näkee? Jaa mutta ei. Tuskin lepertelyä näkee enää muualla kuin mainoksissa.

Marita Liulian uusi näyttely ilmestyi Kuntsiin nyt syksyllä, joka on muuttumassa talveksi. Hän ei ole siitä muuttunut yhtään, sama itämainen prinsessa. Minulla oli hänen silkkipainolla tekemänsä kesäpusero, jossa oli I Chingin heksagramma, siis sen kiinalaisen ennuskirjan  yksi kohta.  Se pusero hajosi. Edes se kiinalainen merkki ei säilynyt, kangas hiutui pois.

Maritan suurissa maalauksissa kiiltää kulta, eikä se ole katinkultaa: kultaisia maisemia, jossain on kuusi  lähdössä lentoon, jossakin japanilaissävyisiä maisemia. Pinjanoksia suuressa tuulessa.

Joka tapauksessa ihmiset tekevät Suomessakin työnsä hyvin. Täällä kävi kylässä ensin Risto Vuorinen, jonka kirja Vastarannan lumo ilmestyi alkusyksystä. Risto on entinen työtoveri. Tehtiin  yhdessä aika monen ihmisen kanssa kulttuurilehteä 1980-luvulla Vaasan läänivainaan alueella. Sitten Riston ääni alkoi kuulua radiosta, kun hän oli muuttanut Viroon. Radio on paras tiedotusväline nyt, kun lehdet toisensa perään lopettavat.

En ollut käynyt Virossa koskaan Minun piti lähteä sinne tätini kanssa jo muinaisella Georg Ots-laivalla, mutta sitten hautautui se idea. En saanut sinne lähdetyksi, koska tätikin jo kuoli. Jos olisinkin Georg Otsin aikana voinut tuntea vähäisiä kaikuja tätini kertomasta Virosta 1930-luvulla, niin nyt ei sitä Viroa varmaan enää ollut.

Riston kirja kertoo Virosta joka vuosikymmenien jälkeen alkoi syntyä. Hän osui maahan jo pian laulavan vallankumouksen jälkeen. Se meidän lehti oli Kemun lehti ja Kemu puolestaan aloitti Provinssi-rock-festarit. Risto tuli tutuksi sieltä.

Uskaltauduin Suomenlahden yli viimein vuosi sitten syksyllä. Risto tuli mainostaneeksi Tallinnan rock-kahvilan esitystä. Siellä yhtenä syyslauantaina soitti lapualainen Miljoonasade. Pääsin kävelemään ympäri Tallinnaa ja mietin missä kaikkialla täti olisi voinut olla. Kadut ovat varmasti paikoillaan. Vai pommitettiinko kaupunkia sodan aikana?

Viro ei ole Suomen veli tai sisko, vaikka tuntui tutulta. Se kaupunki ei ollut niin pilattu kuin Helsinki on. Matkalla sinne katsoin Lauttasaarta, sieltä Tallinnan lautalta, ranta ei näyttänyt samalta kuin mitä se oli silloin kun asuin siellä 1970-luvun alussa. Se ei ole yhtään sama, kuin mitä se oli silloin kun äiti ja isä asuivat siellä vuonna 1944.

En tiedä pommitettiinko Lauttasaarta. Sitten: merissä tärkeitä ovat juuri rannat.

Tallinnassa satoi kaksi päivää vuosi sitten. Luin sen Vastarannan lumon.  Olen usein ajatellut Tallinnaa kävellessäni Vuosaaren rannalla. Sanovat että kirkkaalla ilmalla sieltä näkyisi Viro. Risto kertoo Viron 1990-luvusta, kun se maa ottaa kiinni menetettyjä vuosikymmeniä. Suomessa oli lama ja siitä kärsivät toisen ja kolmannen sukupolven ihmisetkin vielä.  Pankkien rahat säilyivät jossakin?

Kirjassa virolaiskoira löytää uuden ihmisen ja pääsee isossa laukussa lautalla Suomeen. Koiran uusi isäntä oli ollut joskus aikoja sitten, Neuvosto-Eestissä, rakentamassa Viru-hotellia. En asunut siinä hotellissa, mutta kyllä se näytti vähän varoittavalta esimerkiltä.

