Kasvutarinoita?

Vanhemmat ihmiset olivat minulle se vipu tai peili, josta tiesin milloin Suomi on muuttunut. Kun omat vanhemmat kuolivat nuorina, niin silloin tuli onneksi lähelle ihmisiä, joista kykenin ajattelemaan aikuisuuden suuntaa.

Minulla oli täti, joka oli hirveän vanha, mutta ei ollut yhtään valmis kirjoittamaan muistelmiaan tai muuta sellaista. Hän häiritsi minun kirjoittamistani siellä sukutalossa aina tarpeellaan kertoa sitä tai tätä mitä tapahtui Kämpissä tai Kappelissa 1930-luvulla. 

Hän oli ottanut esille isänsä vanhan Remingtonin, sellaisen kannettavan kirjoituskoneen. Siinä se nökötti katatonisena ruokasalin pöydällä. Mutta kyse on kai siitä, pystyikö hän ponnisteluun, jossa saattoi mielessään yhdistää aikakausia. Sellaista hän oli itse tarvinnut. Ei hän ollut mitenkään sairas, vaan ajatteli luistavansa velvollisuudestaan harjoittaa päätään ja sillä tavalla jatkaa ehkä vähän eteenpäin oman perheensä elämää jonkin aikaa.

Ihmettelin suvun suhteita ja huomasin että samanlaisia on kaikissa suvuissa. En minä tullut toimeen ilman sitä tätiä, joka kertoi jatkuvasti kertomuksia isänsä ja siskonsa ihmeellisestä kyvystä pitää kauniita ja elämää edistäviä puheita ja puhjeta sitten vielä lausumaan lopuksi. Missä, minä kysyin. Hän tuhahti että etkö sinä nyt sen vertaa tiedä. Oli ollut esimerkiksi presidentti Kallion kunniaksi ja kansalle ojennukseksi järjestetty pitkä seminaari, jossa oli välttämätöntä välillä kiteyttää kaikki oppimamme. Kuulin sanan oppi ja niskakarvani pörhistyivät.

Lentoharjoituksia isän ja äidin katsoessa

Juuri hän oli selittänyt että Olavi Paavolainen oli kauhea dandy ja Arvi Kivimaa sietämätön fabuloija. Huokasin ja nostin katseeni kirjasta johon olin uppoutunut. Hän oli mieliaiheessaan ruotimassa Tulenkantajia ja tahtoi että ymmärrän ehdottomasti kuka on kuka. Tiesin kyllä että ei siitä selvää tule. Sitä paitsi ne kaikki olivat jo kuolleet. Mistä minä tietäisin minkä takia Kivimaan fabulointi oli sietämätöntä! Kun minä yritin hänelle selittää kuka oli mikäkin beatnikki, hänen katseensa rupesi harhailemaan jo ensimmäisen lauseeni jälkeen. Vaikutti siltä, että emme osanneet selittää miksi niin kärkkäästi ilmoitimme ihmisten kuulumisesta siihen tai tähän karsinaan.

Illalla kylään tuli onneksi setä, joka istui pianon ääreen. Setä oli ollut Amerikassa ja otti hienoja valokuvia sen lisäksi että  hän soitti jazzia korvakuulolta. Minä olin raahannut mukaani kotoani kannettavan levysoittimen, jossa raakkui Duke Ellington, tai ei hän raakkunut vaan ne torvet. Levy kyllä särisi pahasti. Rauhoituin heti kun setä alkoi juoksuttaa sormiaan koskettimilla. Tuntui suorastaan viritetyltä siihen kesäiltaan se vanha piano.

Ne olivat veli ja sen sisko, mutta niillä oli niin iso ikäero, että täti kuulosti välillä haudantakaiselta ääneltä, jota ei pitäisi enää kuuluakaan. Täti piti jazzia sietämättömänä metelinä, mikä oli mielestäni vähän yllättävää, kun muistin joskus nähneeni isän albumissa sen isosiskon kuvan 1920-lukulaisesti vyötäröttömässä vaaleassa silkkileningissä ja mustissa korkokengissä. 

Katsoi vielä valokuvaajaa viistosti ja vakavasti.  Unohdin kysyä häneltä, kuka se valokuvaaja oli. Se oli katsonut sitä valokuvaajaa. Olin päästämässä päähäni ajatuksen että jos sen valokuvan oli ottanut Kivimaa tai Paavolainen.