Matka sateessa sieltä sataman läheltä Kumun museoon oli puistoineen kaikkineen hyvä,  rauha tuntui ja oltiin kaukana ainakin 1930-luvun aatteiden taistelusta, joista olin kuullut jo 1960-luvulla. Liikennemerkissä varoitettiin oravista!

Kerjäläismunkki, runoilija ja elokuvaohjaaja

Aamu vaikka ei aivan varhainen. Löysin kirjastosta poistokirjoja, tärkeimpinä runokirjat. Mutta en ruvennutkaan lukeamaan niitä jotka juuri löysin, vaan yhtä omaani. Kun rulivat matalapaineet, kipu palasi. Siihen löysin lääkkeeksi Ryōkanin (1758-1831) Suuri hupsu. Semmoinen on hyvä lääke, koska siinä menee kipu pois omia latujaan niiden kerjäläismunkin ajatusten mukana.

Ryōkan käy jonkinmoista kirjekeskustelua muiden runoilijoiden ja kuljeskelijoiden kanssa. Tässä tuumailua:

Sen kuin vaellat 

tämän maailman halki

     suruttomana
mutta mitä tuumailet 

tulevasta maailmasta?

Yoshiyuki

Tuleva maailma - 

sitäkö nyt tuumisin,

minä joka jo 

nykyisessä maailmassa

kuljen suruttomana?

Ryōkan

Ryōkanilla on ystäviensä kanssa myös tapana istua juomassa viiniä, piirtelemässä tushilla kalligrafiaa, runoja toisilleen. Erakkobuddhistit eivät ole epäsosiaalisia. 

Hienoimpia ovat vuodenaikojen voimaan ja muutokseen liittyvät runot.On hyvä että on tullut eletyksi miltei puolet elämästä maalla. Sinne kaipaan uudestaan, en aina, koska kaupungeissa on puolensa, mutta aika usein. Enkä muuten ymmärtäisi miten hyvä on vuodenaikojen vaihtelu. Niiden pitää tulla ja ajallaan. Runot osuvat nimenomaan siksi, että ne on suomennettu. En osaa japania. Meillä on onneksemme Kai Nieminen, runoilija ja japanin suomentaja.

Nyt voi vihoitella sitä, että syksyn matalapaineet tulevat liian suurella voimalla. Matala ilmanpaine päästää valloilleen ruston ja luun kappaleet nivelten sisällä. Kun polvi menee jumiin, siihen sattuu. Buddhalaisrunoilijat auttavat. Niillä vasta on hirveitä matalapainekipuja! Minä ja munkit voimme kaikessa rauhassa klenkata menemään jalalla, joka jumiin mennessään yrittää kampata minut. Pysähdyn jalkakäytävällä ja potkin vastahakoista polvea liikkeelle. Jos olisin koristautunut ja hieno, en varmaan voisi potkia jalkoja siinä nuorison keskellä, vapaudenpatsaan lähellä, torilla. Kerjäläismunkisto auttaa myös elämänasenteessa.

Äiti ja ympärillään olevat naiset opettelivat koristautumista, mutta huonosti kävi. Siinä oli jotain melkein kohtalokasta. Varmaan on ollut niin että sodan keskelle kasvaminen on tuonut kavalalla tavalla nuorison päähän lupauksen, että sodan jälkeen kaikki on toisin. Nuoret eivät oikeastaan ikinä kasvaneet.

Löysin Helena Anhavan kirjan Maininki ennen aaltoa kirjaston poistohyllystä. Anhava kirjoittaa esimerkiksi sotasairaalasta. Voisi olla äidin sukupolvea. Mutta ei puhu katteettomista lupauksista vaan sanoo:

Raskas paikka on maailma sille

joka ei tahdo miellyttää

vain olla itse.

Sitten Anhava lisää tuohon edelliseen ehkä itsestään, ehkä oikeastaan koko sukupolvesta:

Vain orastavaa luottamusta

on ikävä,

ei nuoruutta

viluista, pelokasta.

Katson ulos. Matalapaine puhaltaa toista pois tieltään että pääsisi itse raivoamaan. Äsken elettiin yhden taifuunin ja yhden hurrikaanin välissä ja Suomeen pitäisi tulla yhden häntä Kap Verden suunnalta. Olen aina miettinyt, miten pilvenpiirtäjät pärjäävät taifuuneille/hurrikaaneille. Ne taipuvan ja huojuvat!  Ehkä Kiina selviää paremmin kuin Amerikka. Sellaiset ihmiset jotka ovat tottuneet luottamaan yhteisön apuun ja eläneet niissä tiiviisti, pärjäävät paremmin. Amerikkalainen kurkunleikkaajien maailma ei selviä luonnononnettomuuksista. Hirmumyrskyltä on vaikeaa leikata kurkkua auki tai edes ampua pyssyllä. Ampumalla selviämisen ovat oppineet amerikkalaisiksi tullessaan.

Nuorena pystyin pudottautumaan alas ja heilauttamaan itseni muualle. Nyt sitä on vaikea tehdä. Mutta ongelma ei ole siinä. Ei ole semmoista minä-ihmistä, josta riippuisi kaikki. Joka pystyisi omassa varassaan ratkaisemaan omatkin olemassaoloaan haittaavat jutut. Mistä lähti pyyteettömyyden väheneminen? Tuskin se aivan viime aikojen asia on kuitenkaan.

Voisi toivoa jonkinlaista maalaista kaupunkilaisjärkeä. Kun maalla kasvaminen ei oikein enää suju. Ovat lähteneet ihmiset pois ja  suurin osa lopullisesti. Junavuoroja vähennetään, koska loputkin ihmiset tahtovat sieltä hakattujen metsien keskeltä kaupunkeihin. Tarvitsevat tukea toisista ihmisistä. Paitsi että etäisyys on sitten usein isompi kuin mitä se olisi kilometreissä maalla. Sain sen käsityksen että koko Suomea ei enää kannata pitää asuttuna. Se oli poliittinen kysymys vähän aikaa sitten.

Uusi päivä alkoi kun lopetin elokuvan katsomisen. Oikeastaan elokuvia oli kaksi: Agnes Vardan ja JR:n dokumenttielokuva Kasvot, kylät ja sitten Agnes Vardan elokuva Onnen hetket. Dokumentti oli Suomen ensiesitys. En ollut tiennyt että Varda on jo 90-vuotias. 

Hän kulki ketterästi ikäisekseen. Jostakin aiemmasta haastattelusta muistan että hän oli mukava ja tutunoloinen nuori nainen. Se valokuvaajapoika hänen vierellään oli nimeltään JR ja kulki hattu päässä ja mustat lasit silmillä kuin mikäkin Jean-Luc Godard. Ei kai hän se ollut kuitenkaan? Tuskin JLG pystyisi pyörittämään ystäväänsä Agnesta semmoista vauhtia kuin JR Louvren museossa. Agnes hurrasi kyydille rullatuolissa. JR hyppi selvästi nuoren miehen tavoin. Nuori klovni. 

Elokuvaohjaaja Varda ja valokuvaaja JR kulkivat pitkin ja poikin Ranskaa elokuvausryhmän kanssa. Heillä oli kulkuvälineenä Kleinbussin näköinen filmilaboratorio. Vardalle annettiin tilaisuus eräänlaiseen nostalgiamatkaan. Hän oli asunut joskus samassa kylässä kuin  kirjailija Nathalie Sarraute ja pääsi takaisin sinne ja tapasi tuttuja. JR otti valtavan kuvan kauniista paikallisesta naisesta. Kylän lapset, tyttö ja poika, puolestaan ottivat selfien, jonka taustana oli naisen kuva liimattuna vanhaan seinään.

Kontrasteja syntyi muitakin ja koko ajan. Ihmiset rakastivat niitä kuvia ja näkivät niiden merkityksen: niin paljon enemmän ne olivat kuin joku suuri mainos olisi ikinä. Syy oli varmasti sekin, että dokkariin ei osunut valtavia mainoksia - kai niitäkin Ranskassa on?. Ehkä ihmiset eivät halunneet niitä rumentamaan omia maisemiaan? Ranskan maaseutu on juuri niin maalauksellinen kuin Renoir, van Gogh tai Cézanne sen kuvasivat. 