Setä kiusasi siskoaan, joka oli ollut ihkaoikea jatsityttö. Setä oli raahannut kylältä mukanaan muuta nuorisoa ja se näytti tahtovan muualle, mutta rupesi sitten kuitenkin tanssimaan. Se oli niin kamalaa huojumista että pääsin nopeasti siitä jaloista yläkertaan. Liukenin niin kuin useimmiten tein jos onnistuin siinä. 

Ajattelin tätäkin draamanpoikasta kun säikähdin sitä, jos näenkin ihmiset yhä useammin lähinnä kuonana, molekyylimassana, jota ei tarvita mihinkään. On olemassa jokin vaihe jolloin se massa muuttuu ajattelevaksi ja kokevaksi olennoksi. Mutta joskus ei ehkä koskaan. Kammottava juttu. 

Kuvassa syksyn 2019 poikaset, matka edessään

Mutta näitä suuria kaaria tuskin enää osataan käsitellä nykyaikana, missä ikinänsä ihmiset sattuvatkin tapaamaan. Meillä kaikille sinä lauantai-iltana oli paljon yhteistä. Haluttiin kukin ikäkautemme yhteys muualle maailmaan. Ikkunat auki!

Se osuisi nyt kyllä aivan oikeaan. Mikä on Eurooppa? Viime viikolla Suomessa kävi Venäjän presidentti Putin ja sen lisäksi EU:n pitäisi sanoa jotain Amazonin tuhoamisesta. Suomi on puheenjohtajamaa. En tiedä mitä tästä tulee, mutta selvästi se Brasilian presidentti on samaa lajia kuin USA:n siellä vähän pohjoisemmassa.

Kumpikin ovat väkirikkaita maita. En tiedä onko siinä mitään syytä mihinkään. Mutta siinä kyllä että presidentit käsittävät valtansa jollain lailla absoluuttisena, jollaista ei ole juuri nähty kuin afrikkalaisten kuninkaitten sooloiluna. Ja on Afrikassa ollut kuningaskuntia jo ennen siirtomaavaltojen tuloa. Onko aina ollut niin että valta muuttaa kylistä heimoihin, sitten heimoista kansoihin, joista tulisi kuningaskuntia? Välistä jää uupumaan se, että kyläpäälliköistä voi ehkä tulla suuren ja varakkaan suvun turvin heti isompi päällikkö.

Muistan lukeneeni, että esimerkiksi Syyrian presidentti on saanut koulutuksensa Englannissa. Oliko koulutus purrut? Vai oliko hän ollut se sama rikas syyrialainen kuin ennenkin ja välttyi näkemästä sitä kansaansa? 

Voi olla että Syyrian valtiomuotoa pitäisi sitten katsoa ensin. Ei ulkomainen koulutus automaattiset pyyhi taustaa pois. Entä osataanko koulutuksella vaikuttaa siihen miten kunkin lapsen lahjakkuus voidaan ottaa huomioon? Ainakin Suomessa voi olla, että koulun ja oppilaan kommunikaatiosta puuttuu jotain, jos huonommista ja köyhemmistä oloista peräisin olevat lapset eivät selviä koulussa. Väitetään että huono-osaisuus periytyy.

Jos hyväosaisista puolestaan tulee kiusankappaleita ja ylipäänsä maanvaiva, niin kyllä heidän pääsynsä presidenteiksi pitäisi pystyä estämään. Ehkä demokratioissa puuttuu semmoinen laatukriteeristö. Ei ole portinvartijoita. Syyria tuskin on demokratia, Brasiliasta en tiedä. Yhdysvallat ja Venäjä ovat pysähdyksissä, ääntä kyllä vielä kuuluu.

Yksityisajattelussani olen jo kauan sitten ollut sitä mieltä, että näiden keski-ikäisten ja sitä vanhempien miesten välinen taistelu on typerää. Saavat ne tapella, mutta kun ne pystyvät sitten kuitenkin nutistamaan sen tai tämän kansanosan kokonaan. Nyt Bolsonaro aikoo tuhota kaiken muun lisäksi myös ne viimeiset alkuperäiskansat suurten jokien varsilta. 