Vanha saa jäädä uuden viereen, täydessä sovussa, talot eivät ole kivikasoja tai betonimonoliitteja. Mitäs meillä on? Ilmastonko, ikuisen masennuksen ja huonon maun vuoksi?

Ihmiset ottivat elokuvaohjaajan ja tämän nuoren ystävän mutkattomasti vastaan. Juuri tuosta ominaisuudesta pidän eniten Välimeren maissa. Pikkukaupungin ihmiset tekevät tuntemattomillekin olon hyväksi ja tyytyväiseksi ja ilmiselvästi mielellään. Meille ei ole tämmöinen sivistynyt käytös kunnolla vielä rantautunut. Täällä on paljon kunniallisempaa pitää kansaihmisiin etäisyyttä.

Ehkä juuri maalla ranskalaiset osaavat olla ystävällisiä toisilleen? Mutta Varda ja JR olivat myös suuressa satamakaupungissa, Le Havressa. Valokuvasivat ja elokuvasivat kaikkialla, myös satamassa - satamatyöläisiä ja heidän vaimojaan. Siitäkin valtavankokoisesta kolmen naisen muotokuvasta tuli hieno.

Varda ja JR selvästi pitivät toisistaan, sellainen heijastuu ulospäin heti. Jean-Luc Godard piti aina lakkia ja mustia aurinkolaseja päässään. Sitä paitsi hän oli luvannut tavata ystävänsä Vardan ja JR:n, mutta oli päättänyt olla jossain muualla. Jätti vain kirjoitetun tekstin ulko-oven ikkunaan. Sitten ystävykset kävelivät meren rantaan ja dokkari loppui. Nyt pitää miettiä oliko ehkä JLG:n nuoruuden leffoissa joku elokuva joka tapahtui meren rannalla. Hullu Pierrot?  Jean-Paul Belmondo ja Anna Karina hyppimässä puiden keskellä, taustalla meri? 

Dokkarin jälkeen tuli Agnes Vardan  oma elokuva 1960-luvulta. Näin sen ehkä silloin tuoreeltaan. Tarina on hyvä ja selvä ja yksinkertainen. Uusi katsominen teki minut mietteliääksi. Se ei oikeastaan ole elokuvanovelli vaan pienoisromaani, jossa on selvä käännekohta ja sitten laskeutuminen loppuun. Oikeastaan elokuva muistuttaa näytelmää hyvin paljon. Varda pitää nyt kyllä tarkistaa. Ehkä hän on käynyt teatterikoulua?

Kissan marraskuu

Marraskuussa ihmiset ehdottelevat toisilleen mitä voisivat tehdä, kun pimeys syvenee ja nukuttaa usein jo aamulla. Yleensä ihmiset kumminkin joutuvat pimeydestä huolimatta jollain tavalla selviytymään tavallisista hommistaan. Muuten kaaos ottaa vallan ja sillä on luultavasti semmoinen ominaisuus yhdessä pimeyden kanssa.

Jo ajat sitten, ainakin 40 vuotta taapäin, Tukholman Karoliininen instituutti tutki pimeyden merkitystä ihmisten hyvinvointiin, siis tavallisiin asioihin. Kaamos sillä instituutilla oli lähinnä mielessä, kun se kasvatti valkoisen rottapopulaation ihan tätä tarkoitusta varten.

Jostain tutkijat olivat oivaltaneet että pimeydellä ja alkoholismilla on keskinäinen riippuvuus. Olisi ehkä liian suurpiirteistä todistella että juoppous on pimeyden voimien työtä, sellainen voitaisiin tulkita hurskasteluksi. Niihin aikoihin Norjassa oltiin aloittamassa merenalaista öljynporausta ja työvoimaa virtasi joka puolelta Pohjolaa. Öljynporaustorneissa asuttiin pitkiä aikoja.

Satuin asumaan maalla niihin aikoihin ja kuulin monista ihmisistä jotka lähtivät Norjaan kun pientila ei elättänyt ja kettujen tarhaus oli ilmeisesti vielä epävarmaa. Joitakin yksilöitä näinkin kun tulivat käymään Suomessa. Kehuivat norjalaista elämää hienoksi.

Sitten Karoliininen instituutti jo ilmoittikin, että pimeys ja alkoholismi korreloivat vahvasti. En muista että asiasta olisi hirveästi keskusteltu missään. Ehkä tutkimus oli vain aivan tavallista aivotutkimusta, mielihyväkeskuksen kartoitusta. Rottien ja ihmisten välillä ei taida olla hirveästi eroa. Pimeässä asustavat rotat kasvattivat riippuvuussuhteen alkoholiin helpommin kuin valoisassa elelevät.

Nyt varmaan senkin takia ihmisillä on kirkasvalolamppuja aamiaispöydissään. Minä olen edelleen sitä mieltä, että mieluummin nukun. Nytkin on sunnuntai eikä pitäisi olla kiire minnekään. Astiat on tiskattava ja keittiö raivattava muutenkin. Kissa nukkuu, joten en ota esiin pölynimuria vielä.

Kissa alkoi käyttäytyä oudosti joskus syyskesällä. Eläinlääkäri löysi munuaisten toimintavajauksen. Se alkoi lääkkeen jälkeen nukkua enemmän. Mutta valveilla se käyttäytyi oudommin kuin ennen lääkitystä. Se alkoi arastella meitä.

Selvitettiin asiaa. Jos ihmisellä olisi munuaisten toimintavajaus, hänet pantaisiin ensin dialyysiin ja sen jälkeen ehkä munuaisten siirtoleikkaukseen. En tiedä miten munuaisten saatavuus on lisääntynyt, mutta minusta olisi hyvä ajatus että kuolleiden elimiä voisi käyttää hyväksi lukuun ottamatta niitä kuolleita, jotka ovat kieltäneet sen. Kenenkään ei tarvitsisi arvuutella mistä päin maailmaa katulapsen munuainen on löytynyt. Katulapselta ei tarvitse kysellä lupia, kunhan vie munuaisen ja heittää lapsen kaatopaikalle.

Eläinlääkäri sanoi että kissan munuaiset ovat niin pieniä, ettei siirtoleikkauksia oikein voi tehdä. Tulisi liikaa invalidikissoja. Tietenkin suurin osa niistä tapettaisiin aivan niin kuin katulapsetkin, mutta ennen kaikkea eläinlääkäreitä, saati eläinkirurgeja ei ole tarpeeksi.

Kissat selviävät isostakin toimintavajauksesta aika hyvin. Eikä kissa ole koskaan ollut rämäpää, niin että kaipa lääke vahvistaa olemassa olevia ominaisuuksia. Kissa on kyllä suhteellisen vanha jo, todennäköisesti yli 15-vuotias, joten hän tulee kohtaamaan arvokkaan vanhuuden. Kissarouvaamme tullaan palvelemaan ensiluokkaisesti aina siihen saakka, kun vanhuus iskee useampiin elimiin ja on aika tehdä johtopäätöksiä.

Kissa ei saa kitua. Ihminen saa. Kituuttaminen on rangaistus liian vanhasta iästä. Ihmisille ei ole sallittu eutanasiaa kuin muutamassa maailman kolkassa. Hoitotestamentteja ei taideta muutenkaan etsiä kovin aktiivisesti.

Kun asuttiin maalla, kissat saivat suuren osan ravinnostaan ulkoa. Ne pitivät kurissa kylien rottapopulaatiota. Ihmisten ruokakomeroihin ei myöskään tullut hiiriä eivätkä oravat rapistelleet välikatossa niin kuin oli kissattomien talojen laita. En kyllä muista koskaan kuulleeni oravia välikatoissa, mutta ennenaikaan oravilla oli pesiä tuuheissa kuusissa, joissa heiluhännät tuudittuivat unien kultalaan.

Ihmisen on nyt vain syytä yrittää pysyä jollain lailla hereillä. Keinut kuuluvat kesiin. Sitä paitsi marraskuun murretut värit ovat hienoja.