Muistan kyllä ajatelleeni nuorena että jospa sotien sijaan ne presidentit ja kuninkaat tappelisivat. Mutta niillehän voisi käydä huonosti. Kuka sitten sanoisi kansan kuullen että te olette parhaita ja kauneinta mitä on? Sitä paitsi seuraava heimopäällikkö varmasti jo odottelee. Meillä mietitään näitä joskus yhdessä ja urakalla. Kumpikin on kasvatuksen ja koulutuksen kannalla.

Mökkipäiväkirjasta II

26.7. Palasin Haavikon opukseen Kaksikymmentä ja yksi. Meno ei muuttunut kovin paljon siitä kun Romaanihenkilön kuolema loppui. Edelleen on kyse joukkomurhista, raiskauksista ja teloituksista − siis rauhan aikana. 

Haavikko kertoi suomalaisseikkailijoiden riehumisesta. Pulkkinen puhuu samoista asioista, paitsi että hänen suomalaisensa ovat avustustyöntekijöitä ja Afrikassa. He eivät riehu. On kyllä kysyttävä, tietävätkö he mitä tekevät. Kirjojen ajallinen ero on suunnilleen 10 vuotta, Haavikon eepos vuodelta 1974, Pulkkisen paksu ”pamfletti” vuodelta 1985.

Haavikko kirjoittaa sotaisista joukkioista jonkinlaista kronikkaa. Pulkkisella on pitkiä pätkiä Pohjois-Karjalan elämästä 1800-1900-lukujen vaihteesta, paikallishistoriaa. Haavikon kronikka sijoittuu viikinkiajan jälkeen, kun hitaat suomalaiset tajusivat ryöstöretkien hienouden. Siitä porukasta tuli sitten palkkasotureita. En ole vielä ruvennut tavailemaan Prinssi Igorin kronikkaa, se on englanninkielisenä hyllyssä, muistaakseni Nabokovin kääntämä. 

Se meno ei eroa joidenkin afrikkalaisten maiden sotaisuudesta. Eniten jään miettimään siinä lopetellessani, että kun viikingit oppivat kaupankäynnin Novgorodin ja Konstantinopolin matkoillaan, niin tällä suomalaisryhmällä ei tuntunut olevan käsitystä kaupankäynnistä. Ei heitä kovin monta Suomeen asti sitten säilynyt enää hengissä.

Samanlaista riehumista pitkin maita ja mantuja on ollut varmaan aina. Sellaisen elämän kintereillä kulkevat köyhyys ja sairaudet ja sitten kokonaisten sukujen sammuminen ja elinmahdollisuuksien loppuminen. Retkueessa ei ollut mukana naisia. Se että naisia ei mainittu, ei tarkoita käsittääkseni sitä etteivätkö he pystyisi aivan samaan. Ehkä heitä pitää poissa tappamisesta lasten huoltaminen? En tiedä. 

Miksi jotkut Afrikan maat edelleen ovat sotaisia, vaikka kolonialistit ovat häipyneet jo kauan sitten? Jotain perää voi olla ylisukupolvisissa traumoissa, joita ilmeisesti on olemassa, varsinkin pahat sodat, sisällissodat, eivät mene ohi yhdessä tai kahdessa sukupolvessa. USA:n jakautuminen periytyy selvästi sen osavaltioiden välienselvittelyyn, jossa kuoli hirveästi ihmisiä, eikä esimerkiksi orjaosavaltioiden tilannetta käsitelty sodan jälkeen. 

Orjuus taloudellisena pohjana tuskin on kestänyt missään. Siitä on käsittääkseni maailmanhistoriassa todisteita. Kauppa sodan jatkeena? Sota kaupan takeena? Sotia hankitaan edelleen, koska asekauppa tuo miljardeja.

Nyt on jäljellä enää kaksi kokonaista päivää täällä puiden keskellä. Tämä ei valitettavasti ole enää metsää, se minulta meni, kun mökin takainen mäki tehtiin aukoksi. Mustikoita etsin. Varpuja oli, mutta varvut tarvitsevat metsän suojakseen.  Täällä on ollut kuivaa jo pitkään. Vesitalous on sekaisin. 

27.7. Löysin hyllystä Suomi-lehden  numeron Kesäkuu/1987. Lehdestä löytyi pitkä neuvostovirolaisen Edgar Savisaarin (Savisaar, vrt. Meri gen. Merin esimerkiksi Viron Lennart-etunimisen presidentin sukunimessä) artikkeli, jonka hän oli kirjoittanut ollessaan mukana yleisliittolaisessa sosiaaliekologian konferenssissa. Konferenssi pidettiin Lvov-nimisessä paikassa, joka taitaa sijaita Puolassa.

Rupesin lukemaan juttua ennen kuin kuuntelin radiota, jossa tuli heinäkuun teeman mukaan puheenvuoro Amerikasta. Ohjelman nimi oli Eurooppalaisia puheenvuoroja.

Joku haastatteli New Yorkissa Green Deal-nimisestä ympäristöjärjestön työntekijää. Nimi on hyvä, koska se muistuttaa amerikkalaisia muinaisesta New Deal-ohjelmasta, jolla saatiin ihmisille työtä ja hyvinvointia 30-luvun surkean laman aikaan. Jenkkien pitää nyt yrittää saada jotain aikaan ilmastokriisin vaikutusten vähentämiseksi, mutta joutuvat tekemään sen ilman hallinnon tukea. Onneksi USA:ssa on jonkinasteinen autonomia kaupungeilla ja osavaltioilla. 

Edgar Savisaar oli keväällä itsenäisessä Virossa ehdokkaana joissakin vaaleissa. Häntä vastustettiin, en tiedä miksi. Ehkä hänestä oli tullut este asioiden tekemiselle? Niin kai usein käy kun vapaus sitten puhkeaa. Ensin on entusiasmi ja sen jälkeen aletaan huomata että ei tämä ihan helppoa olekaan.  

Vanhemmiten joistakin ihmisistä alkaa myös tulla konservatiiveja. Ehkä vuonna 1987 hän ei olisi saanut ekologiaa käsittelevää artikkelia  edes julkaistuksi. Siksikö juttu ilmestyi Suomi-lehdessä? Ja sitten: lehden päätoimittaja oli nykyinen Suomen ulkoministeri Pekka Haavisto.

Ehkä Suomessa ei kiinnitetty kovin paljon enää huomiota Neuvostoliiton detaljeihin silloin 1980-luvun loppupuolella. Minä en muista huomanneeni artikkelia lainkaan. Mutta tottakai Suomi-lehti on ottanut nimenomaan ympäristöteeman suhteessaan eteläiseen naapuriin. Tärkeätä artikkelissa on nimenomaan tuo julkaisuajankohta, 1987. Siinä puhutaan selkein sanoin tuotannon ja ekologisen tilan ristiriidasta. 

Minusta juttu on sen verran hyvä, että siitä kannattaa ottaa sitaatti:

Immanuel Kantin kategoratiivisen imperatiivin – käyttäytyä sillä lailla, että käyttäytymistapa kelpaisi yleiseksi säännöksi – voi nyky-yhteiskunnan eettisten suhteiden alueelta periaatteena siirtää sekä nykyisten että tulevien, vielä syntymättömien sukupolvien suhteisiin. Tästä seuraa täysin uudenlaisia eettisiä ongelmia: meidän pitäisi ottaa selvää, millaiset ovat jälkeläistemme oikeudet meihin nähden; missä määrin on perusteltua pitää tulevaisuuteen kohdistuvia velvollisuuksia etusijalla verrattuna pikaista tyydytystä vaativiin nykypäivän tarpeisiin; kykenemmekö jakamaan luonnonvaroja tulevien sukupolvien kanssa ainakin yhtä oikeudenmukaisesti kuin jaamme niitä nykyaikana elävien ihmisten kesken. Olemme sidottuja  tuleviin sukupolviin oikeudenmukaisuuden siteitten kautta: velvollisuutemme on säilyttää heille ilma, maa, vesi (ja myös ihmissuhteet) ei huonommassa tilassa kuin itse saimme ne edelliseltä sukupolvelta.

Tämä artikkeli oli kyllä löytö.  Luin sen eilen. Lämpö nousi silloin vähän yli 30 asteen. Mökin keittiön ikkunan pielessä oleva lämpömittari on juuttunut jonkin 1950-luvun heinäpoudan aikaan 27 asteeseen, siitä kiipeää vielä ylöspäin hento juova, mutta vasta viime kesänä se juova näkyi. Tämä kesä on yhtä kuuma.

Vähän väliä olen miettinyt tuota: Neuvostoliitto oli pullollaan asiansa osaavia tiedemiehiä. Savisaar tuossa todistaa, että varoituksia kuului sieltä ja täältä. Tilanne on ollut täällä “lännessä” sama: poliitikot eivät kuuntele tieteentekijöitä. 

Samassa lehdessä oli kertomus Galileon oikeudenkäynnistä. Silloin Vatikaani telkesi vuosisadoiksi tieteen uskonnon taakse.  Kirkkoruhtinailla oli lopullinen valta. Siitäkin on oikeastaan hirveän lyhyt aika.

Eniten kyse on vallasta, oli sitten kyse kirkollisista tai maallisista ruhtinaista. Galileo oli naivi eikä osannut lukea ajan merkkejä, mutta niin on todennäköisesti moni ilmastotieteilijäkin näinä aikoina. 

Oli tultava takaisin kaupunkiin. Elokuun toisella viikolla alkaa aina uusi vesijumppavuosi. Olisin ollut myös vesijuoksemassa, mutta viereisellä radalla pärskyivät jotkut kilpauimarit, silmiin sattui.  Se pahus iski kaikkiin mahdollisiin ja mahdottomiin lihaksiin, siis vesijumppa,  en käyttänyt niitä tarpeeksi mökillä. Vuosi vuodelta tuntuu paremmalta tehdä hommia siellä. Ehkä olen ruvennut laiskottelemaan? 

Mökkipäiväkirjasta

16.7. 2019. Viime tai toissavuonna oli tähän aikaan terrori-isku Nizzan rantabulevardilla. Löysin vihkon jossa oli muistiinpanoja. Sitten löysin lehden viime vuodelta. Näkyi olleen hirmuhelle. Niin kuin olikin. Enkä jaksanut tehdä yhtään mitään.

Nyt satoi vähän, kesäsadetta. Mutta maa on kuiva. Pisarat hyppivät kuivien kivien yli. Pitää kysyä onko kuivuus jatkunut. Naapuri avasi ja sulki oven tuolla mäen takana. 

17.7.2019. Matti Pulkkinen: Romaanihenkilön kuolema. Olin unohtanut miten hienosta kirjailijasta on kyse. Tässä on kokonainen aikakausi. Olin esimerkiksi unohtanut kuinka iso merkitys itärajalla oli.  Julkaisuvuosi oli 1985. Siitä ei ole kauan. Tiedän kyllä että joitakin kohtia tässä on syytä kyseenalaistaa, lähteet eivät ole kaikki kohdallaan.  Mutta Afrikka-kokemus ei perustunut pelkästään yhteen lähteeseen onneksi. Ja Neuvostoliitossa kulki vielä turisteja hakemassa halpaa viinaa.

Mutta Neuvostoliiton suhteen Pulkkinen osaa asettautua kärsivien itä-ihmisten asemaan. Sattuu olemaan niin että nyt samaan aikaan − Venäjällä − ei näy merkkejä siitä, että yhteiskunnan demokratisoituminen olisi etenemässä lainkaan. 

Pulkkinen kertoo yhden anekdootin:

KGB:n kuulustelija kirjailijalle: Miksi te aina valitatte? Meidän ansiostahan te kirjoitatte niin taitavasti.

Tuo voisi olla Radio Jerevan-vitsi, ehkä se onkin.  Mutta se ei ole silti ihan vitsi, vaan kertoo järjestelmästä. Sitten voi kysyä, että onko järjestelmissä kovasti paljon eroja. Ja miten niitä eroja lasketaan, mutta idästä ja lännestä on kirjoitettu muutenkin aivan tarpeeksi.

Sataa, on vähän kylmä. Romaanihenkilön kuoleman  löysin kirjaston asiakkaiden lahjoitushyllystä. On hölmö juttu, että oma alkuperäiseni on tuolla kolmen kilometrin päässä. Lainasin sen sukulaiselle, joka ei koskaan palauttanut sitä ja sitten otti ja kuoli. Kirja jäi siihen taloon. En usko että kirjaa on lukenut kukaan. Kun annoin kirjan lainaksi, mielessä kävi ajatus, että pitäisi kirjoittaa nimeni kirjaan. Mutta sitten ajattelin että mitä suotta, aina hän on ollut rehellinen. 

Pikkuradio kuuluu aika hyvin tässä rumassa tuolissa istuessani. Hyvä se tuoli on selälle, mutta hyvin kilpailtu paikka juuri siksi. Radiotoimittaja on kylässä Kaustisella ja siinä soitetaan pelimannimusiikkia. Kuulostaa siltä että soittavat Bachia. Siinä ei ilmeisesti ole mitään outoa, haastateltava on Kreeta-Maria Kentala ja kotoisin Kaustiselta ja soittanut aina. Ohjelmassa on tavattoman hieno tunnelma. No, Kaustisella kivetkin soivat. Olen asunut Kaustisen lähellä, vain Räyrinki oli meidän ja Kaustisen välissä. Ne olivat hyvää porukkaa, myös meidän kylässämme. Tarpeeksi kaukana kaikesta.

Rantasauna kuuluu olevan Perhonjoella, siinä rannalla. Ilmeisesti jonkinlainen sielunmaisema. Pulkkiselle se on juuri nyt laskeutuminen Tenstan T-banan asemalle. Pulkkinen laskeskeli tietävän oloisesti kuinka monenlaisia kivilajeja tunnelissa menee. Tensta on alimpana. Se taisi olla ensimmäisiä T-banan asemia. En muista enää asemien nimiä. Viimeisin, missä kävin kylässä oli Hässelby Gård. Päädyin puhumaan mustaihoiselle tiketinmyyjälle sekaisin englantia ja suomea. Myyjä hymyili. En saanut suustani ruotsia.

Mutta 1960-luvulla ei suomea uskaltanut puhua, ei varsinkaan jossain Slussenin lähellä. Olin edelleen arka sitä puhumaan 2000-luvun alkupuolella kun kävin siellä kylässä. Ystäväni on/oli luokkakaverini. Joitakin heistä jäi pysyvästi Tukholmaan silloin 1960-luvulla. Minä kävin vain kesätöissä. Viimeinen pesti kesti talven yli, mutta sitten lähdin Amerikkaan.

Pulkkinen halusi perustaa itselleen kodin Tenstaan. Sanoi jo katsoneensa itselleen naisen sieltä asemalta. Ajatella! Joillekin oli helppoa tuo muuttaminen. Minulla oli jatkuva huoli matkakassasta, että riittääkö se siihen asti kun ensimmäinen palkkapussi tulee. Pulkkinen oli ehkä minua vähän nuorempi, ehkä hän oli jo onnistunut saamaan Suomesta apurahoja. Hassua on se, että kirjassa lukee juuri tämän (Romaanihenkilön kuolema) olevan syksyn kirjapommi ja Gummerus oli jo ottanut toisen painoksen. Että nyt oli myyty on 20 000! 

Mutta kirjassa on kuvauksia rauhanmarsseilta, joissa suomalaiset luettelevat paikkakuntia ja toivoivat niihin rauhaa ja siunausta − jos se nyt siunauksista paranisi. Marssilta erkanee nuoria, jotka tahtovat päästä suurlähetystöalueelle. Nuoret heittävät kiviä, vanhemmat toivovat siunausta! Rauhanmarssi tuntuu enemmänkin vinksahtaneelta unelta kuin kirjailijan raportilta marssin jälkeen.

Nyt äsken kohtaaminen tiiran tai lokin kanssa (kyllä se on tiira!). Tiira ei pitänyt siitä että tulin laiturille. Oli jo ilta ja kuulosti siltä että tiira suoritti hälytyksen. Se huusi ja lensi minua kohti. Ei kuitenkaan hyökännyt.

Kun lähdin pois, saunan vieritse veden yllä lensi ensin yksi ja sitten toinen iso lintu. Huusivat niin lujaa että kuurot korvani olivat haljeta. Kurkia! Olen kyllä ennenkin tiennyt että linnut pitävät huolta toisistaan. Onkohan kurjilla nyt tällä järvipahalla pesä? Se kyllä kasvaa nopeasti umpeen, kun turvesoita ja metsiä aurataan. Ennen pesät ovat olleet metsän takaisella suolla. Ehkä nekin suot on jo ojittu?

Kaikki luontoalueet alkavat sitä myötä sortua. Ja mitä nämä tekevät kaikella sillä rahalla? Rakentavat niitä hirveitä tyylittömiä talojaan? Ne keski-ikäiset tyypit sitten lihovat ja ajattelevat ottavansa kaiken rakentamansa (rahan myös) mukaan uskomaansa toiseen maailmaan. 

Nämä yhteisöjensä kantavat voimat katsovat asiakseen ajatella kaikkia ihmisiä oman tietonsa tarpeessa oleviksi. Hölmöjä! Itsellään niillä ei ole minkäänvaltakunnan koulutusta, mutta jonkinlainen asema on, joka tarkoittaa sitä, että samaa tietä kun paino nousee, nousee myös arvovalta. Millä tavalla noita asemia oikein jaellaan? Onko ihmisille jaettu osaamisalueita, joista jokaiselle on jonkinmoinen lähetyskäsky? 

En käsitä miten joku ajattelee voivansa elää irrallaan siitä metsästä ja noista soista. Täällä on vielä parempi, pystyy sentään hengittämään. Kaupungeissa autot ovat vieneet ajat sitten hengitysilman.

Maa on menossa kyllä huonolle tolalle. Kaupungissa pystyn unohtamaan välillä. Maalla tämä tulee silmille. Jos ihmiset muuttavatkin pois, niin miksi edelleen pitää pilata järvet, tehdä vedestä mutavelliä?

Mietin minne ne vastarannan karhut päätyivät. Ehkä joku tietää, mutta en tunne mökkipaikalta enää ketään. Sekin lähetystyötä tekevä oli jostain muualta, piti kirpparia kirkolla. Ennen oli naapurikylässä joku neuvomassa suojelemaan tämän maapalan liito-oravien vuoksi. Vein sen anomuksen perille, mutta ilmeisesti se meni suoraan roskakoriin.

En muistanut Pulkkisen romaanihenkilön tapaamia puuhakkaita ruotsalaisia lainkaan. Pulkkinen kirjoittaa semmoista satiiria että nauran ääneeni välillä. Kun se haastattelijakaksikko ei vastaa johonkin haastateltavan repliikkiin, niin sitten sivulla lukee kursiivilla että Äänettömyys eli menevät hiljaisiksi. Se siitä puheesta kyllä ilmenee että kirjailija eli siis haastateltava ajattelee aivan jumalattoman lujalla äänellä. Ja sanookin koko ajan.

Tenstan asema! Nyt olen varma siitä että en ole ikinä käynyt siellä, koska Pulkkinen kertoo että aseman seinillä on kirjoituksia kaikilla kielillä, suomeksi myös. Ehkä Tukholman kaupunginisät ajattelivat rohkaista asukkaitaan? Pulkkinen kyllä leikkii kaiken aikaa stereotypioilla. Kirjailijalla on syytä huumoriinsa, ei siinä ole tyhjän puhumista. Sellaista vain mitä ihmiset itse sanoisivat istuessaan Kungsträdgårdenin leijonapatsaiden katveessa odottaessaan että patsaat heräisivät henkiin ja rupeaisivat murisemaan. Ne ovat hyviä leijonia. Mutta ovat siis Kungsassa eivätkä Tenstassa.

Ei minun tarvitse enää mennä Tukholmaan. Kaunis kaupunki se oli. Tuntuu tällä erää siltä, että nämä kaksi paikkakuntaa ovat tarpeeksi ja niiden kirjastot ja uimahallit. Järveen ei mudan keskelle oikein enää mahdu uimaan. Lukea voi kyllä missä vain.

Tänään aamupäivällä tuli eräänlainen herätys. Kahdessa kirppiksessä oli naisia myymässä ja kun kysyin pannunmyssyä, kukaan ei tiennyt mikä se on. Sitten yksi nuorehko nainen heräsi siinä kohtaa kun sanoin että en kestä ajatusta lopunelämän kestävästä teepussien liottelusta. Ai jaa!

Ilmeisesti elän omituisessa maailmassa. Ja naapuri tuli tervehtimään meloen suppo-laudalla (?). En ole ennen nähnytkään. Luulin että se oli pikkulapselle annettava pyllyyn tökättävä kuumelääke. Live and learn!

Odotan että jossain ilmenee uudelleen se kunnon tavallinen maanviljelijä. Sellaisia oli minun lapsuudessani. Minulla oli varmaan toivorikkaammat ja sinisemmät silmät. Mutta kyllä silloin isännät kylvivät ja niittivät joka vuosi. Nyt on liian kuivaa hyväksi viljavuodeksi.